Kotoilun kuolema!

Olen tässä pohtinut, että kotoiluilmiö kuolla kupsahtaa.

Ei varmaan vielä, niin elinvoimaisia ovat vaikkapa blogit, joissa pohditaan sopivia värisävyjä johonkin noh, vaikka kynttilänjalkaan. Ja mikäpäs siinä. Värit ovat kauniita. Kynttilänjalkojen asettelu näyttävästi sievien esineiden viereen esteettistä. Neulominen rentouttavaa, ompelu päätä tyhjentävää, sisustus silmää miellyttävää.

Kotoilun suurin ongelma lienee tämä: kotoilu on tyhjiö, sisällötöntä hattaraa. Maailmalla tapahtuu nyt liikaa, ja arvioin, että tapahtuu koko ajan enemmän. Kotoilun tyhjyys asettuu räikeäksi vastakohtaisuudeksi maailman ylitsevuotavaisuudelle. Kun maailma vaatii läsnäoloa, muodostuu mahdottomaksi paeta mitättömyyteen.

Kun kotoilu tuli aikoinaan "muodikkaaksi" tai sanoisinko mieluummin tervetulleeksi, sillä en halua nähdä sitä ylhäältäpäin ohjattuna ilmiönä, johon langettiin trendikkyyden vuoksi (vaan ilmiönä, jolle oli oma vahva luonnollinen tarpeensa), olin ilahtunut. Olin ilahtunut siitä, että suuntauduttiin puuhailemaan jotain pientä kotipuolessa: villasukan kutominen on hyvin viehättävä ajanviete. Marjojen mehustaminen on taito, ruoanlaitto itse kerätyistä sienistä varsin tyydyttävää. Koin tässä pienen tekemisessä, puuhastelussa jotain vahvasti omaa.

Sitä en silloin ymmärtänyt, että kotoilusta muodostuisi oma vahva kuluttamisen ja suorittamisen muotonsa, joka hukuttaa alleen alkujaan idyllisen ja tervetulleen ilmiön. Omiin silmiini kauniista ja viehättävästä tuli inhottavaa ja rumaa. Enkä tarkoita yksittäistä, kauniisti laitettua kotia tai yhteistyötahojen kanssa neuvottelevaa bloggaajaa. Tarkoitan puroa, josta muodostuu koski, kohtuullisuutta, josta muodostuu kohtuuttomuutta.

Sitä vain tässä sanon, että kotoilun on aika mennä.

Eihän se vielä mihinkään ole menossa, enkä tässä profeettana heilu, kunhan vain ilmaisen ounasteluni. Sen kuitenkin haluan sanoa, että maailmassa on paljon yksinkertaista, aistein havaittavaa, läsnäolon ansaitsevaa ja tarvitsevaa. Se on hyvä muistaa, kun hakee toistuvasti lohtua kodin seinien sisäpuolelta.

Hipsterikotoilijoista

Jopas taas nakkasi ajatuksia ilmoille, kun lukaisin Täti-ihmisen vinkkaaman kolumnin siitä, kuinka kirpputori on hipsterin Jumbo.

Juttu käsittelee kuluttamista ja kotoilua, ja molemmat ovat teemoina kestosuosikkejani, joten herkullistahan se oli, kun joku niihin tarttui.

Kirjoittaja profiloi itsens hipsteri-ilmiön yläpuolelle, ilmeisesti vanhempaan sukupolveen, joka ei hipsteri-ilmiöön identifioidu. Harmi vain, kirjoittaja tekee perin hipsterimäisen ranneliikkeen: sanoutuu irti hipsteriydestä, mutta kompastelee omaan no, onko se nyt sitten ikääntyneempää hipsteriyttä?

Kirjoittaja kertoo vihaavansa kotoilua (ilmiönä suhtaudun siihen itsekin hyvin ristiriitaisesti, joten jatkoin innostuneena lukemista) ja painotti, kuinka ikävää on, että kotoilu keskittyy kuluttamiseen. Sen sijaan käsityöt ovat ikuisia!

Tööt! Malka omassa silmässä! Käsityöthän eivät ole kuluttamista, eihän? Ikinä ei tule mitään tarvikkeita hankittua? Tädin 90-luvun alkupuolella lahjoittamasta polyesterlangasta sitä vain neulotaan kilometrin pituista palmikkokaulaliinaa?

Jatketaan.

Kotoilu on minusta jotain, mitä harrastetaan siinä välissä, kun on matkustettu taas kerran maailman äärissä, tehty pari viikonloppureissua kavereiden luo ja kyllästytty baarissa käymiseen. Silloin kotoillaan yksi lauantai-ilta ja tehdään siitä suuri numero.

Vanhukset eivät kotoile. Työttömät eivät kotoile. Syrjäytyneet nuoret eivät kotoile. Kotiinsa linnoittautuneet mielenterveyspotilaat eivät kotoile. Asunnottomat eivät kotoile. Pitkää päivää puurtavat yrittäjät eivät kotoile. Vuorotyöläiset eivät kotoile.

Tööt! Kotoilu on siis kielteinen juttu, jota harrastavat ne muut. Ne, jotka kieriskelevät korkeassa elintasossaan ja jonottavat kirpparille kuluttamaan. "Elämää nähneet" ihmisryhmät, herra nähköön työttömät vaikka, eivät siis kotoile, kun he virkkaavat sänkynsä päälle koristetyynyä isoäidinneliöistä. Jos olet hyväosainen , olet ikävä kerskakuluttava kotoilija. Jos olet virkkaava vuorotyöläinen tai syrjäytynyt kotikokki, et ole kotoilija.

Ehkä paremmuuden tunne on ihmiselämään kuuluva välttämättömyys. Yksisilmäinen kyklooppi se kyllä on.

Puuhastelun poliittisuudesta

On tässä jo viikon verran painanut mieltä, kun Anu Silfverberg kirjoitti kolumnin (vai oliko se jotain muuta, luin sen hätäisesti pojan syöttämisen, oman syömisen ja keittiökaaoksen väistelemisen välissä) sisäänpäin kääntymisestä ja kotoilun lisääntymisestä. Vai mahtoiko se olla kotoilua, ehkä kirjoituksessa käytettiin jotain toista ilmaisua.

Siis kun taloudessa on epävakaata ja uutisoidaan synkkyyksiä, käperrytään sisäänpäin kodin pieniin puuhasteluihin, pieneen elämään. Kirjoittaja tunnisti toiminnasta itsensä, ja niin tunnistan minäkin, sehän tässä vaivaa.

Käyn tyhjäkäynnillä, kun seuraan maailman tapahtumia niin sivusta. Olen hyvin kulutuskriittinen ja ylipäänsä ilmiökriittinen. iPadin mainitseminen tuhahduttaa, hipsterien uusimmat vinkeet oksettavat. Uudet tarpeet ällöttävät. Ai tarpeet! mietin mielessäni sarkastisesti tuhahdellen.

Elelen pienessä pyhässä kolmiyhteydessäni, johon kuuluvat lähinnä puutarhapuuhat, pikku näpertelyt ja lukeminen. Missä on poliittinen vaikuttaminen? Missä maailmaan osallistuminen? Tekee mieli näyttää maailmalle keskisormea, iltaisin iskee maailmantuska ja käperryn ilmastonmuutokseen ja tämän koneiston loputtoman jauhannan tuomaan ahdistuksen peittoon...puuh.

Milloin palaan maailmalle? Mikä saa ihmiset jälleen avaamaan ja avautumaan? Tämä vihanneksena olo ärsyttää, vaikka vihannes tässä pitäisi ehkä ollakin. Ei enää yhtään hilavitkutinta. Suuria linjoja, kauniita muotoja, selkeyttä, puhtautta. Elämälle suunta ja merkitys, kohti parempaa. Pois turhanpäiväisestä näpertelystä. Maailman parantamista, jotenkin, onkohan se myöhäistä.

Elämän tarkoituksesta

No niin, nyt siirrytään perimmäisten kysymysten äärelle eli samalla myös blogini aihepiiriin, heh.

Jos riisutaan elämä kaikesta välttämättömästä, eli riittävästä rahan/muun vaihdantavälineen hankinnasta (käytännössä useimmiten työstä) sekä ravinnosta ja unesta, jos siis pohditaan ihmisen vapaa-aikaa eli täyttä vapaaehtoisuutta, millaista ajankäyttöä tuosta merkittävimmästä ajasta löytyy?

Tavallaanhan sitä on olemassa vapaa-aikaansa varten, jolloin voi toteuttaa itseään ja omia tarpeitaan. Jos nyt ei lähdetä pohdiskelemaan, että olemme täällä lisääntyäksemme tai tahdottomasti osa ravintoketjua. Jos lähdemme liikkeelle itsestämme ja minuudestamme.

Nämä ovat osaltani vielä aivan raakoja, eivät vielä puolikypsiäkään ajatuksia, mutta sopivat hyvin elämäntilanteeseeni: kuinka aika tulisi käyttää, jotta elämän nautinnot ja omat tarpeeni olisi maksimoitu? Olisi hurjan mielenkiintoista kuulla, mitä muut ajattelevat mieluisimmaksi vapaa-ajan käytöksi. Löytyykö suuria kunnianhimoja ja unelmia, jotka lakastuvat liiallisen tv:n katselun tai feispuukin töllötyksen alle? Kuinka paljon elämässä on sijaistoimintoja, ja sitten toisaalta, kuinka raa'asti omaa ajankäyttöään saa miettiä? Liian riisutuksi se muuttunee, jos pohtii tuhlanneensa aikaansa, jos ei ollutkaan vaikka niin kivaa jossain kuin olisi pitänyt olla. Jotain rajanvetoa siihenkin voi tehdä. Ei ole pakko elämässään katsella ikäviä ihmisiä.

Mun on vielä hieman hankala eritellä todellisia haaveitani ja unelmiani, mutta joitakin viimeaikaisia sijaistoimintoja tulee tässä: huuto.net, Facebook, vaatekaapin viikkailu. Ei taida paljoa yllättää. Sen sijaan ihan aitoa nautintoa saan Taran monta elämää -sarjasta sekä Mad Menistä, jonka ykköskausi on kesken. Mietin itsekin, mitä haluan tällä horinallani sanoa. Palaan asiaan...(Tai ehkäpä joku tavoittaakin tästä jonkin langanpätkän? Elämämme ei ole täysin ohjelmoitua vaan teemme usein hyödyttömiä tai vasta myöhemmin oivalliseksi osoittautuneita ratkaisuja, mutta milloin turhaudumme sijaistoiminnoiksi kokemastamme, milloin taas koemme menevämme jonnekin, löytäneemme suunnan...?)

Kotoilu edistää epätasa-arvoa?

Lukaisinpa 7/11 Oliviasta Meri Nykäsen kirjoittaman kommentin "Kotoilu on kirosana" (s. 16), jossa Nykänen päätteli, että perheenäidit ehtivät kotoilla, koska eivät tee mitään muuta.

Kovasti oli Nykänen sitä mieltä, että kotoilu vie takaisin 1950-luvulle kohti epätasa-arvoa. No, voihan se olla että Nykänen itse käyttää vapaa-aikansa kikkelinkasvatuskurssilla tai säntäilemällä supermarketissa eineshyllyjen äärellä uraäitikompleksia potien, mutta ihan en kirjoitusta silti ymmärrä.

Väittämä 1: Jokaisella lapsen saaneella naisella on jokin ajanjakso, jonka hän viettää kotona. Vähintään ensimmäiset puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen, mutta usein myös pidempään. Automaattisesti nainen ei siis kymmentä vuotta kotona vietä, minkä luulisi Nykäsen kirjoituksen perusteella olevan selviö.
Väittämä 2: Kun lapset ovat pieniä, elämä kääntyy kotiin, vaikka menevä olisikin. Tuolloin koti on usein prioriteetti tavalla tai toisella. Nukkumaanmenoajan jälkeen aina jonkun aikuisen on oltava kotona. Saakohan kikkelinkasvatuskursseja verkkoversiona?
Väittämä 3: "Pilkulliset lastenbodit, tuunatut keittiörätit, pastellinsävyiset synttärikakut" ovat harrastuksia, joita joku saattaisi epäillä eheyttäviksi ja virkistäviksi. On makuasia, ovatko ne jotenkin epätasa-arvoisempia kuin aquazumba.
Väittämä 4: On edelleen miehiä, jotka ottavat lapsiensa menetetyn lapsuuden takaisin pappaiällä -- tai harmittelevat lastensa nopeaa kasvua säntäillessään uratykkinä. Sanotaan tasa-arvosta mitä tahansa, on omaa viisautta keskittyä lapsiin ja kodin asioihin (kävi sitten töissä tai ei).

Nykäsen kirjoitus kuulostaa alentuvalta kädenojennukselta "sisarille"; herätkää kotipoteroistanne ja alkakaa toimia kuin....no, miehet! Se on kuitenkin ennemmin naisille tyypillisesti passiivisaggressiivinen kettuilu ja epäsolidaarisuudessaan lähinnä naisten asiaa latistava.