Torkkupeitto

Pieni hardcore-tilkkuilutuotos.

Jotenkin mulla jäi vuosi sitten reiluja kangaspaloja tilkkupeitosta, jonka ompelin eräälle pienelle sikiölle, sittemmin vankaksi kasvaneelle pikku-ukkelille, joka myös veljenpoikanani tunnetaan. Koska himoitsin näitä kankaita itsekin, rupesin tilkuttamaan loppuja omaksi peitoksi. Ja kas, ne riittivät! Tilasin puuvillat aikoinaan fabric.comista Jenkeistä ja ne ovat Heather Rossin Briar Rose -kokoelmaa. Eli Prinsessa Ruususen puuvilloja...aah ihanaa.

Tämä tilkkupeitto on ollut kesken reilusti yli puoli vuotta ja vieläkin ompelen irvisteleviä reunoja käsin tässä...Jotenkin ei ole tarkkuus kohdillaan nyt, mutta filosofoin aamusella, kun mietin, että tästä tulee nyt kamalaa jälkeä, että kelle sillä on merkitystä, mulleko? No ei todellakaan! Saan luvan riittää, tällaisena ompelijana, tällaisena tyyppinä, nyt huristellaan menemään, että saadaan viimeinkin valmista.

Silppusin Amy Butlerin ruusupuuvillaa reunoihin ja kivaa vaihtelua se tuokin. Puuvilla Polinkasta.

Ja taustalla on sitten simppelimpi puuvilla Eurokankaasta.

Sitten pääsenkin päivän pieneen teemaan (isompaa en pysty, jos kerran aion parsia huonoa ompelujälkeäni) eli Tärkeisiin Tavaroihin. Nyt kun kerran menin luomaan loppuun tämänkin turhakkeen.

Pari ystävääni on joko jo muuttanut tai juuri muuttamassa ulkomaille ja olen miettinyt, mitkä olisivat sellaiset tavarat, joita Oikeasti tarvitsen. Kaverit laittoivat kaiken myyntiin ja toinen, joka asustelee jo ulkomailla, on sanonut, että Ihanaa.

"Ihanaa, kun ei oo tavaraa joka paikassa."

Sama oli olo mullakin, kun asuin keväällä yhdessä huoneessa. En sisustanut sitä mitenkään. Mulla oli sänky ja siinä valkoiset lakanat, tuoli, pöytä, pieni kaappi ja hylly. Lattialla oli mun kengät, pöydällä jotain monisteita ja pari kirjaa. Siinä tilassa olin. Kun lapset kävi, ne kaatoi yhden lelulootan lattialle ja leikki niillä, tarrakirjat niillä myös oli.

No, mulla ei oo tähän varsinaista viisautta sanottavana, koska oon tavaramaailman maksimalisti, lapsuuden romujeni hipelöijä ja muistojen vaalija. Viherkasvitkin on vanhoja peruja. Loisiko muistojen poistuminen minuutta uudelleen?

En oikeastaan halua luoda minuutta uudelleen. Olen tällainen järjetön kerrostumien lopputulos. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse design- tai arvotavaroista minuuden määrittäjänä vaan päällekkäisistä tarinoista.

Olisi hauska joskus kuulla lisää siitä, mitä sisustus kertoo ihmisestä. Joku kuukausi sitten luin, etteivät lapset koskaan halua musta-valko-harmaata, mutta mitä selkeä tyyli antaa aikuiselle? Millaista on asua uudenkarheassa Askolla sisustetussa kodissa verrattuna tällaiseen lapsuudesta saakka kulkeneiden romujen sateenkaarioksennukseen?