Linnut ja uudenvuoden lupaukset

Sain joululahjaksi Berninan (oma ompelukone) purjeiden korjauksesta haaveilevalta lähisukulaiselta, mutta en ole vielä edes saanut sitä käyntiin. Olen kummallisessa limbossa, lasten kanssa koko ajan samalla kun mulla oikeastaan ei olisi töistä lomaa ja kuitenkin haluan lomailla, mutta kuitenkin pitäisi saada valmiiksi yhtä sun toista ja en nyt sitten osaa oikein päättää, olenko rentoutunut vai en (joulun ohi meneminen sentään on parantanut mielialaa, kaikessa kauneudessaan ei ole meikäläisen juhla, huh huh!).

Lisäksi kolme pienintä perheenjäsentä ovat jossain määrin hoivattavia, tänään vein lääkäriin kuumeisen ja köppänäksi menneen kissan. Ajattelin, että nyt on tullut vanhuus kattiin, mutta ei, tai tavallaan joo, sillä eläinlääkärissä Suurena Tappelijana (näin kissaa puhuteltiin jo saapuessa ja ensimmäinen ihmettely oli, että eikö se olekaan tällä kertaa tapellut) tunnettu elukka oli mennyt ja hävinnyt, seuraus: tulehdus ahterissa. En osannut epäillä, sillä yleensä vaivat ovat olleet voittajan vaivoja. Häviäjä tuntee häviön kirjaimellisesti persiissään. Kissojen sielunelämää myötäelävä lääkäri oli pahoillaan. Minä olin iloissani siitä, ettei sen pahempaa.

No, ei nyt pitänyt niinkään kissoista.

Perinteisesti olen jotain haihatellut aina vuodenvaihteessa seuraavasta vuodesta ja nyt olen esimerkiksi pannut jo ennen joulua korkin kokonaan kiinni, sillä haluan minimoida kaikkia mahdollisia elimistöä stressaavia tekijöitä. Sokeria en syökään yleensä viikolla ja kasviksissa yritän pitää viisi tai seitsemän päivässä -sääntöä. Liikkumista tulee toivottavasti enemmän kuin syyskaudella, mutta mitään radikaaleja linjanvetoja en ajatellut minkään suhteen.

Töiden puolesta näyttää hieman pimeältä, ja siksi kysyisinkin, en varmaan ekaa kertaa: miten hiivatissa työn ja perheen saa mielekkäästi yhdistettyä? Mitä ovat saakeli soikoon nämä tyylikkäät blogit vaikka, joissa joudetaan kyttäämään sopivasti keittiöön hiipivää päivänsädettä keskellä joulukuun pimeyttä? Enkä sano pilkallisesti vaan ihaillen: onko elämä niin järjestyksessä, että päivänvalonkin saa suunniteltua keskelle kaaosta? Haluan samanlaisen elämänhallinnan! Tämä ei ole sellainen blogi, katsokaa vaikka kun olisin halunnut ottaa kivoja kuvia askartelemastani helmiketjusta, johon olen leikannut pikkulintuja. Mutta nuo näyttävät aivan ankeilta, ja samanlaista suttua on sielunelämäni.

Tilanne on tämä: joulukuun viimeisenä päivänä tähyän vuoden 2015 suuntaan ja mietin, miten tulla Ihminen 2.0:ksi. Mutta kun tiedän jo valmiiksi, että tulen siinä epäonnistumaan. En osaa nauttia riittävästi elämäni arvokkaista asioista. Kaistani on jatkuvasti tukossa. Kotona on mielessä työasiat, työssä kotiasiat, treeneihin meno väsyttää ja vatutus yllättää. Rakastan lapsia, rakastan työtä, rakastan harrastuksiani, rakastan periaatteellisesti elämäänikin. Mutta tämä on aivan tolkutonta jolkotusta.

Niin miten tässä vois niinku parantaa?

Joulutunnelmia ja arvonnan voittaja

Otsikossa oli pieni huijaus, nimittäin sitähän luulisi, että joulutunnelmiin liittyen kuvattaisiin yhdessäoloa rakkaiden kanssa, herkuttelua ja rauhaa. No, mulla on flunssa, joten olen yksin kotona, mulle ei erityisemmin maistu mikään joten en herkuttele (sitä paitsi koska mun piti olla muualla niin eihän täällä kotosalla ole juuri mitään syötävääkään ja mulla on itse asiassa aika nälkä), mutta rauhaa mulla on! Oon pötkötellyt kaikessa rauhassa kohta kolme tuntia eikä mulla ole mitään valitettavaa.

Sitä paitsi mua on suuresti huvittanut enemmän tai vähemmän suorat viittaukset siihen, kuinka monenkaan joulu ei ole täydellistä höttöä. Tunnustan tässä: mulla iskee aina kamala jouluolo ja oon aika ahdistunut. Joulu ei ole meidän kaikkien juttu! Siispä toivotan oikein ihanaa joulua heille, jotka siitä tykkäilevät, ja heille, joita ahdistaa ja vatuttaa niin hei – kyllä se joulu ohi menee!

Arvonnan voittaja on marja-anneli, onnea vaan! Sähköpostiosoite löytyikin jo vastauksesta, joten tavoittamisen luulisi olevan helppoa. Jos satut marja-anneli tämän lukemaan niin odottele rauhassa joulun pyhien yli, annan korun lähettäjän vietellä rauhassa joulua ennen kuin pyydän lähettämän palkinnon sinulle.

Lopetan raporttini muutamaan kukkakuvaan, sillä sen verran joulua viettelin minäkin, että hiissauduin aattoaamupäivänä kauppaan hakemaan lisätäydennystä kukkiin puoleen hintaan.

Vaaleanpunainen ritarinkukka, ihana! Tämä on ollut kotona jo pidempään ja koska älysin jo aluksi laittaa tämän ikkunalle ja viileään, on varsi pysynyt jämäkkänä ja jöpöttää oikein sopusuhtaisesti nytkin, kun kukat ovat auenneet. Suosikkini on tämä vaaleanpunainen.

Tulppaaneja aaltomaljassa, klassikko.

Tyttäreni rohkaisemana repsahdin myös glitterhörselökrysanteemiin.

Vielä tänään ehtii osallistua arvontaan

Vielä tänään ehtii osallistua arvontaan, jossa voi voittaa B Bling -korukaupan omavalintaisen korun. 

Pääset arvontaan tästä. Jos se on mennyt ohi etkä ehdi plärätä kaupan valikoimaa, voit myös vain huikata osallistuvasi, ja mitään sitoumuksia (lukijaksi liittymisiä tai vastaavia) ei ole, mutta kaverini Riikka tykkää, jos hänen pikku yritystään kannatetaan, joten siksi on mahdollisuus tykätä myös yhdellä arvalla kyseistä käsityöläispienyrittäjää Naamakirjan puolella.

Tänään onkin viimeinen työpäivä ennen joulua ja hieman arvon, onko kuopuksella liian yskä. Luulenpa, että blogikuvioihin ehtinen palailla loman aikana moneen otteeseen!

Tähtimania

Joulukoristeissa on yksi heikko kohta: joulutähdet. Niistä tykkään tosi paljon. Niitäpä löytyykin kotoa kokonaista neljä kappaletta, vaikkei niitä poltellakaan ympärivuorokautisesti vaan yritetään olla järkeviä ja pitää päällä silloin, kun ollaan nautiskelemassa niistä.

Kakkossijalla ovatkin kynttilät.

Ja miksikö kirjoittelen yhtäkkiä joulukoristeista? No siksi, että olen hoitanut potilasta kotona ja pääni on pehmennyt. Jos joku ehdottaisi mulle sillä hetkellä, kun tuijottelen kahvikuppi kädessä ikkunasta ulos ja syksyn työkiireet ovat alkaneet valua ulos elimistöstäni samalla kun tekemättä jääneet hommat maistuisivat yhtä lailla kuin kylmä kaurapuuro ja viinimarjat krapulassa (olen kokeillut), että jäätkö kotiäidiksi vaikka kymmeneksi vuodeksi, varmaan henkäisisin, että vain jos saan kokea vielä esimerkiksi kymmenkunta raskautta ja synnytystä ja yhtä monta koliikkia. Tarkoitan vain, tuntuu ihanalta olla kotona, kun kotona on valoa, kun on ollut syksyn ahkera, kun kahvi maistuu hyvältä, kun lapset on kivoja ja kauniita ja vaikka ne huutaiskin...

Ehkäpä joulumieli onkin hiippaillut tajuntaani!

Päivänvalon kunniaksi esittelen talouden tähdet.

Olohuoneen vaalea kaunotar.

Makuuhuoneen mystinen valaisija.

Ja jotain sängyn päältä bongattua.

Tyttären punertava tähti.

Pojan vihreä kaunotar.

Muistutan taas arvonnastani, jossa voi voittaa mieleisensä korun! Arvonta kestää ensi maanantaihin saakka. 

Omannäköinen joulu

Millainen on omannäköinen joulu?

Tuntuu siltä kuin juhlapyhiin liitettäisiin paljon muiden odotuksia ja oletuksia sen sijaan, että ne olisivat omia. Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että itse saan kauhukohtauksen siitä, missä ollaan ja milloinkin, aivan kuin täysin tuulen riepoteltavina kuljettaisiin kodittomina koko joulu paikasta toiseen. No joo, on niinkin, että joulun tienoilla tulee tavattua paljon porukkaa, mutta kai elämä silti on omassa hallinnassa...

Juhliin liittyy myös valmiuden vaatimus: jos mun koti ei ole valmis jouluna, se ei ole valmis milloinkaan! Jos en muista ulkomaalaisia ystäviä joulukirjeillä tai mitä lie niin en sitten koskaan! Kellarin lattiassa on ollut kuukausitolkulla sormiväriä. Jos en pyyhi lattiaa jouluksi, pyyhinköhän koskaan?

Tiettyyn ikään saakka joulussa oli pelkästään saamapuolella: odotteli, mitäs kaikkea tähän jouluun onkaan järjestetty. Aikuistumisen myötä joulu sai valjun sivumaun ja markettien joululaulurallit alkoivat etoakin, kun vieri vieressä on ties mitä pussukkaa, nyssykkää ja glitteriä. Ehkä jossain vaiheessa saattoi tuntea innostusta siitä, että hei, pidin lapsena paperitähdestä ikkunasta, niinpä annan sellaisen lapsellenikin ikkunaan! Mutta nämäkin toisen kautta koetut elämykset ovat hailakoituneet ja tilalle on tullut joulun seiskan suorittaja: ekana adventtina laitetaan paperitähti, mutta saako sitä tuntumaan niin hyvältä?

Olen ottanut seiskan suorittamisen taiteenlajiksi ja pohdiskelen sitä aattoillan huristellessa lähemmäksi kuin isompikin uhka. Seiskan suorittaja myös valikoi niitä puolia, joista tykkää: ei, meille ei tuu olohuoneeseen punaisia tonttuja, laittakaa ne omiin oviinne!

Jouluangsteissani on kääntöpuoli: vastaan itse jouluni tunnelmasta. Yritän siis harjoitella seiskan edestä joulun omannäköisesti kivoja puolia.

Mun joulussa voi olla vaikka vaaleanpunaista, ainakin siinä on kukkia. Ikkunalaudalle laitoin vaaleanpunaisen ritarinkukan.

Piparkakkutalo on kaupasta ja koristeltiin se niin hävyttömän näköiseksi, etteivät tontut halunneet tulla. Petseille kelpasi.

Huom! Mulla on käynnissä jouluarvonta, jossa voit voittaa mieleisesi kaverini tekemän korun.  Tästä pääset arvontapostaukseen. 

Jouluarvonta 14.12.–22.12.

                                                                   

Joulun kunniaksi järjestän arvonnan, jonka palkintona voi voittaa haluamasi B Bling -korukaupan korun. Tämä arvonta on tehty yhteistyössä kaupan omistajan Riikka Luon ja hänen B Bling -korukauppansa kanssa ja oikeastaan lähinnä siksi, että olemme olleet Riikan kanssa ystäviä siitä asti, kun olin 6-vuotias, ja toiseksi siksi, että toivon arvonnan ilahduttavan lukijoitani.

Korukaupan keskeisiä myyntituotteita ovat käsintehdyt teksti- ja valokuvakorut. "Valmiiden" tuotteiden lisäksi voi siis tilata vaikkapa riipuksen mieleisellään kuvalla.

Arvonnan säännöt ovat seuraavanlaiset:

1) Saat yhden arvan kommentoimalla tätä kirjoitusta. Kerro, minkä tuotteen haluaisit B Bling -korukaupasta, niin voit voittaa sen joululahjaksi. Hyväksyn myös ne vastaukset, joissa ei ole onnistuttu valitsemaan suosikkituotetta, jos nyt vaikka yhteys kännykällä tökkii.

2) Saat toisen arvan, jos tykkäät B Bling -korukaupan sivusta Facebookissa.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy maanantaina 22.12.

Valo tekee ihmeitä

Olen parin päivän aikana altistunut valolle. Lisäksi on ollut tavisviikonloppu: ei ihmeempiä menoja. Mahtavata hommaa.

Piristyin heti ja sain valmiiksi kuopukselle kalsarit. Kangas on Lasten Metsolasta joidenkin vuosien takaa eikä laadullisesti erityisen hyvää, mutta sitä oli pala ja musta on kuvassa näkyvän miehen lempiväri, joten...

Kaava on kopioita Dusty-kalsareista. Dusty on kova tyyppi.

Sain valmiiksi myös keskeneräisen mekon. Joustocollege on Pehemiältä ja sen on suunnitellut Elisa Tuohimaa.

Vn

Kun nyt ihmeellisesti altistuin päivänvalolle, hoksasin, että niin on joku muukin, liikaa. Nämä krookukset olisivat änkäytymässä kukkaan!

Entä mitä tämä hyasintti kuvittelee tekevänsä?

Alppiruusutkaan eivät ole supussa vaan pörhistelevät lehdet levällään.

Kiitos ei hikisille sukkahousuille

Silläviisiisti. Kyllästyin jouluraivoiluuni ja ajattelin, että kyllä pitää kotona vähän piparintuoksua laittaa, joten tässäpä nyt sitten sitä piparia. Ainoakin muotti oli mennyt hukkaan, mutta juomalaseilla selvisin.

On kyllä pimeää vuodenaikaa tämä. Ajattelin tänä iltana olla vielä niinkin reipas, että kurkistaisin ompelunurkkaukseeni ja katsoisin, mitä karmivia keskeneräisyyksiä sieltä löytyy. Olen pidättäytynyt jo pitkän aikaa kangashankinnoista ja vaatekaapistakaan ei puutu oikein mitään.

Paitsi yhden asian voisin tässä vielä julistaa: kyllä eivät keinokuidut ole ihmiselle tarkoitettuja, paitsi ehkä nämä modernimmat selluloosamuuntokuidut niin kuin viskoosi ja modaali ynnä lyocell. Ei tarvi enempää perusteluja tämä. Laitetaan ihmiset vähemmän niitä rättejä. Ostin nimittäin syyslomalla itselleni keinokuituiset talvisukkahousut sokaistuttuani näennäisen hyvästä lookista. No on jukopliuta hiostavaa päällä pidettävää. Kyllä ei ole kiva olla koko päivä töissä toivoen että voisi jotenkin tehdä houdinit.

Että tämän oon nyt sanonut.  

Päivän voitto

Jjjjjja siellä ne ovat, joulukukat pöydällä, joulutähti ikkunassa ja tuli kynttilässä! Päivän voitto!

Ja nyt sitten työpuuhiin...

Muuttua vai juuttua

Teki mieli töräyttää taas ilmoille, mitä kaikkea en ole ehtinyt tehdä, mutta sitten muistutin itseäni siitä, kuinka toistankaan itseäni ja kuinka ikävystytänkään itseäni saati muita! Niinpä en aio suhtautua asiaan kielteisesti, niin kuin suhtaudun yleensä kaikkeen joulunaluspuuhasteluun, sillä joulunaluspuuhasteluun liittyy aina joulu, ja siitä mulla tulee mieleen tyylittömät pörröasut ja muut sesonkituotteet, joita marketit tarjoavat lahjapakettiin. Mikäs siinä, joku mulla tässä joulukauden avauksessa aina törkeästi risoo, ja se on tosi tyhmää, koska voisi ottaa kauden alusta niitä iloisia puolia, ja senpä kunniaksi teenkin pienen listan siitä, mitä olen ehtinyt tällä viikolla.

1. Olen ensinnäkin ostanut itselleni tänään kukkia, hyasintteja ja pienen valkokukkaisen kimpun. Valitettavasti valoa oli tänään mitä, kymmenisen minuuttia, ai vähän enemmänkö, no kuitenkin, sisustuskuvat jäänevät toiseen kertaan. Joka tapauksessa, kukkien ostaminen on hyvä pakkokeino muistuttaa elämän kauniista hetkistä. Hyvä meikä!

2. Olen nukkunut jonkin verran työreissulta jäänyttä reipasta univelkaa kiinni ja tämän ohessa tehnyt minimisuoritteet eli hoitanut pienikokoisia henkilöitä eri paikkoihin pyöräkyydillä sekä edustanut samaisia henkilöitä mm. vanhempainillassa, vaikka nyt sitten paikalla olisikin ollut vain pelkkä kuori ja sen sisällä hervotonta ihmishyytelöä.

3. Olen onnistunut ponnistamaan mieleeni myös pieniä yksittäisiä myönteisiä jouluajatuksia, ja tänään sain sytytettyä yhden tuikunkin. Menin jopa niin pitkälle, että myöntelin puolisoni monivuotista haavetta laittaa strobomaisesti vilkkuvat monivärivalot keittiön ikkunaan. Nyt kun taloyhtiössä on laitettu pihavaloja ikään kuin käytävävaloiksi pensasaitaan, hän ajatteli, että ehkäpä värivilkkuvalot sopisivatkin paremmin tähän tarkoitukseen. Toistaiseksi silti pidättäydyimme hankinnoista (minulla tulee hieman paha mieli valojen turhasta polttamisesta, mutta tunnustan samaan hengenvetoon rakastavani paperitähtiä, joita tässä taloudessa laitetaan huomenna adventtina yhteensä nelisen kappaletta eri ikkunoihin).

Aluksi ajattelin, että tekisin kymmenen kohdan listan, sitten ajattelin tekeväni viiden kohdan listan, mutta kirjoitettuani kolme olen jo aivan uupunut ja huomaan, kuinka en kohtaa päivissäni näinä marraskuun viimeisinä hetkinä juuri lainkaan virkeitä hetkiä.

Päädyn siis nöyrtyneenä toteamaan, että elämä on itsemme toistamista, ja vaikka Cheek sanookin kahvimainoksessa, että mieluummin muuttuu kuin juuttuu, niin monesti muutokset ovat niitä näkymättömiä kummia pohjavirtauksia ja näkyvämpää on tämä juuttuminen, tämä toistuminen, tämä sokea kauhominen.

Jos mieleni onkin yllättäen kirkastunut huomenna, saa blogini kuvan kukkakimpustani, mutta jos sellaista ei näy, voi mielessään kuvitella, kuinka ehtoisa jatkaa hapuilevaa kauhontaansa ja toivoo, että aina kun muuttuu, olisi edessä jotakin jalompaa, ja aina kun juuttuu, että osaisi pysähtyä katselemaan ympärilleen.

Kyllä veti Cheekin Paulig-veto syviin tiloihin...

Kesäkuvia ja kuulumisia

Mulla ei ole tainnut koskaan olla näin pitkää taukoa blogin kirjoittamisessa. Syy ei ole mikään niin jännä kuin vaikka raskauspahoinvointi tai uusi yritys (pthyi! pthyi!) vaan ehkä realistisesti ajateltuna, marraskuun lisäksi, mun kieliharrastus. Haluan siis parantaa kielitaitoani ja koska aika on rajallista, mun pitää käyttää sitä välillä päivästä, jolloin illaksi jää muuta rästiin, välillä illasta, jolloin harrastukset jäävät jälleen haaveeksi. Kohta harrastuksessakin seuraa tauko.

Ei haudata ehtoisaa emäntää. Kyllä se tuolla jossain lymyilee ja tällä hetkellä kiroilee aika kuuluvasti.

No olinhan taas reissussakin! Siinäpä olisikin taas oiva mahdollisuus pohdiskella työn ja perheen tasapainottomuutta, mutta enpä jaksa. Muu porukka tuntuu tottuneen mun reissuihin ja jos en reissaisi niin millä sitten elättäisin, häh. Seurauksena on kirvelevä kestounihiekka silmissä, mutta kyllä se kesään mennessä taas kaikkoaa...

Pimeydessä on ihan kiva osallistua kesäkuvahaasteeseen, jonka sain Tuitiinan blogista. Tarkoituksena oli laittaa kuusi kuvaa kesästä eetteriin. Minä lykkäsin nyt jokusen Insta-kuvani, kun mun kuvat ovat niin epäjärjestelmällisesti missä sattuu. Sori siis niille muutamalle, jotka on mun Insta-tilin seuraajia. (Ja jos sellaiseksi haluaisit, kysy toki vaikka kommentissa niin kerron, miten mut löytää. Olen omalla nimellä ja kuvissa on myös lapsia ym. identifioitavaa, joten en sitä täällä kuuluttele.)

Laitan haasteen eteenpäin kaikille halukkaille ja nimetäänkin vaikka yksi eli Kahviaika-blogi, joka on ihana blogi mutta kyllä sen pitäjä on vielä ihanampi. Niin ja mua ei pätkääkään haittaa, jos haaste ei jatku, mutta haluan toivottaa oikein ihanaa jatkoa jokaisen marraskuuhun, onhan tämä pimeää!

Tässä siemenestä kasvattamani illakko.

Tässä leppäkerttu kasvimaalla, porkkananlehdellä.

Tässä naavainen puu mustikkametsässä.

Lilja-aika kotipihalla.

Palsternakkaa ja kosmoskukkaa kasvimaalla.

Sadeaamun kudelma.

Kenkämeri

Kuinka suomalainen voisikaan olla minimalisti, kun elää kaikkia näitä vuodenaikoja?

Kun et hallitse arkea, ota siitä talteen vain pieni pala...

Siispä: erä välikausikenkiä päätyi yläkertaan odottelemaan kuivempaa säätä (oikealla hengailevat huopikkaat tosin jäivät, kunhan nyt lepuuttivat jalkojaan, hih, hetkisen tuossa muiden mukana).

Viime viikolla tarvoin eräänä päivänä lumessa ja roudasin mukana paria lasta. Varpaita pakotti vielä illallakin niin paljon, että seuraavana iltana olin tilannut itselleni talvikengät (ihan mielettömän siistit, muuten).

Nimittäin on huomattavasti hankalampaa sietää vuodenaikoja, jos esimerkiksi joutuu mieltämään talvikauden aina hikiseksi tai palelevaiseksi ja pakottavaiseksi, tai rumaksi. Mulla on mainiot huopikkaat, mutta ei ne ole oikein kivat työkengät.

Kengistä on hankala vähentää. On vain niin pirun mukavaa, kun niitä on eri tarkoituksiin: mekkojen kanssa ja lenkille, hankeen ja hiihtoon. Minä vastaan materialismi 0-1.

Materialismin kanssa tosin saa ja pitää olla järkevä. En voi käsittää, miten kaltaiseni keekoileva prinsessa on kuvitellut pärjäävänsä mustilla kömpelöillä huopikkailla koko talvikauden. Jos kokeiltaisiin vähentämistä jostain muusta kuin talvivarusteista... Viime kuukausien projektinani on ollut käyttää loppuun entisiä: shampoita, naamarasvoja ja sensellaisia. Kun vanhat loppuvat, tilalle tulee tasan yksi. Tässä on sekä kulutushyödykkeen arvostus mutta järkevä kulutus samassa paketissa. Joskus näin, jes!

Ja siis paikoilleenhan jäivät edelleen nämä... (Ja uudet kumpparit ovat hankintalistalla – oikealla näkyvät Hait ovat jo vuosia olleet kuppaisessa kunnossa, hyviä kumpparimallivinkkejä otetaan vastaan)

Vapaa-aikaa vai velvollisuuksia

Kaikkien puuhien puuhaileminen on tuntunut ylimääräiseltä velvoitteelta, joten olen jättänyt väliin. Liikenevän ajan olenkin sitten käyttänyt aika paljon työntekoon tai vastaaviin velvollisuuksiin...Ei ehkä kovin hyvä veto. Kuulun vapaa-ajan kannattajiin! Mutta mitä muutakaan tehdä, jos ei vapaa-aikakaan meinaa maistua?

Mistään kurjasta ei ole kyse, sillä marraskuu vain on tosi väsyttävää aikaa ja lisäksi on paljon velvollisuuksia, jotka sitten joulun tienoilla hetkeksi laukeavat. Muistan, kun viime vuonna joululomalla vapautui yhtäkkiä hurja määrä energiaa ja seurauksena oli tämä! 

Mutta jos jollakulla olisi antaa vinkkejä kivoihin puuhiin, sellaisiin, jotka eivät vaadi kovin suurta keskittymistä ja taitoa, antaa tulla! 

Tässä todiste, että olen käynyt hääreissullakin. Nämä kaverukset löytyivät eräästä pikkukylästä keskellä vihreää saarta.

Syysloma-ompelus

Nyt on epävirallisen virallisesti syysloma/omaloma, ja sen kunniaksi tein kaksi keskeneräisyyttä valmiiksi. Oheisen mekon (kangas neulosta Pehemiältä) sekä leggarit (scubaa Eurokankaan laarista).

Saumanvara-ompeluryhmässä naamakirjassa oli joku aika sitten keskustelua ompelusten silittämisestä. Hyvät ihmiset, ettekö todellakaan silitä! Tässä hieman estetiikanjanoisten silmienne pahoinpitelyä.

Leggarit lähikuvassa.

Riehuva peikko lähikuvassa. Tänä aamuna ei harjattu tukkaa, kun halusin jengin pihalle (rasittavuusindeksi alkoi olla kohillaan). Tässä lopputulos... *huokaus*

Loppuun pieni oppi elämästä...Tämä on kaikille minua viisaammille niin itsestäänselvyys, että ihan hävettää sanoa, mutta itselleni on ollut pieni helpottava tekijä irrottaa kontrolli esteettisistä seikoista. Niin kuin vaikka lasten vaatetus, josta olenkin irrottanut otteeni jo jokin aika sitten (isompi valitsee itselleen mutta myös pienemmälle, joka inttää ja kieltäytyy ainakin joka toisesta valinnasta). Mutta tajusin esimerkiksi siivonneeni AINA pienemmän huoneen, tai sitten yhdessä pienemmän kanssa. Olen siirtänyt tätä vastuuta eteenpäin muillekin ja ajattelen, että mitä väliä, miltä se näyttää.

Mitä väliä -filosofiani on poikinut a) lisää suorittajia b) enemmän tyhjää tilaa, eli aikaa. Miinuspuoli: missään ei näytä siltä kuin sisustuslehtien sivuilla. Plussapuoli: Tuntuu hyvältä, aah.

Eikä tämä nyt ollut mikään emansipatorinen kirjoitus, tai korkeintaan itse-emansipatorinen. Tai sellaisen siemen. 

Sitä saaden mitä tilaten

Huokailin tovi sitten sitä, kuinka kaipailen tyttökavereitani. Hetki liittyi yläkerrasta kuuluneeseen tirskutteluun ja sellaisiin pieniin hetkiin, joissa koulukkaat vääntävät telineissä lihapullia ja lähettelevät toisilleen WhatsAppissa kaikki emojit yhtä aikaa. <3 Vaikka olen tunnetusti lapsivastainen ja etsin pakoreittiä, jos illanvietoissa puhutaan posket hehkuen pelkästään lisääntymisen jälkeen tapahtuneista asioista (eikä esimerkiksi itse lisääntymistapahtumasta, jota pidän huomattavasti viihteellisempänä keskustelunaiheena, tämä on toki vain oma mielipiteeni), olen salaa aivan rakastunut venähtäneisiin isohampaisiin koululaistyttöihin. Olen kyllä salaa rakastunut myös esimerkiksi pikkupoikiin, mutta koska mieluummin korostan lapsivastaisuuttani, jätän tarkkaan piilotetun lapsimyönteisyyteni vilauttelun tähän.

Muistan pitäneeni lähes kymmenkunta vuotta sitten jossain juhlapuheen naisille ja muistan myös, miten sen lopetin: "Naiset, muistakaa vaalia rakkauttanne." Se oli hyvän fiiliksen puhe, kylläpä kyllä, eikä kukaan tullut tuolloin haukkumaan epäsovinnaisuudesta, ehkä tuon aidosti kauniiksi tarkoitetun lopetuksen vuoksi. (Jostain syystä mieleeni on iskostunut julkisiin esiintymisiini liittyvä epäsovinnaisuus ja kuinka tuo epäsovinnaisuus ei aina ole harmoniassa ympäristön kanssa. Vaikka olen kyllä aivan varma, että oikeasti kaivataan ennemmin rehellisiä näkemyksiä kuin menestysmantroja tai hyminää.)

Sitäpä tulinkin tällä kertaa tänne retostelemaan, että tällä viikolla yksi tyttökaveri soitti lounasseuraksi, ja toinen tyttökaveri on tulossa tänään yöksi. Lisäksi olin eilen illanvietossa miespuolisen anarkistijälkeläiseni kanssa, ja meitä oli viisi tyttöä (lisäksi liuta pienikokoisempia, joita en nyt laske päälukuun). Opetus on: kun jotain toivoo, se saattaa jopa toteutua. Minähän olen kaipaillut tyttökavereitani, ja niitä siis tällä viikolla saanut. En nyt ajatellut masentaa itseäni sillä, että sekä lounasseurana ollut tyttö että tänään yöksi tuleva tyttö ovat muuttamassa ulkomaille, ulottumattomiini. Hetkessä elämisen taito on taito todella.

Tälläkin hetkellä päädyin vahingossa hetkessä elämään. Olen ollut viime aikoina ahkera, mutta Netflix, Dexterin kutoskausi, onko kello jo 12? Kohti perjantaita ruopaisee näköjään jaksamista, valvominen. Ja koska mun ei pidä olla hirveästi missään mihinkään aikaan juuri tänään, paitsi iltapäivästä johonkin aikaan työtapaaminen ja siihenkin ilmeisesti olisi teemoitettu seitinohuet, niin tässä mä olen, ulkona on pakkasta, sydämessä lämmin, aurinko osuu just kauniisiin syksyn lehtiin. Kissa nukkuu jossain, mun tukka on puhdas ja auki, kohta puen villasukat ja kaikki muut, hengitän ulkoilmaa, ja asiat on just hyvin, juuri nyt.

(Paikkaan sitten vissiin menneet työtunnit syyslomasta.)

Kesäisiä vadelmia ja se puuttuva rentoutumisen ykkösjuttu

Ajattelin tässä kohta juuri könköillä kellariin katselemaan, mitä keskeneräisiä ompelutöitä sieltä oikein löytyykään. Olipa elämässä sellainen absurdi vaihe, että seurailin tosi paljon ompelujuttuja ja kangasuutuuksia ja kaikkea sellaista, ja lueskelin muiden ompelujuttuja Facebookissa. Nyt on käynyt niin, että jossain vaiheessa mut on vissiin potkaistu ulos paikallisesta ompeluryhmästä, kun en varmaan oo FB-käytön vähäisyyteni vuoksi käynyt huutamassa johonkin ketjuun hep.

No, näinkin on ihan hyvä, vaikka tietenkin olisi ollut kivempi pysyä ryhmässä.

En ole niin seuraillut kangasuutuusrintamaakaan, vaikka muiden ompeluksia katselen edelleen mielellään. Mieleni on vallannut jännä tyhjyys: jotenkin puuttuu se tämänhetkinen rentoutumisen ykkösjuttu. Mitä olisi esimerkiksi kaikista kivoin tehdä silloin, kun ei jaksa enää niin panostaa että vaikka siivoilisi tai tekisi töitä, tai jos oikein erityisesti haluaisi itseään hemmotella ja rakastaa? Toisaalta on hyvä näin, kun mielessä ei juuri nyt ole isompia asioita, tai aina nyt jotain, mutta sellaisia välittömiä juttuja, jotka imevät kaiken energian.

Tämä rakeinen kännykkäkuva esittelee lähes myöhästyneen koululaisen, joka hifistelee rannekelloaan sopivaan asentoon. Kuvan mekko on varmaan yli puoli vuotta lojunut keskeneräisenä ja kangas on Viljamin Puodista. Mekon kaava on Circus Horse ja siitä tuli ilmeisesti mieluinen.

Mulla on suttukuva myös parvekkeella ilakoineen enkelinsiiven kukasta. Nyt se on palaillut sisätiloihin varjostavan peikonlehden viereen, sen kukat ovat haalistuneet ja muutenkin sillä taitaa olla vähän masentunut meininki. Selviäthän kevääseen?

Minä lakkasin kynnet kesävärillä.

Näin selviää (toivottavasti) syksystä

Kahvi on keitetty, vaatetus on rento (en ole vielä pukeutunutkaan, pyjaman yläosa on kaiken lisäksi väärinpäin ja nurinniskoin), yläkerrasta kuuluu 7-vuotiaiden hupakoiden tirinää. Olen valmis lauantaiseen bloggaushetkeen.

Olenkin ehtinyt tätä jo täälläkin päivitellä, mutta olen jo pari viikkoa ihmetellyt, että hä, miten mulla ei olekaan koko ajan pusertava tunne rinnassa, ja miten meillä ei ole enää niin kamala siivo? Diagnoosi on syksy. Se on lähtenyt kunnolla käyntiin, ja juuri, kun se alkaa ilahduttaa ja voimistuttaa, iskee...

...märkä ja pimeys.

On olemassa niitäkin luonnonoikkuja, joihin pimeys ei pysty, mutta itse kuulun siihen jengiin, joka epätoivoisena sytyttelee kynttilöitä ja irvistää pimeyden laskeuduttua. Jopa aamuihmiselle pimeät aamut käyvät väkivaltaisiksi, kun lämpimästä peitonmutkasta pitäisi raahautua ilottoman päivän kyytiin.

Joitakin konsteja on itsensä piristämiseen olemassa, ja niitä tässä ryhdyin auki kirjoittelemaan. Otetaan ensin itsestäänselvät eli kova työnteko ja punkku, ja jatketaan sitten hienovireisemmillä.

Onneni ja harmistukseni on vakaumus pyöräillä ympärivuotisesti. Tämä pyöräilyvuosi on historiallinen, sillä olen luvannut alkaa tammikuun alusta säästää itselleni uutta pyörää varten. Aion siis fiilistellä, miltä yli kymmenen vuotta ympärivuotisesti palvellut markettimankelini oikein tuntuukaan nyt viimeisenä sesonkinaan. Kuulin kyllä vasta teorian, että pyöränhän tulisi olla huono ajaa, sillä silloinhan se kasvattaa kuntoakin. Vannoutunut himotuunaajaretrokeräilijädyykkaajafillaristi puolisoni on jokseenkin eri mieltä. Välitilan ihmisenä olen ottanut vaihdoksen tavoitteeksi ensi vuoden. Vuodessa pystynen raapimaan kasaan tonnin, jonka aion uuteen peliin budjetoida (toivotaan nyt kuitenkin, että pysyn kapeassa leivässäni ja talouden toinenkin tienaaja alkais tienata).

Pyöräily liittyy yksinkertaiseen juttuun: ulkoiluun. Karsealla kelillä ei tekisi mieli olla ulkona, mutta pakkorako on kokonaisuutena hyvä ratkaisu (vaikka usein harmittaakin). No, oma erityinen juttunsa ovat ulkoiluretket viikonloppuisin (tai milloin nyt onkaan valoisaa ja ehtii).

Viime viikonloppuna kapusimme harjulle ja katselimme sieltä auringonlaskua, ei paha.

Kas näin.

Otetaan vielä työmatkakuva tähän väliin.

No sitten. Kotoiluhan on tietenkin aika jees silloin kun ei voi puuhailla niin paljon ulkosalla,

Tässä mun kotoilukaveri kuvattuna noin kymmenen sentin päässä mun nenästä.

Leipominenkin auttaa. Tänään leivottiin Ääsryhmän ruokaliitteen ohjeella rocky road -leivonnaisia sekä keksejä. Eivät olleet mitenkään kauhean pahoja.

Ja kyllä harrastuksetkin auttavat pimeän sietämisessä. Olen karsinut kiinteät harrastusmenot yhteen kertaan viikossa (se onkin onneksi kisaryhmän puolitoistatuntinen eli vastaa kyllä fiilisten puolesta kahta kertaa) ja käyn muuten sitten silloin, kun pystyn ja ei tunnu liialta. Eli sanoisin että yksi harrastus riittää pimeän kanssa, mutta kaikenlainen liikkuminen on plussaa.

Yksi aika hyvä keino on iltatee. Olen ostanut monenlaisia kofeiinittomia teelaatuja ja niitä tulee litkittyä melkein joka ilta. Ne lämmittävät ja rauhoittavat. Uusi suosikkini on valeriaanaa sisältävä sekoitus, joka todella tainnuttaa uneen. En tiedä, kuinka tehokas rauhoittava rohto valeriaana on, mutta toimii ainakin mulla ja on laillinen rauhoittava, eli suosittelen lämpimästi, jos on iltaisin levottomuutta tai taipumusta ahdistukseen.

Suunnitelmat ovat myös mainioita. Tukkoinen arki tekee muun suunnittelun nihkeäksi; ei jaksa miettiä, mitä kivaa tekisi, kun kaikki menot alkavat tuntua rasitteilta. Mutta nytpä oonkin suunnitellut teatterikäyntejä ja lisäksi luvassa on yksi hääreissu ja no, työmatkoja, mutta niitä ei lasketa...

Yksi miinuspuoli mulla on: tyttökavereita, syksyn ehdottomia pelastajia, ehtii näkemään aika vähän. Kaikilla on niin omat menonsa, eri puolilla Suomea. Miesseuraa riittää mukavasti työn puolesta, mutta tyttöjä ei. Siksi olenkin tuolla yläkerran hihittelymeiningille vähän kademielinen.

No niin. Tuossa äsken pyyhin lattialta kissan yrjöä ja nyt näköjään mun päälle lensi kahvit, kun mun päälle rynnisti Höyhensaarilta palaillut 3-vuotias. Tämä taitaa olla merkki, että mun pitää mennä.

Torkkupeitto

Pieni hardcore-tilkkuilutuotos.

Jotenkin mulla jäi vuosi sitten reiluja kangaspaloja tilkkupeitosta, jonka ompelin eräälle pienelle sikiölle, sittemmin vankaksi kasvaneelle pikku-ukkelille, joka myös veljenpoikanani tunnetaan. Koska himoitsin näitä kankaita itsekin, rupesin tilkuttamaan loppuja omaksi peitoksi. Ja kas, ne riittivät! Tilasin puuvillat aikoinaan fabric.comista Jenkeistä ja ne ovat Heather Rossin Briar Rose -kokoelmaa. Eli Prinsessa Ruususen puuvilloja...aah ihanaa.

Tämä tilkkupeitto on ollut kesken reilusti yli puoli vuotta ja vieläkin ompelen irvisteleviä reunoja käsin tässä...Jotenkin ei ole tarkkuus kohdillaan nyt, mutta filosofoin aamusella, kun mietin, että tästä tulee nyt kamalaa jälkeä, että kelle sillä on merkitystä, mulleko? No ei todellakaan! Saan luvan riittää, tällaisena ompelijana, tällaisena tyyppinä, nyt huristellaan menemään, että saadaan viimeinkin valmista.

Silppusin Amy Butlerin ruusupuuvillaa reunoihin ja kivaa vaihtelua se tuokin. Puuvilla Polinkasta.

Ja taustalla on sitten simppelimpi puuvilla Eurokankaasta.

Sitten pääsenkin päivän pieneen teemaan (isompaa en pysty, jos kerran aion parsia huonoa ompelujälkeäni) eli Tärkeisiin Tavaroihin. Nyt kun kerran menin luomaan loppuun tämänkin turhakkeen.

Pari ystävääni on joko jo muuttanut tai juuri muuttamassa ulkomaille ja olen miettinyt, mitkä olisivat sellaiset tavarat, joita Oikeasti tarvitsen. Kaverit laittoivat kaiken myyntiin ja toinen, joka asustelee jo ulkomailla, on sanonut, että Ihanaa.

"Ihanaa, kun ei oo tavaraa joka paikassa."

Sama oli olo mullakin, kun asuin keväällä yhdessä huoneessa. En sisustanut sitä mitenkään. Mulla oli sänky ja siinä valkoiset lakanat, tuoli, pöytä, pieni kaappi ja hylly. Lattialla oli mun kengät, pöydällä jotain monisteita ja pari kirjaa. Siinä tilassa olin. Kun lapset kävi, ne kaatoi yhden lelulootan lattialle ja leikki niillä, tarrakirjat niillä myös oli.

No, mulla ei oo tähän varsinaista viisautta sanottavana, koska oon tavaramaailman maksimalisti, lapsuuden romujeni hipelöijä ja muistojen vaalija. Viherkasvitkin on vanhoja peruja. Loisiko muistojen poistuminen minuutta uudelleen?

En oikeastaan halua luoda minuutta uudelleen. Olen tällainen järjetön kerrostumien lopputulos. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse design- tai arvotavaroista minuuden määrittäjänä vaan päällekkäisistä tarinoista.

Olisi hauska joskus kuulla lisää siitä, mitä sisustus kertoo ihmisestä. Joku kuukausi sitten luin, etteivät lapset koskaan halua musta-valko-harmaata, mutta mitä selkeä tyyli antaa aikuiselle? Millaista on asua uudenkarheassa Askolla sisustetussa kodissa verrattuna tällaiseen lapsuudesta saakka kulkeneiden romujen sateenkaarioksennukseen?