Viikonloppu kuvina

Olen seuraillut muiden blogeja ja lueskellut niin kotitöihin kuluvasta ajasta kuin tavallisten tiistaiden kuvaamisista. No, mun arki ei ole hetkissä viipyilemistä vaan lähinnä joko erinäistä homeen hengittelyä tai tietokoneen näytön tuijottamista sekä kahvihetken haaveilua, joten tarjotaan ennemmin viikonloppu. Mulla oli sikäli harvinainen viikonloppu, että sain eilen illalla aikaa siivota Kunnolla. Koska alla oli työreissua parin viikon takaa, sairastelua sekä kaikenlaista menoa, ei koti ollut missään vaiheessa kunnossa. Se painoi koko ajan, vaikken mikään erityisen kätsy emo olekaan. Olen siis ihan järkyttävän kaoottinen.

Puolustuspuheenvuoronani sanoisin kuitenkin, että olen myös järkyttävän touhuavainen. Onko se hyvä asia vai ei, en tiedä, mutta mulla on erinäisiä kerroksia, jotka on limittäin olemassa. Sitten ne kaikki sohii yhtä aikaa menemään.

No niin, on y va, let's go, vamos a la playa, los geht's!

Aiemmissa kirjoituksissani olen nurissut sesonkiin liittyvästä alituisesta hädästä ja hopusta. Syyskuun loppu on kuitenkin eräänlainen tilinpäätös. Kasvimaa pitää tyhjentää, piha panna pakettiin, täällä pohjoisessa siis.

Tänäänkin koin aamulla ranchilla kuulaita aurinkoisia hetkiä, vaikka en tullutkaan ottaneeksi kuvia. Hain maasta palsternakat, mustajuuret, porkkanat ja keltajuurikkaat.

Eilen puolestaan sienestin. Suppilovahverot olivat sieviä mutta niin pieniä, ettei niitä koko talveksi ole. Onneksi tattivuosi oli mahtava ja sain kuivatettua hyvän satsin.

Poimin myös elämäni ensimmäistä kertaa keltavahveroita ja nuuhkin niiden ihanaa aromia.

Ja sitten se siivoaminen. Aah. Olen taas moninkertaisesti parempi ihminen. Vaihdoin meille lakanat, ja otin kuvan kuopuksen sängystä, koska...

Vaihdoin sinne uuden lakanan. Voitin joskus Huvikankaan arpajaisissa paketin hyvin lapsekkaita puuvilloja ja olen sitten pähkäillyt, mihin niitä käyttäisin. Tämä pala oli päärmättynä juuri sopiva sänkyyn.

Tytön huoneeseen olen tuunannut uuden hyllyn, joka näkyy oikeassa alakulmassa. Kuvassa näkyvä tuoli on muuten kirppishankinta jostain heinäkuun lopulta tai elokuun alusta, laitettiin koululaiselle jämerä malli. Tuoli on Tapiovaaran Fanett ja löysin sen piileskelemästä kirpparin nurkasta, mutta on myös mahdollista, että olisi sen "kopio". Pitää joskus tutkailla tarkemmin. Joka tapauksessa maksetun hinnan väärti, ihana kaunokainen.

Tässä tarkempi kuva tuunauksesta. Tyttö on valinnut hyllyn värin ja kyseessä on vanha rupsahtanut tv-taso kierrätyskeskuksesta muutamalla eurolla. Hyllyllä asustaa nyt ponikokoelma, jossa mun kasariponeja, muutama uutuus sekä jokunen feikki. Kuvan parfyymipalatsi ja takana näkyvä ponitalli samoin mun vanhoja.

Sain myös aseteltua parvekkeella asustelleita viherkasveja sisään eli vasemmalla näkyvä sininnen törppö sekä oikealla näkyvä enkelinsiipi. Pyyhin myös pölyt ja se vastasi noin seitsemää vuotta terapiaa. Yöpöydän roolia näyttelevä pikkupöytä on roskalavalta napattu ja kunnostettu.

Sain myös järjesteltyä hieman kuopuksen huonetta.

Perussääntönä kaikissa makkareissa on viherkasveja ilmanlaadun parantamiseksi ja siksi, että öisin hengittelevät tuottavat ilmaan hiilidioksidia kasveille.

No sitten vielä sain viimeinkin siistittyä kuivatut sipulit ja nyt ne saavat näytellä hedelmäasetelman virkaa.

Sovinnaisuudesta

Tällä viikolla olen yrittänyt kiinnittää huomiota myönteisiin seikkoihin. Olen yrittänyt tuntea kiitollisuutta ja pohtia terveyttä ja hetkessä ässehtimistä sen sijaan että tuleva polttelisi kurkussa.

Lukaisin kirjankin (Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kakkososa) tuossa äsken loppuun, niin ja pääsin käymään treeneissä eilen, ja kodin sairastuvallakin on nähty kirkassilmäisempää porukkaa.

Että jos on sellainen olo, että tänne tulen aina marisemaan kun tuntuu siltä että päätä vain hukutetaan vessanpönttöön, niin nännännää, ja huomaattehan postaukseni kuvituksena olevat auringonkukat palstalta ynnä retropeittoläjän, joka on muuttanut muotoaan tässä viikon mittaan erinäisten painien oheismateriaalina. On positiivisuuden lähde tämä blogi nyt. Että tänne vain ammentamaan hyvää fiilistä. Usko itseesi! Carppaa diemiin! Choose happiness!

Mulla on lisäksi oikein teemakin kirjoitukselleni: sovinnaisuus. Tosin eri suuntiinhan se tähän aikaan illasta lipsahtelee. Mutta vapauteen päättyy.

Olen tällä viikolla yrittänyt pohtia, mikä on sopiva sovinnaisen ja epäsovinnaisen raja. Milloin epäsovinnaisuus oikeutetusti häiritsee kanssaihmisiä?

En ole koskaan itse ollut sovinnaisten ykkösvalinta. Saan säännöllisesti palautetta epäsovinnaisuudestani, ihan juu myönteisessäkin mielessä (ainakin välillä), ja siihen on joku saattanut joskus rakastua repsahtaakin. Semmoista sattuu.

Mutta sitten taas, kuten minua tällä viikolla muistutettiin, toisinaan se saattaa lipsahtaa epäammattimaisuuteen ja asiattomuuteen, noin niin kuin esimerkiksi. Yhteiskunnan toimivuushan perustuu monenlaisiin pelisääntöihin, meidän tulee esimerkiksi pyrkiä tulemaan toistemme kanssa toimeen eikä ole aivan hyväksyttävää, jos elämme kuin pellossa toisten kustannuksella.

Mikä sitten on tarvittavan sovinnaisuuden ja ankean pidättyväisyyden ja varomisen raja?

Tuntuu, että suoraan viestiminen olisi kuitenkin se helpoin tapa. Mutta ei tosiaankaan se helpoin.

En kuulu piiloaggressiivisuuden kannattajiin, sillä on turhauttavaa kuunnella sellaisten tupinaa, jotka eivät saa kiukkuaan purettua ja niin se sitten paisuu megalomaanisiin mittasuhteisiin ja mitä ihmeellisimpiin kaunankantoihin, joista mittasuhteet ovat laukanneet menemään kuin villihevoset Hanna Ekolan biisissä Vieläkö on villihevosia.

Mutta kun oikeasti kuuntelin tuon biisin, niin eihän se nyt villihevosista kerro, eikä villiintyneestä mielikuvituksesta. Vaan siitä, että ehkä meissä kaikissa on sisällä jotain villiä. Parempi antaa sen olla vapaana, sanon itselleni. Älkäämme suitsiko itseämme emmekä muita ähkyisiksi shetlanninponeiksi (nyt totisesti sykkii proosasuoni). Kuunnellaan se Hanna Ekolan biisi vaikka, en itse asiassa koskaan lapsena tajunnut tämän biisin varsinaista sanomaa. Sehän hyvänen aika kertoo vapaudesta!

Ei anneta lannistaa, jos ei joku hyväksy sellaisena kuin on. Epäsovinnaisuuskaan ei kenenkään henkeä vie. Liika varominen näivettää. Olen nimittäin tällä viikolla päättänyt, etten sitten ole mitään mihinkään suuntaan, varon niin helkkaristi, en ainakaan lipsauta kirosanoja, äyski kellekään, erotu tai ole eri mieltä. Hymyilen vain raukeasti ja ryhdyn jees-mieheksi.

Kaikkia ei vaan ole semmoiseen tarkoitettu. Että paras kun unohtaisin vain nämä mietteeni. Mutta kyllähän ihmisessä elää ainakin jossain syvyyksissä hyväksytyksi tulemisen tarve.

Ehkä sitä sitten uhrataan omat eriskummallisuudet sovinnaisuuden alttarille. Sitten kerrotaan vaivaannuttavan ankeita juttuja hiekkalaatikolla, puudutaan palavereissa, haukotellaan kahvitauoilla ja auotaan mielikuvituksessa ranteita ruokajonossa. Sovinnaisuus – kaiken tämänkö väärti?

Nimimerkki Aina saa kysyä.

Syksyn kauneudesta

En haluaisi aloittaa tai lopettaa jokaista kirjoitustani arkeen hukkumisen tunteesta, joten kirjoitetaan pienistä hyvistä fiiliksistä välillä. On mulla jotain isompia teemoja mietinnän alla, mutta en ota paineita. Mutta nyt kun asiaa ajattelen niin vitsi, kun huvittaisi kirjoittaa heti! Mutta ei nyt ehdi.

Lähetin lapsen kouluun ja mulla on eka tapaaminen vasta kympiltä, joten piipahdin takapihalla kurkkaamassa, mitä nättiä sieltä vielä löytyy.

Piilu-kärhö, esimerkiksi.

Anisiisoa valkoisen kurkkuyrtin kaverina.

Muutama maa-artisokka.

Kukintaansa lopettelevia syysleimuja.

Ränsistymistä mutta sentään vielä vihreyttäkin.

Ja vähän jo ruskankin värejä.

Kun ei vaan osaa

Lähdin sunnuntaina työreissulle ja ompelin mukaan Paola Suhosen suunnitteleman puuvillamekon (ohje löytyy SK-lehden kesänumerosta, kannessa keltavalkoinen mekko). Ajattelin, että reissatessahan otan siitä helposti kepeän urbaanin kuvan jossain Tuomiokirkon portailla ja sillain.

Olin selkeästi unohtanut, että mulla ei ole kolmatta kättä, joka olisi kaksimetrinen, jolla siis ottaisin sen kuvan samalla maireasti keikaillen ja pääni ulos leikaten, anonyyminä kun edelleen haluan vedellä. Siksi onnistuneen kuvan ottamisesta (kännykkäkameralla) ei tullut yhtään mitään.

Masentavaa.

No aloitan siksi tällä otoksella Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta.

Olihan mulla jotain yritystä. Otin vessassa tän superhienon selfien, jossa näyttää kuin mulla olisi rantapalloja mekon alla.

No entäs tämä päätön yritys kotona sitten, eihän huomaa, että on jo pimeä, värit vähän hailakat ja mekko on reissussa rähjääntynyt...

No otetaan sitten vaikka tärähtänyt lähikuva kuosista, ettei varmasti saa mitään fiilistä tästä.

No, kangas 3 e per metri Kreuzbergin torilta ja pääsen nyt itse asiaan eli siihen, kuinka herttaista onkaan, kun olen itse ollut tämän viikon pois, molemmat lapset ynnä puoliso ovat sairastaneet koko viikon, työmenot jatkuivat eilisiltaan ja nyt onkin sitten kompensaation paikka.

En todellakaan valita töistä, koska ne ovat oma valintani. Valitsen ensinnäkin perheen elättäjän roolin mutta myös tavan toteuttaa intohimojani. Valitan siitä, kuinka ristiriitaista onkaan, kun en ole onnellinen pelkästään kodin hengettärenä. Ja kolikon kääntöpuolena koko viikon painoi kauhea syyllisyys sairasteluista, synttäritkin olisivat, mutta aion jättää ne väliin, kun en voi kutsua ketään (juuri lääkärireissulta palaileva kuopukseni on korva-, kurkku- ja silmätulehduksessa) enkä voi mennäkään minnekään. Sairastuvan raivaamiseen menee koko viikonloppu ja sitten onkin aika aloittaa uusi viikko hymyssä suin.

Istuin eilen illallisella ja kuuntelin juttuja, kuinka mun puolitoistavuotias sitä ja kuinka mun kolmevuotias tätä ja kuinka mun mies on niin avuton, ja ajattelin, että jaahas, tämä on mun Mordor, kuunnella työmenoissa tätä kelaa. Olen niin kuin koiranomistaja, jolla on koirankarva-allergia...

Tämä on elämää, justiinsa sitä, mutta olen aina synttäreideni alla niin kamala prinsessa, että mulle pitäis muka jotain kivaa syntymäpäivänä olla. Ihan ällöttää. Mutta jos nyt tällä kertaa leikitään, ettei mitään synttäriä olekaan, ja seuraavana vuonna sitten kokeillaan jotain. Prinsessa saa tällä kertaa uittaa päätään pöntössä ja joku muu hoitaa homman.

Ja juurihan tätä kirjoittaessani naapuri tuli soittelemaan ovikelloa autotalliremonttiin, johon on mennyt jo viikkoja. Jos ei aina passaa niin se on korventava syyllisyys sekin, ja ovensuussa huokaillessani kissa karkasi ja mulla lensi kahvit sen päälle. Voihan - - !!!

Ja eihän ihan varmasti huomaa, että oon pahoilla mielin? Ei varmaankaan. 

Teiniangstin paluu kukkasipulia sivellessä

On kukkasipuliaika. Tilasin hillittömän körön sipuleita Korpikankaalta, mutta lisäksi lähimarketista nämä. Etummaiset etupihalle, takimmaiset takapihalle. Tökin näitä aamupäivällä multiin samalla kun mietin, mille ihmeelle alkaisin, kun on viikonloppu eikä mitään erityisiä velvoitteita. Edellisestä sellaisesta viikonlopusta on aikaa!

Otin melkein päiväunet ja selailin lehteä. Sen jälkeen sainkin tekemistä kuumepotilaan makoilutelineenä, mielessä oli tosin treffit. No, kivasti meni näinkin ja huomenna on päivä uus.

Onko kellään muulla läkähdyttävä olo tästä vuodenajasta? Tuntuu kuin joka vuosi olisi sama loru, välillä käyn blogin puolella jotain raapaisemassa ja sitten taas mennään...

Ja kun tässä kyselyikään ennätin, niin kysynpä sellaistakin, että oletteko havainneet koskaan jatkumoita itsessänne, siinä mitä olette, ehkä jonkin tauon jälkeen? Olen mietiskellyt, olenko palaillut teiniangstivuosiini, ei nyt niin että olisin se sama teini vaan niin, että raapaisen samanlaisia taajuuksia. Jokuhan saattaisi ajatella elämää muodossa "se oli silloin, sen jälkeen olen muuttunut". Mutta entä jos persoonallisuus onkin kehä, jota kierretään, johon palataan, johon sukelletaan ja sitten taas palataan pintaan?

Nimimerkki Kysyn vaan.

Tulppaanit yllä: Shirley ja Cosmopolitan, helmililja Pink Sunrise. Alla seos Impression, oranssihehkuiset Blushing Aperdoorn, Double Beauty el Aperdoorn. Tarpeetonta sanoa, että kukkasipuleihin meni tämän kuun kaikki ylimääräinen. Ei haittaa yhtään. Kun ei voi kuluttaa isosti, voi kreisibailata pienesti.

Sienessä

Oheinen kuvamateriaali on alkuviikon metsästykseltä. Eräs kamu sanoi kahvilla tänään, että kaikesta jauhamisestani huolimatta saan asiat aina hoidetuiksi. Pohdin itse sitten jatkuvaa hätäistä olotilaa, kykenemättömyyttä hengittää hetkessä. Sienimetsässä se onnistuu, mutta muuten ei. Olen tehnyt iltaisin töitä, väen vängällä vääntänyt, vaikkei olisi tarvinnut.

Kyllä tarvisi ihminen puuhastelua.

No, nyt on viikonloppu edessä ja mulla on kaksi melkein kokonaista päivää aikaa näyttää, etten kuljeta kaikkea mahdollista lastia viikolta lauantain ja sunnuntain hetkiin. Katsotaanpa, kuinka käy! Tätä kirjoittaessani kello on 22.26 ja nyt alkaa viikonloppu. Katsotaan, katsotaan!

Tämä orakas ja sen oraat on mulle kyllä aivan ulkoavaruuden juttu.

Nämä tyypit taas ovat mulle himotuksen kohde, näiden löytäminen hetkittäistä euforiaa.