Parvekkeen Botox

Töissä oli niin törkeän kuuma tänään, että karkasin kotiin. Asiaahan eivät auttaneet pimukkahousut, joihin olin ahtautunut, mutta ei tästä lämpötilan arviointivirheestä enempää...

Halusin esitellä parvekkeeni, joka koki viime viikolla kasvojenkohotuksen. Tämä 60-lukulainen rivitalo on kaikessa hieman sinne päin ja parveke oli karseassa kunnossa. Sain maalattua betonilattian ja väliseinät, joten on totisesti aihetta juhlaan.

Tässä vielä lisää kuvia pihalta, ja setin lopussa siis parveke. Hieman vaiheessa se vielä on, mutta onhan tässä kesää jäljellä...

Pöytäliina on Eurokankaasta vedenkestävää mallia, pihakalusteet ovat ystävän peruja.

Tämän kasvojenkohotuksen kunniaksi ostin eilen Tiimarista pyykkipoikia.

Vielä on hieman kaljun näköistä, mutta köynnöksille on annettava aikansa.

Think positive

Voin myöntää, että maailman murheet ovat pienet, jos parikymmentä parturoitua lapsuuden My Little Ponyä ja Cutie Club -tyttöä ja -heppaa saavat itkemään, mutta näin kävi.

Sitä kasaa muovista tukkaa ei pysty edes katsomaan.

Jokainen tekee joskus jotain tosi tyhmää, myös tavallisesti fiksu kuusivuotias. Keskitytään siis positiiviseen.

Eilinen oli pienien (onneksi vain pienien) murheiden päivä, kun punkkariponien esiinmarssin lisäksi köynnössäleikkö kaatui kaksi kertaa kukkapenkkiin. Tuhoahan siitä tuli, mutta siitäkin selvittiin. Tässä katkenneita Angelique-tulppaaneja vesilasissa. Kunhan pääsevät kunnolla kukkaan, näytän, miksi katkeaminen tuntui murheelta.

Saihan tuota sentään synttäreitä juhlittua ja palstakaudenkin avattua. Pohtimisesta vastaavat liskoaivot.

Johdatus villivihanneksiin osa 1

Kävin viime viikolla nauttimassa kesästä villivihannesten poimimisen muodossa. Olen puuhassa täysi noviisi, joten sovimme reissusta kaverini kanssa. Hän tekee tällaisia reissuja ihan työkseenkin (jos sattuu kiinnostamaan, voi kysyä kauttani), mutta tämä oli pieni höntsäilyreissu totuttelumielessä.

Ja aika jännää se on, totuttelu nimittäin. Tulin maistelleeksi makuja, jotka tosiaan vaativat makustelua ja tutustumista. Tähän ikään mennessä uusia makuja tulee harvoin, ja niihin suhtautuu ehkä enemmän kuin lapsi, epäluuloisesti. Kaveri vinkkasi, että kannattaa aloittaa pienillä määrillä ja ajatella, että vaikkapa salaattiin laitettava vuohenputki on kuin rucola; sitäkin lisätään maltillisesti, makua antamaan.

Mukaan kannattaa ottaa sakset, kertakäyttöhanskat, ilmava kori tai muu kuljetusastia sekä kasvikirja, jos sellainen löytyy. Poimimiseen soveltunevat samat säännöt kuin vaikkapa marjoihinkin, eli liiallista läheisyyttä moottoriteihin kannattaa välttää, ja villivihannesten kanssa lannoitettua maaperää ei kannata suosia.

Ensimmäisenä maistelimme mustikkaa ja bongailimme vadelmia ja mesimarjan lehtiä. Useaan otteeseen tuli puhetta jokamiehenoikeuksista, joten linkataanpa vastuullisesti jotain infoa tähänkin muistutukseksi. Mustikkaakaan ei oikeastaan saisi riipiä, sillä se on varpu, mutta maistelimme ihan vain muutamia lehtiä ja kukkia (pitäen samalla mielessä, että kyllä ne ovat marjoina vielä makoisampia). Maku oli tuttu ja miellyttävä. Vitamiineja lehdissä on runsaasti.

Erityinen herkku oli maistaa pihlajan silmua. Maku oli totta tosiaan niin kuin karvasmantelissa, kuten mua valaistiin. Erikoinen kokemus! (Nämäkään eivät kuulu jokamiehenoikeuksiin, mutta toisaalta monella kasvaa ehkä omassakin pihassa.)

Vielä supussa olevia poimulehtiä voi lisätä salaattiin. Maku ei ollut epämiellyttävä. Tässäpä vielä kuvaa. Nämä sopivat perusvihermassaksi, salaattiin, pestoon,...

Näiden maistelujen jälkeen keräsimme tarpeita ateriaa varten. Nämä huiskut ovat horsmia. Ne voi valmistaa parsan tapaan. Minä laitoin vinkin mukaisesti suoraan pannulle voin, suolan ja pippurin kanssa. Maistuivat, mutta vaativat vielä hieman totuttelua. Horsman varret olivat oikeasti maukkaita, mutta lehdissä maku on voimakkaampi. Mitä pienempi, sen parempi siis. "Koolla on väliä."

Nokkosesta tein nokkoslättyjä ja ne maistuivat kaikille. Vuohenputkien päälle kippasin epäonnisesti, pienen ryminän seurauksena samalla reissulla taimistolta ostetut kesäkurpitsat, joten niiden suhteen kokeilu jäi seuraavaan kertaan.

Illalla napsaisin vielä voikukan nupun suuhun. Voikukkaa ajattelin käyttää salaattiin jo heti seuraavalla salaatintekokerralla.

Hieman harjoitteluahan tämä vielä vaatii niin mielikuvatasolla kuin käytännön tuntemuksessakin, mutta ilmaisia lisävitamiineja ja uusia makujahan tässä on jaossa, jos pääsee ohi alun nyyppävaiheesta. Tämä vuodenaika tuntuu kiireiseltä, joten onkin ovelaa, jos saa vaikka lapset poimimaan voikukanlehtiä salaattiin tai nappaa horsmia matkaan kasvimaareissulla. Nokkosten keruu pitäisi omakohtaisesti teollistaa, sen verran terveellistä ja hyvää nokkonen on.

p.s. Kuvat ovat kaverin.

Hipsterikotoilijoista

Jopas taas nakkasi ajatuksia ilmoille, kun lukaisin Täti-ihmisen vinkkaaman kolumnin siitä, kuinka kirpputori on hipsterin Jumbo.

Juttu käsittelee kuluttamista ja kotoilua, ja molemmat ovat teemoina kestosuosikkejani, joten herkullistahan se oli, kun joku niihin tarttui.

Kirjoittaja profiloi itsens hipsteri-ilmiön yläpuolelle, ilmeisesti vanhempaan sukupolveen, joka ei hipsteri-ilmiöön identifioidu. Harmi vain, kirjoittaja tekee perin hipsterimäisen ranneliikkeen: sanoutuu irti hipsteriydestä, mutta kompastelee omaan no, onko se nyt sitten ikääntyneempää hipsteriyttä?

Kirjoittaja kertoo vihaavansa kotoilua (ilmiönä suhtaudun siihen itsekin hyvin ristiriitaisesti, joten jatkoin innostuneena lukemista) ja painotti, kuinka ikävää on, että kotoilu keskittyy kuluttamiseen. Sen sijaan käsityöt ovat ikuisia!

Tööt! Malka omassa silmässä! Käsityöthän eivät ole kuluttamista, eihän? Ikinä ei tule mitään tarvikkeita hankittua? Tädin 90-luvun alkupuolella lahjoittamasta polyesterlangasta sitä vain neulotaan kilometrin pituista palmikkokaulaliinaa?

Jatketaan.

Kotoilu on minusta jotain, mitä harrastetaan siinä välissä, kun on matkustettu taas kerran maailman äärissä, tehty pari viikonloppureissua kavereiden luo ja kyllästytty baarissa käymiseen. Silloin kotoillaan yksi lauantai-ilta ja tehdään siitä suuri numero.

Vanhukset eivät kotoile. Työttömät eivät kotoile. Syrjäytyneet nuoret eivät kotoile. Kotiinsa linnoittautuneet mielenterveyspotilaat eivät kotoile. Asunnottomat eivät kotoile. Pitkää päivää puurtavat yrittäjät eivät kotoile. Vuorotyöläiset eivät kotoile.

Tööt! Kotoilu on siis kielteinen juttu, jota harrastavat ne muut. Ne, jotka kieriskelevät korkeassa elintasossaan ja jonottavat kirpparille kuluttamaan. "Elämää nähneet" ihmisryhmät, herra nähköön työttömät vaikka, eivät siis kotoile, kun he virkkaavat sänkynsä päälle koristetyynyä isoäidinneliöistä. Jos olet hyväosainen , olet ikävä kerskakuluttava kotoilija. Jos olet virkkaava vuorotyöläinen tai syrjäytynyt kotikokki, et ole kotoilija.

Ehkä paremmuuden tunne on ihmiselämään kuuluva välttämättömyys. Yksisilmäinen kyklooppi se kyllä on.

Henkäys syvästä päästä

Melko eristynyt zenmestari saa olla, jos tähän aikaan vuodesta ei ole erinäisiä kauden päättäjäishulinoita ja uuden kauden avajaisia. Minusta ainakin tuntuu, että yhtenä mylläkkänä kiskotaan jalkaan tanssikenkää, liimaillaan irtoripsiä, suunnitellaan esitelmää, maksetaan reissurahoja, merkataan kalenteriin kaudenpäättäjäisillanistujaisia, pestään pihakalusteita ja kaivetaan kuoppaa multaan.

Samaan syssyyn valo valvottaa lapsia ja illat ovat levottomia. Pykkiläjät kasaantuvat, hommat samoin.

Olen istuttanut omenapuun ja Piilu-kärhön. Olen myllännyt etupihalle penkin tapaisen. Siirtänyt saniaisia. Lannoittanut rodoja ja sipulikasveja. Levitellyt piknikvilttiä takapihalle. Voivotellut, että palstakausikin alkaa.

Yhtenä projektina on parvekeremontti. Neuvostohenkinen rumilus on saanut jo lattiamaalinsa, huomenaamun ajattelin lintsata töistä (tai siis teen työtunnit varmaan nyt illalla...ehkä) ja maalata väliseiniä, ehkä kaiteenkin. Esittelen työni tuloksen sitten ylpeänä, kun valmistuu. Ei sillä, että olisi juuri eroa parvekkeella, joka on harmautunut ja rapautunut verrattuna vasta maalattuun. Mutta minä tiedän. Olen kantanut sitä parvekkenrumilusta sisäisellä pitäis tehdä -listallani viime kesästä saakka.

Tämä oli tällainen henkäys veden pinnalla pitkän sukelluksen jälkeen, ja vielä pitää sukeltaa samanlainen matka. Toisaalta on hyvä, että on tavoitteita, velvoitteita ja itsensä haastamista. Yhtäkkinen joutohetki tuntuu sitten kaksin verroin makeammalta.

Kuolema liljakukolle

Olin työreissussa pääkirkolla. Tulin takaisin. Armoton helle!

Heti pääsi listimään liljakukkoja. Murhaaja.

Pelkäsin, onko täällä jo ihan kesä. Ei onneksi puunlehtien puolesta. Tykkään siitä vaiheesta, kun on paljasta, sitten näkyy aivan pienet hiirenkorvat, ja päivä päivältä enemmän vihreää. Monesti parasta aikaa.

Laitan muutaman reissukuvan tähän. Työmatkalla pysähdyin Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Ehkä nämä on etelän hetelmille arkista katsottavaa, mutta pohjoisen kasvatille tuntuivat kaikki kukkaistutukset niin rahalla tehdyltä ja kauniilta. Kaupunki kuhisi elämää.

(Olen muuten tehnyt sovinnon Helsingin kanssa. Vierastin sitä yli kymmenen vuotta. Nyt se tuntuu taas oikein mukavalta kaupungilta.)

Ihan ekana vielä katsaus tähtilukinliljoihin, jotka kukkivat makuuhuoneessa.

 Suomen Pankin istutuksia.

 Kaisaniemen kasvitieteellisellä puutarhalla.

Onnenpensas.

Rhodoja <3

Uusi tuttavuus ja hieman poikkeavuudesta

Viime kesänä näin ensimmäistä kertaa valkovuokon, ja tänään näin (tietääkseni) ensimmäistä kertaa leskenlehden. Joo-o, etelämmässä asuville varmaan aika säälittävää, mutta tänne leskenlehti on tullut joskus purjelaivojen mukana ja ehkä se on jossain luimistellut paikallisena ilmiönä, kun en ole aiemmin nähnyt. Ehkä se nytkin oli siementänyt jotenkin ovelasti, sillä kukat löytyivät maansiirtokoneen nurmikkoon jättämästä urasta. Ajelin pyörällä ohi ja kiekaisin mielessäni jeskamandeera!

Tämä olis sitten mulle samalla myös virallisesti kevään ensimmäinen kukka, koska ostettuja narsisseja ja orvokkeja ei lasketa ja idänsinililjat ovat joutuneet hytisemään niin, että ovat edelleen vasta nupulla.

Jurputin edellisessä kirjoituksessani siitä, kuinka tuntuu siltä, että blogini on jotenkin vääränlainen. Sain pari sinänsä hyvin ajateltua kommenttia, että jokaisella on oma erilainen tyylinsä periaatteella "erilainen on rikkautta", väärää ei ole.

Nyt pieni täsmennyt aatokseeni. Nimittäin työskentelen päivittäin poikkeavuuden parissa. Joudun miettimään, mitä on, kun yksilö poikkeaa yhteisön asettamista normaaliuden määritelmistä.

Blogosfääri on yhteisö, ja samaan tapaan kuin tietoverkkojen ulkopuolella, myös virtuaalimaailmassa on omat kirjoittamattomat sääntönsä, arvohierarkiansa ja sitä myöten myös nokkimisjärjestyksensä. On myös tyylillisiä trendejä, jotka lähtevät etenemään, ja jos tarkalla silmällä seuraa, jutut myös kuluvat pian. Veikkaisin, että joillakin suosituilla bloggaajilla on suoranaisia paineita tuottaa sisältöä, joka olisi aina oikealla tavalla uudenlaista virtuaaliyhteisössä, joka tiettyjä sääntöjä noudattaa.

Ja nyt sitten vielä tarkennan lopuksi sitä, miten itse tämän itse kuvittelemani "vääränlaisuuden" koen: en panosta visuaalisuuteen riittävästi ollakseni kuvablogi. En kirjoita riittävän älyllisiä ollakseni älykköblogi. En kirjoita riittävän hauskasti ollakseni huumoriblogi. En kerro lapsista riittävästi ollakseni perhe-elämäblogi. En jätä lapsista kertomatta ollakseni raju ja epäsovinnainen blogi. En ole guru ompelussa, pihapuuhissa tai ruoanlaitossakaan, joten olisin aika paska harraste-esikuvablogi. Vaikka yritän kirjoittaa elämästäni vilpittömästi, en paljasta silti kaikkea eli en ole tirkistelyblogi. Ja jos miettisin pääni puhki blogini fokusta, astuisin liikaa ammattini varpaille ja yrittäisin ulottaa ammatillisen osaamisen sinne minne se ei kuulu, harrastetoimintaan. Eli sekin vahvuus, sisältöjen handlaaminen ja kirjoittaminen, on suljettu pois blogista.

En mahdu mihinkään genreen. Se se ongelma on.

Muuta ratkaisuahan tähän ei ole kuin jatkaa samoilla höyryillä.

Tässä vielä kamerakännykkäkuva todisteeksi tämänpäiväisestä "ihmeestä". Olen lähdössä reissuun ja se aina hermostuttaa etukäteen, joten leskenlehti tuntuu kasvin nimenä erityisen karmaisevalta. Yritin selvittää nimen alkuperän, mutta edes mainio kyselypalsta kirjastot.fi ei tiennyt aivan varmaksi vastausta.

Sen sijaan latinankielinen nimi Tussilago farfara viitannee yskän poistoon eli rohdosta on kyse. Kannattaa pysyä uteliaana, vissiin.

Viisi ideaa, jos viherpeukalo on keskellä kämmentä

Viimein alkaa vihertää. Joka kerta niin taianomaista, kun maiseman sävy muuttuu. Yhtäkkiä kaikki on humpsahduksena ihan vihreää.

Olen tehnyt jonkin verran pihahommia, perheomenapuu odottelee vielä istutusta. Etupihalle olisi tulossa uusi penkki. Kohta pääsee palstallekin. Ja sitten pitäisi malttaa jättää tyhjää tilaa. Ja muistaa kohtuus, sillä usein liiallinen innokkuus johtaa pettymyksiin.

Tänään kävi "vanhoja" työkavereita uusissa töissä kahvilla ja juteltiin vähän pihahommistakin. Oli keskustelua pienistä puutarhaunelmista ja siitä, kuinka viherpeukalo on (ehkä) keskellä kämmentä. Tässä muutama juttu, joita itse haluaisin kokeilla, jos olisin viherpuuhastelijana alkutekijöissäni:

1. Kasvatussäiliö, jonne voi laittaa sisälle kasvusäkin. Kerran viikossa kastelua, voiko olla totta? Sijoituksena hintavahko, mutta tekisi mieli itselläkin koklata, varsinkin, kun oma piha ei muuten ole mitä parhain tomaattien kasvatukseen. Ohessa voi tehdä pientä yrttikokeilua basilikan kanssa, sillä tomaatti ja basilika ne yhteen soppii...

2. Krassit. Kun asuin kerrostalossa ja minulla oli sellainen onni ja autuus kuin lasitettu parveke (harrastelijan paratiisi!), parvekkeeni oli aika ihana ja aika ryöppyävä. Krassi kukki aivan villisti. Sen salaisuus oli riittävästi valoa ja riittävän vähän kastelua. Koskaan en sen jälkeen ole sellaista kukintaa nähnyt, lehtevää söheröä kylläkin. Krassi on kiitollinen kokeiltava ja kelpaa salaattiinkin.

3. Jos olisi omaa pihaa, kokeilisin ehdottomasti jollain luotettavalla maatiaisperennalla. On masentavaa, kun joku ihanuus jää keväällä nousematta ja itseään peiliin katsoessa on syyllinen olo.

4. Kasvimaa teettää hommaa. Jos on omaa ranchia, kannattaa ensimmäisenä kesänä kääntää pieni ala. Jos ottaa vuokrapalstan, ei ole haitoksi muovittaa aluksi osaa. Rikkaruohot ovat sietämättömiä. Ja ne teettävät hommaa. Parhaan tuntuman saa, kun ei tarvitse luovuttaa. Parasta on aloittaa parvekkeelta, sinne mahtuu vaikka ja mitä.

5. Yksi hyvä aloitus on kasvattaa ikkunalaudalla vaikka sinapinsiemeniä tai vesikrassia. Jos alkaa tuntua niiden kanssa epätoivoiselta, ehtii ainakin vielä harkita, innostavatko isommat rojektit. Tosin minulla pettää aina kastelu ikkunaviljelyksissä...

Yllä äitienpäiväksi saatu, tyttären valitsema kukka, joka yöpyi edeltävän yön pyörän peräkärryssä ja kapinoi nuuduttamalla kaikki kukkansa. No, toiveikkaana, että nuput jaksaisivat uusiksi kukiksi...

 Tämän kuvan otin kiireessä hämärässä sadekelissä (huom. peilin törskeet ja kamerasta roikkuva johto), ja eipä tästä saakaan kuin idean selville. Mulla oli vintagemekko, joka oli lapsen kokoa 160 cm, suomeksi liian pieni. Ompelin käsin mustaa renkulanauhaa puretun vetskarin tilalle ja nyöritin ohuella satiininauhalla. Nauhaa tuli liian vähän, sillä yläosa piti soveltaa, mutta muuten on mielestäni oikein kelpo pikku tuunausvinkki.

Näiden positiivisten aatosten loppuun aion kuitenkin avautua (sama kai tuo on, sillä kuopus pitää rallia, karjuu ja ramppaa portaissa, ja sängyssä olisi pitänyt olla yli tunti sitten) ja tunnustaa, että mua on vaivannut bloggauskammo. Homma on tuntunut turhalta ja hiljaisuus on ärsyttänyt. On jotenkin tuntunut siltä, että blogi on vääränlainen. Millä tavalla, no en tiedä, mutta minkäs näille sisäisille tunteilleen aina mahtaa.

Eilen meinasin pistää koko paikan hiljaiseksi ja alkaa pitämään suljettua blogia vain itselleni, mutta ehken nyt sentään. Mutta sen verran inhimillinen olen, etten aina saa tänne positiivisin mielin ilon kikkareita tiristettyä. Enkä edes valitettua jotain elämän angsteja. Joskus vaan on sellainen olo, että ei kiinnosta, ketään.

Onnellisuudesta

Istuin tänään kahvittelemassa ystäväni kanssa ja tulin eritelleeksi elämäni kasvupisteitä. Hieman dramaattisen kuuloista näin kirjoitettuna, mutta toisinaan, ainakin jälkeenpäin, huomaa käyneensä läpi jotain vaihetta tai kokeneensa hetken oivalluksia. Mitenpä sen sitten vähemmän dramaattisesti sanoisi, kun isoja asioita mielessäni virittelin.

Teini-ikäni oli kipeää aikaa enkä muista, että siitä kasvusta olisi jäänyt hirveästi myönteisiä mielikuvia. Ne vuodet eivät olleet huonoja, mutta olisi vaikea elää niitä uudelleen. Tuntui hyvältä olla nuori, mutta pahalta olla minä.

En hahmottele mielellään myöskään varhaisaikuisuuttani. Se tapa, jolla mielsin itseni silloin, tuntuu jo vieraalta nyt, vaikka minuus on käynyt läpi koko matkan ja tiivistynyt tähän hetkeen. Yksi selkeä muutos on ollut vanhemmaksi tulo, mutten näe sitä aikuistumisen askelien välttämättömänä pysähdyspaikkana. Yhtä lailla vastuuseen voi oppia muillakin keinoilla. Mutta onhan se yksi selkeä tapa: huolehtia jostakusta toisesta omien tarpeidensa edelle.

Sen sijaan muistan hetkenä, yhtäkkisenä havahtumisena sen, kun äitini päästi itsensä irti minun vastuuni kantajana. Enää ei voi vedota nuoruuden hölmöilyyn vaan on nähtävä sukulaiset samalla viivalla. Turha tuijottaa silmä mustaksi maalattuna takarivistä, seitsemänkymppinen täti ei anna enää armonpullia ja mummo ei enää silitä minua vaan minä häntä.

Uusin oivallukseni liittyy ikäkriisin kirvoittamaan pohdintaan: olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani. Ei enää riitä, että tiedostan vastuuni eikä se, että suoritan niitä. Minun on myös haisteltava tuntemuksiani ja pidettävä huoli siitä, että näen harmaudessakin pilkahduksia. Etten anna liikaa sijaa jo varhain lapsuudessa minuuteeni pesiytyneelle epävarmuudelle. Että teen, vaikka pelottaa. Että katson, mihin pystyn. Ja että näen, kuinka oikeastaan en olekaan hauras niin kuin olen ajatellut, vaan vahva kuin mikä.

Ei tässä oikeastaan isoista asioista ole kysymys, loppujen lopuksi. Voi vaikka mennä lavalle ja voittaa suomenmestaruusmitalin. Ommella tilkkupeiton. Tai päättää, että tällä kertaa puhelimella soittaminen onkin miellyttävää ja tehdä se heti, ei huomenna. Tai päästää irti jostain pinttyneestä tavasta, koska asiat voivat mennä tänään eri tavalla kuin yleensä.

Elämä on usein aika hyvä, kun sen antaa olla. Jotain tästä viisaudesta olen onnistunut nappaamaan, vaikka välillä arki onkin onnetonta haparointia.  

p.s. Mulla on käynyt niin, että olen kommentoinut jotakin blogia ja kommenttiani ei ole julkaistu. Kylläpä nyppii! Ja miksi? No, ensinnäkään en koskaan (ainakaan tarkoituksella...ääripäätäni edustaa varmaan "ei ole oma lempivärini mutta näyttää tosi kivalta sinulla" -tyyppinen julmuus) kommentoi mitään ilkeyksiä. Ja toiseksi ylipäänsä kommentoin siksi, että blogin pitäjälle tulisi kiva olo siitä, että tässä hän jakaa kuviaan ja aatoksiaan ja joku vieläpä seuraa niitä. Välillä tekisi mieli pistää sumeaksi koko some, se on täynnä lainalaisuuksia, joita en hallitse. Tosielämässä luen tilanteita ja sopeudun niihin tavallani. Somessa sama lukeminen ei onnistu, kaikkihan lukevat kirjoitettuja sanoja ilman eleitä, omalla tulkinnallaan. Mutta onneksi on olemassa myös aidosti kivoja virtuaalikohtaamisia. Ei tule vaan tässä kaikessa hötäkässä niitä riittävästi arvostettua.

Pihatiipii

Sunnuntain viettoa. Jälleen kerran tilanne, jossa haluaisin kertoa kaikenmoisia aatoksia, mutta korvissani kuuluu jatkuva, rasittava ulina.

Testasin cake popseja, vaikka ne ovat jo "so 2012". Tein helpolla ohjeella ja tärkeää on kokemuksen syvällä rintaäänellä pitää huoli siitä, että taikina on kylmää. Ohjeen tein tämän mukaan, paitsi että normi-Dominoiden sijaan käytin minttu-Dominoita.

J

Posliinikukka on riehaantunut kukkimaan. Tuntuu, että viime vuonna se aloitti aiemmin, jo maaliskuussa. (Ai niin, olen yhdelle lukijalle luvannut lähettää posliinikukkaa, mutten ole vielä muistanut.)

Ompelin kesäksi lapsille tiipiin. Ohjeen kommenttiosiossa joku kertoi ommelleensa lapsenlapsilleen näitä kolme päivässä. Ei muuten onnistu meikältä, meni kolme päivää yhdessä. Piti vähän soveltaa kangaspaloja, että riittäisi.

Kankaissa on ihania puuvilloja Ottobrelta sekä vanhoja jämiä. Sisusta on yli jääneestä verhosta.

Pitänee ottaa kesällä riehakkaampia kuvia. Ompelin tämän aamulla valmiiksi, jotta voisin pitää lapsia kaverina pihapuuhissa. Lopputulos: 30 sekuntia tiipiissä, ilmiriita, suoraan välipalalle. Semmoista.

Tiipiin ohje täältä.

Hömpöttelyhuivi

Tyttärellä on viime vuonna anopin hankkima välikausitakki, mutta kuumakallen geenit. Jotain viritystä saisi kaulalle silti olla, sen todisti jo eilinen hyinen vapunvietto.

Päätin ommella tyttärelle ohuesta, laskeutuvasta puuvillasta huivin, ja Nova Melinan blogista sain idean ommella huivin reunoihin pikkupampulanauhaa.

Kylläpä voisin eri värissä ja kuosissa ottaa tällaisen itsekin! Jostain värinsä säilyttäneestä, muuten hiutuneesta lakanakankaastakin voisi saada kivan huivin. Pampulanauha päivittää kankaan, joten vanhan rievun hyödyntäminen onnistuu tässä projektissa varmasti (tämä 40 cm pätkä tosin on Eurokankaasta...).

Huiviprojektin tarkoitus oli lohduttaa mielialaani, sen verran kun kotiin saavuttua tuntui taas siltä, ettei tämä paketti ole kasassa laisinkaan. Välillä tuntuu siltä, että olen toimelias jyrä, joka toteuttaa pieniä haaveitaan tekemällä ensin suunnitelmia (akkainlehdestä luin, että tällainen suunnitelmallisuus ja päättäväisyys edistää unelmia), toisinaan taas alistun tässä arjen höykkyytyksessä.

Lapset hoitoon, töihin, töistä ruokaa laittamaan, huokaisu sohvalla, harrastusrientoihin, seuraavan päivän valmisteluun ja aamulla uusiksi, sitähän tämä on. Hankala upottaa muita kokonaisuuksia, kuten nyt vaikka pientä remontointia, tähän kuvioon. Se harmittaa, ja samalla harmittaa, kun tulee vaadittua itseltä, tämän kaiken päälle.

Vauhdikasta. Kalenteri täyttyy eikä pelkästään stressaavista jutuista, joten toisaalta samalla kokee elävänsä. On ihan terveellistä kokeilla, miten saa itseään kasvamaan näin reippaasti aikuisiällä. Olisikos vielä jotain, mihin pystyisin?

Haasteista on ajan kanssa ehkä tullut vähemmän muille ja enemmän itselle todistamista. Se onkin oikea järjestys.

p.s. Idänsinililjat käynnistelevät pihan kukintaa. Jotain aivan pientä sinertävää nuppua sieltä kuolleiden lehtien ja vaahteransiementen seasta näkyy...