Johdatus villivihanneksiin osa 1

Kävin viime viikolla nauttimassa kesästä villivihannesten poimimisen muodossa. Olen puuhassa täysi noviisi, joten sovimme reissusta kaverini kanssa. Hän tekee tällaisia reissuja ihan työkseenkin (jos sattuu kiinnostamaan, voi kysyä kauttani), mutta tämä oli pieni höntsäilyreissu totuttelumielessä.

Ja aika jännää se on, totuttelu nimittäin. Tulin maistelleeksi makuja, jotka tosiaan vaativat makustelua ja tutustumista. Tähän ikään mennessä uusia makuja tulee harvoin, ja niihin suhtautuu ehkä enemmän kuin lapsi, epäluuloisesti. Kaveri vinkkasi, että kannattaa aloittaa pienillä määrillä ja ajatella, että vaikkapa salaattiin laitettava vuohenputki on kuin rucola; sitäkin lisätään maltillisesti, makua antamaan.

Mukaan kannattaa ottaa sakset, kertakäyttöhanskat, ilmava kori tai muu kuljetusastia sekä kasvikirja, jos sellainen löytyy. Poimimiseen soveltunevat samat säännöt kuin vaikkapa marjoihinkin, eli liiallista läheisyyttä moottoriteihin kannattaa välttää, ja villivihannesten kanssa lannoitettua maaperää ei kannata suosia.

Ensimmäisenä maistelimme mustikkaa ja bongailimme vadelmia ja mesimarjan lehtiä. Useaan otteeseen tuli puhetta jokamiehenoikeuksista, joten linkataanpa vastuullisesti jotain infoa tähänkin muistutukseksi. Mustikkaakaan ei oikeastaan saisi riipiä, sillä se on varpu, mutta maistelimme ihan vain muutamia lehtiä ja kukkia (pitäen samalla mielessä, että kyllä ne ovat marjoina vielä makoisampia). Maku oli tuttu ja miellyttävä. Vitamiineja lehdissä on runsaasti.

Erityinen herkku oli maistaa pihlajan silmua. Maku oli totta tosiaan niin kuin karvasmantelissa, kuten mua valaistiin. Erikoinen kokemus! (Nämäkään eivät kuulu jokamiehenoikeuksiin, mutta toisaalta monella kasvaa ehkä omassakin pihassa.)

Vielä supussa olevia poimulehtiä voi lisätä salaattiin. Maku ei ollut epämiellyttävä. Tässäpä vielä kuvaa. Nämä sopivat perusvihermassaksi, salaattiin, pestoon,...

Näiden maistelujen jälkeen keräsimme tarpeita ateriaa varten. Nämä huiskut ovat horsmia. Ne voi valmistaa parsan tapaan. Minä laitoin vinkin mukaisesti suoraan pannulle voin, suolan ja pippurin kanssa. Maistuivat, mutta vaativat vielä hieman totuttelua. Horsman varret olivat oikeasti maukkaita, mutta lehdissä maku on voimakkaampi. Mitä pienempi, sen parempi siis. "Koolla on väliä."

Nokkosesta tein nokkoslättyjä ja ne maistuivat kaikille. Vuohenputkien päälle kippasin epäonnisesti, pienen ryminän seurauksena samalla reissulla taimistolta ostetut kesäkurpitsat, joten niiden suhteen kokeilu jäi seuraavaan kertaan.

Illalla napsaisin vielä voikukan nupun suuhun. Voikukkaa ajattelin käyttää salaattiin jo heti seuraavalla salaatintekokerralla.

Hieman harjoitteluahan tämä vielä vaatii niin mielikuvatasolla kuin käytännön tuntemuksessakin, mutta ilmaisia lisävitamiineja ja uusia makujahan tässä on jaossa, jos pääsee ohi alun nyyppävaiheesta. Tämä vuodenaika tuntuu kiireiseltä, joten onkin ovelaa, jos saa vaikka lapset poimimaan voikukanlehtiä salaattiin tai nappaa horsmia matkaan kasvimaareissulla. Nokkosten keruu pitäisi omakohtaisesti teollistaa, sen verran terveellistä ja hyvää nokkonen on.

p.s. Kuvat ovat kaverin.

Lisää paatosta ympäristöhaasteeseen

Yhyy, Siina Ihminen välissä -blogista haastoi minut ekotekohaasteeseen heittämällä, että minulla olisi jotain lisättävää hänen tekemäänsä pitkään listaan. Varsinainen helppo tehtävä sen pitkän listauksen päälle!

Tarkoituksena on jakaa omia ökövinkkejään. Mikään ei innosta niin kuin töiden vältteleminen, ja koska olen nykyään oma pomoni, kukaan ei katsele paheksuvasti tähän suuntaan. Tai no okei, kyllä tässä narautan itseni kohta, mutta jos nyt kuitenkin pohdiskelisin ensin...Ja sitten vaikka lähtisi pyykkiä lajittelemaan (pidän etäpäivää)?

Jos ympäristöystävällisyysasiat pohdituttavat, kannattaa lukea haastajani aatokset sekä myös hänen mainitsemansa haastajat. Nämä ovat vähän niin kuin kaupanpäällisiä. Yritän pitää isomman linjan, vaikka pieniä hyviäkin on, esimerkiksi luomupuuvillan suosiminen. Sekin taitaa olla aika iso seikka, loppujen lopuksi. No mutta ajatuksissa lähtee heti rönsyilemään ideologisiin sfääreihin muutenkin, tämän haluan pitää konkretiassa.

1. Tee autoton liikkuminen itsellesi helpoksi.
Oli autoa eli ei, kynnys käyttää sitä laskee, jos muu liikkuminen tuntuu ikävältä. Talvella ei tee mieli pyöräillä, jos ei ole nastarenkaita eikä kunnon talvikamppeita. Tavaran roudaaminen on ikävää, jos ei ole pyörään kiinnitettävää peräkärryä (jonka kyydissä kuljetin eilen kolme kassia ruokaa, yhden kookkaan turveharkkopaketin, kaksi 45 litran multasäkkiä, talouspaperisäkin, vessapaperisäkin, käsilaukkuni sekä omenapuun, toim. huom.). Samalla periaatteella junailusta voi tehdä itselleen mukavaa muun muassa mahtavilla eväillä. Tässä kohti tunnen armottoman piston, sillä itselläni on tulossa yksi kotimaan sisäinen lento. En muutenkaan tykkää lentää, hermoilen sitä...

2. Kun himoitset tavaraa, himoitse käytettyä.
Se, että himoitsee jotain, on teesini mukaan ihmisessä beelsebubin istuttamana. Oli kyse sitten kukkien siemenistä, Japanin-matkasta tai Hummereista, hyvin herkästi alkaa jotain haluta. Rikas on sen ihmisen henkinen elämä, joka ei mitään kaipaa eikä koe tarvitsevansa. Hatunnosto sellaiseen korkeaan tilaan. No mutta asiaan: Ei tarvitse olla pötkylätukka ituhippi, että käyttää huuto.netin ja tori.fin kaltaisia paikkoja, joista löytyy myös hyväkuntoisia merkkituotteita ja keräilytavaroita. Nämä siis, jos ei tykkää tai ehdi (merkittävä painotus, on nimittäin turha sössöttää työssäkäyvälle perheenäidille, että kiertelisit enemmän kirppareilla) piipahdella livekirppiksillä. 

3. Ulkoile.
Silloin ei tule nähtyä niin paljon netissä eikä kierreltyä kauppakeskuksissa. Tulee myös hyvä mieli.

4. Pakasta.
Niin saatanasta kuin itse pakastaminen sinänsä onkin, minulla on vakaa uskomus siihen, että kun viitsii kesällä laittaa ihan vaikka mansikkaa pakastimeen, ei tarvitse talviaikana ostaa niin paljon tuoretuotteita. Ei tarvitse olla marjamaanikko niin kuin minä, joka tapauksessa kannattaa säilöä kotimaisia herkkuja silloin, kun niitä saa. Tokihan on hyvä myös kuivattaa, hapattaa jne, mutta ainakin itse, ehkä valitettavastikin, syön marjani mieluummin pakastettuina. Pakastimeen voi myös heittää ruokaa, jota on tullut tehtyä aimo lastillinen ja joka menisi helposti pilalle odotellessaan houkutusta, joka ei saavu (tämä on muistutuksena itselleni...joskus tekemäni ankea ruoka ällöttää ja sitten en syö ajoissa, vaikka kuinka yrittäisin itseäni painostaa...enpä siinä hetkessä ajattele nälänhätää, en).

5.  Älä seuraa aikaasi.
Kyllä se pärjää ilman sinuakin. Edit: täsmennyt kommenttiosiossa.

6. Edit: Opettele korjaamaan.
Monet asiat voi korjata. Se on tylsää mutta palkitsevaa.

Arvelisin, että heillä saattaisi olla vielä jotain sanottavaa:
Kiertäviä kankaita ja
Mi Kool,

vaikka en tiedä, tekeekö kumpikaan ikinä haasteita.

Suppilovahveroaika

Kävin poimimassa suppilovahveroita. Juuri ennen lunta, pakkasten tultua, ei hirvikärpäsiä.

Laskeutuvan kaamoksen hoitoa parhaimmillaan.

Pakkasta oli nelisen astetta. Kaikki kuurassa, sienet tönkköjäässä.

Työssäkäyvän naisen viikonloppu

Aina toisinaan joku kysyy, millaista on käydä töissä, kun on tuota perhettäkin ja silleen.

Tällä viikolla ainakin on tuntunut siltä, että aivan hullua. Ei ehkä siksi, että käy töissä, vaan sen takia, että haluaisi niin paljon kaikkea muutakin. Eräs ystäväni käy töissä, tulee töistä, hoitaa lapsen nukkumaan ja menee itse nukkumaan.

Jotenkin tuntuu, että itselläni lurahtaisi järki päästä ja jäljelle jäisi vain iloton suorittaja. Tämä maaninen puuhastelu ja töiden hamstrailu (mulla on tapana tehdä hieman lisäduuneja) kun jotenkin pitää kuosissa, vaikka sitten toisesta päästä alkaa repsottaa.

Tänä viikonloppuna oon käynyt merellä, sienestänyt, hakenut kasvimaalta juureksia, jakanut perennoja, istuttanut sipulikukkia, tehnyt yhden sisustusaskartelun (näytän jossain toisessa postauksessa), järjestellyt tonneittain ympäriinsä lainehtivaa tavaraa, imuroinut, pessyt neljä koneellista pyykkiä ja viikannut viisi, rullaillut sushia, haudutellut uunijuureksia ja neulonut tyynynpäällistä.

(Niin ja tietenkin myös ollut lasten kanssa.)

Tuntuu siltä, että mitä tiukemmalle oma tila puristetaan, sitä hullummin hakee hengitysaukkoja arjen syväjään alta, jos nyt näin kankean runollisesti asian ilmaisisi. Välillä vihaan erinäisiä arjen ilmentymiä. Enkä tarkoita, ettenkö sietäisi tavallisuutta...ainakaan useimmiten.

Tarkoitan arjen ilmentymillä ennemmin varjopuolia. Elämän rikkonaisuutta, epävarmuutta, epätäydellisyyttä, heikkouksia itsessä ja muissa...Ehkä osittain oman työstressin ja paljon kaiken muun takia vasta nyt sunnuntai-iltana tuntuu siltä, että jos hellittää, ei heti kiristä.

Aika jännä kehä tämä, kiire luo puuhastelutarpeen luo lisää kiirettä.

Mutta oikeasti oli kiva viikonloppu. Varmaan en enää ehdi sienestämään, paitsi toivottavasti suppilovahveroreissun. Yhdessä sienipaikoistani ei ollut kuin muutama rousku sienisalaattiin, muuta en löytänyt. Mutta sievää oli.

Käytiin kauden viimeinen reissu purjeilla. Gastit olivat reippaampia kuin minä.

Osa gasteista oli aika pieniä. Vaikka en ole itse purjehtija, merta olen aina rakastanut.

p.s. Kokeilin ensimmäistä kertaa kasvitieteellisiä tulppaaneja (Tulipa bakeri Lilac wonder ja Tulipa tarda), jännittää, mitä kevät tuo tullessaan! Laitoin myös paljon krookuksia, Angelique-tulppaaneja, keskiaikaisia Hemisphere-tulppaaneja, valkoisia White Emperor -tulppaaneja ja jotain kevätkurjenmiekkoja. Mutta alan olla aika puhki pihakauteen.

Mitä on hyvät reissueväät?

Tulin juuri kesälomareissultani Tanskanmaalta ja ajattelinkin pohdiskella hieman marttamaiselta haiskahtavaa aihetta eli reissueväitä...No, ehkä tulee horistua ohessa muutakin...

Hieno oli sinänsä tulla kotiin, kun pakkanen ei ollut pannut kukkia. Leimuja pihalla, vaikka kyrsii tämä kamerakännykän laatu (ja vielä taannoin olin ylpeä näistä suttuisista kuvista!).

Niin, ensimmäisenä seuraa kysymys: mitä eväitä tulee reissussa syötyä? Kun ei kai kukaan ole niin kroisos, että söisi silkkaa ravintolamuonaa? Varsinkaan, kun eihän sitä edes jaksa kahta kertaa päivässä? Tähän kiinnostaa oikeasti kuulla vastauksia, koska tässähän voisi vaikka valaistua ja viisastua...

Meikäläisen seurueessa on neljä syöjää ja vaikka neljännen voi kuitata puolivillaisella eväällä, pitäisi ainakin kolmen saada omat annokset. Täytyy sanoa, että jo sana "myslipatukka" alkaa tämän reissun jäljiltä iljettää...

Myslipatukoiden lisäksi mukana oli pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, seesaminsiemenpatukoita, mehua, nuudeleita ja pussikeittoja, keksejä, leipää ja juustoa, pussipuuroja, erinäisiä hedelmiä ja jogurttia. Niillä täydennettiin aamiaisen ja lounaan tarpeita.

Oikeastaan parhaaksi vaihtoehdoksi koin ostaa kaupan valmissalaatteja, koska ne ovat lounaaksi sopivia. Tulee kalliimmaksi kuin arki armaassa koto-Suomessa, mutta monipuolisemmaksi ja olon kannalta täyteläisemmäksi kuin Lidlin sokeriliemessä uitetut ja pahvisessa suklaassa kellutetut myslipatukaksi kutsutut hirvitykset. Tanskasta sai onneksi ruisleipää, joten läskinen juustopala siinä päällä sai hetkeksi unohtamaan, että kunnon lounas jää jälleen kerran väliin.

Ja joissakin turistikohteissa ei vaan saa hyvää ruokaa. Sen sijaan, jos tosiaan pitää jotain syödä, saa jonkin upporasvassa käristetyn kuivahtaneen kikkareen lautaselleen ranskalaisten kera. Niistä pitäisi nauttia ja kuvitella, että tämä nyt on sitä haluamaani lomaevästä. Ja ei kannata ymmärtää mua väärin, nautin kyllä epäterveellisestä ruoasta. Ei ole juuston voittanutta ja haksahdan vakavasti sipseihin ja dippikastikkeeseen. Joskus tekee mieli pitsaa tai hampurilaista...Mutta että ihan perusoletuksena, luuletteko, että ihminen haluaa syödä moista sontaa? Jos haluaa, niin pitää vissiin totisesti kehitellä näitä piknikeväiden rakentelutaitoja eteenpäin...

Sen verran edistynyt olen, että mukana kulkee supertyökalu ja kaikki kertakäyttöastiat napataan talteen. Ehkä jatkossa voisi miettiä, kannattaisiko kullakin perheenjäsenellä olla oma lusikka-haarukka-veitsi -työkalunsa (sellaisiahan saa) sekä jonkinmoinen henkilökohtainen hinkalo evään nautintaan. Ruokiakinhan voisi oikeasti kuljettaa ihan kotoa, vaikka tuhahtelin vuosia sitten Larissalle, joka jakoi kanssani huoneen Madeiran-lomallani (otin kerran äkkilähdön päivän varoituksella ja päädyin jaettuun huoneeseen venäläisrouvan kanssa). Larissa kun toi mukanaan nuudeleita. Kyllä nyt ymmärrän Larissaa paremmin. Säännölliset ateriat ovat kaiken a ja ö! Nyt kyllä mieleni purjehti Madeiran lämpimiin iltoihin, kun nautiskelimme Larissan kanssa parvekkeella paikallisia pihvitomaatteja yksittäispakatun suolan (otettu mukaan varmaan joltain hesalaiselta mäkkäriltä) kera kuunnellen viihdemielessä naapurihuoneiston tenuttavaa pariskuntaa.

Luulenpa, että lihaa popsivat karnivoorit ovat eväshommissa vahvemmilla kuin meikämandolino. Kaupasta löytyy kaikenlaista ruokaisaa leikkelettä naposteltavaksi. Voihan sitä ostaa vaikka nakkeja? Sen sijaan kermaperseilijäksi kouluttautunut pescatorian-ruokailija Suomen perähikiältä ei saa evääkseen tussahtanutta croissanttia kummempaa, kun pikkukaupoissa liikutaan. On se niin epää!

Matkustusblogihan tämä ei sinänsä ole, mutta kerron nyt kuitenkin loppuun pikaisesti reissuni kulun ja muutaman pikku ajatuksen tien päältä: kävin Kööpenhaminassa, Legolandin lähiseutuvilla sekä Odensessa. Tanska on erittäin lapsiystävällinen maa ja lapset on siis otettu huomioon ihan kaikessa. Ostoskeskuksessa saattaa törmätä imetyshuoneeseen, jossa on akvaarioita ja viisi eri verhon taakse kätkettyä imetyspistettä. Samoin löytyy luontaisesti keskeltä barokkiajan linnan puutarhaa imetykselle omistettu huvimaja. Itsehän en moisia tiloja tarvitse, mutta olinpa silti ihan äimänä...Ja saman voi soveltaa isompien lasten tarpeisiin. Hyvä kun leikkipuiston ääreen ei ollut sijoitettu sivistynyttä pikku viinibaaria, sen verran hyvin suunniteltua kaikki oli...

Kööpenhaminan tivolin kukkaistutukset hurmasivat minut pienen vastarinnan jälkeen. Niiden värisommittelut olivat niin tajunnanräjäyttävän kauniita. Samoin nautin suuresti Egeskov-linnan puutarhasta. Reissussa tuli käytyä myös Legolandissa, ja vaikka lapsikohteet saavat minut yleensä poissa tolaltani (paljon lapsia, jonotusta, kaikki on niin kovin keinotekoista), täytyy silti sanoa että rahalle sai vastinetta.

Kaikista tärkein tavoite (ja ollaanpa nyt siellä pään sisällä hiljaa kaikista matkustamiseen liittyvistä kriittisistä ajatuksista...jätetään ne tällä kertaa sinne pään sisään) itselleni oli hengittää hetki isompaa kaupunkia. Sillä niin kuin kohtaloni on sinetöity meren äärelle piskuiseen Suomeen, saa kai pieni osa minusta elää aina suurkaupungeille?

p.s. Hulamajan blogissa arvonta.

Sieniä ja säilöntää

Onpa ollut kiireinen viikko. Viikolla tein paljon töitä (päivätöiden lisäksi muuta) ja perjantaina kävin pitämässä puheen. Hassua sekin, että olen kyseisessä kohtuullista arvokkuutta nauttivassa opinahjossa ollut oppilaana, en minään laitoksen lellikkinä tosin, ja nyt piti leikkiä erikseen tervetulleeksi toivotettua kunniavierasta. Ei aina osu kohdilleen tämä aikuisuuden rooli, mutta hyväksyin tilanteen, niin se meni. Ei auta aina teininä kikatella.

Kävin taas itse adoptoimallani kotipaikkakunnalla. En siis ole sieltä kotoisin, kunhan olen sen adoptoinut. Lasten sukujuuria siellä on. Minun sukuun naidut, joentöyräällä.

Hain hillittömän kasan omenia ja keitin kaksi erää hilloa. Yksi erä olisi vielä keittää tai muuten prosessoida, pakastin on pistetty täyteen.

Nyt olis herkkutattejakin. Herkkutattipaikallani oli kaksi tattia, joilla oli ihan mielettömät jalat. Molemmat olivat melko haukatun näköisiä, mutta tadaa! Sisältä siistit. Kolmen aterian verran niistä tuli, kun käsittelin pakastimeen (kuivaamalla niistä ihania tulisi). Perinteinen moka eli mittasuhde puuttuu, mutta tuossa oikealla ylhäällä näkyy koivunlehtiä, ottaa ja vertaa niihin...

Olen stressannut niin, että leukaperät kramppaavat. Rauhoitun metsässä. Lapsetkin hengailivat siellä. Isompi sienestää. Se on tosi jeessiä.

Olen hiljalleen palaillut lukevaan maailmaan. Olen tutustellut tämän keittokirjan parissa. Tekisi mieli kokeilla karviaismarja-porkkanahilloa. Tai ehkä pihlajanmarjahilloa? Palaan resepteihin, jos löytyy sellaisia, mistä oikein tykkään. Hieman hankalia aineksia on resepteissä toistaiseksi näkynyt. On teoksessa silti kotimaisen ruoan painotus, ja sitä tarvitsen kasvimaaharrastukseni takia. Nimi on siis Aidon maun juurilla ja kirjoittajat Sonja Blåberg ynnä Kaisa Torkkeli. (Niin ja sanomattakin lienee selvää, että tämä blogi on täysin epäkaupallinen, eli kukaan ei ole tätä kirjaa mulle tyrkyttänyt. Himoitsin tätä, kun ilmestyi vuosi sitten, ja nyt oli hinta pudonnut.)

Kukat ottavat jo kylmyydestä osumaa.

Syksy saapuu, elämä hallintaan

Olen miettinyt eri konsteja saada elämää mieluisaksi ja hallintaan, omaksi. Siis kun nyt ei ole meneillään mitään muuta kriisiä kuin ikäkriisi. Olen selvinnyt vauvavuodestakin ja elämä etenee perusurillaan. Omahan tämä on, elämä, ja oman mukaiseksi pitäisi muokata. Peruselementit on kasassa, ei muuta kuin viilaamaan yksityiskohtia.

Kuten jo monesti todettu, rutiinit pitävät mut raiteillaan ja välttävät kaikenmoiset raiteilta suistumiset ja turhan taiteellisen elämän. Osa meikäläisestä kun lipsahtaa dadan tai psykedelian puolelle, jos liikaa antaa valtaa.

Syksyn tavoitteita ovat ainakin nämä:
-jatkaa pohdintaa siitä, miten voisi auttaa (jatkuu abstraktilla tasolla, mutta on saanut mielessä karkeita muotoja)
-liikkua, että pönttö pysyy kuosissa (tähän tuli melko helppo ratkaisu eilen, kun kävin harrastamani lajin pääsykokeissa ja nytpä keväällä odottavat SM-kisat...tai no kai sitä ennen on vähän karsintaakin...)
-ulkoilla
-olla lasten kanssa
-tehdä vapaa-ajalla töitä

No, tuo vapaa-ajalla töiden tekeminen on ehkä hieman ristiriitaista, mutta olen tehnyt töitä iltaisin niin kauan kuin muistan. Kun lisää liikkumiset ja lapset, pitää ehkä sovitella sormi keskellä suuta. Tarkoitus ei ole pöläyttää slow'sta uraputkeen vaan ainoastaan lisätä elämänhallinnan tunnetta.
 
Osaako muuten joku sanoa, miksi naistenlehtien jutut kotoilusta ja hitaasta elämästä ovat niin hemmetin ärsyttäviä? Jotenkin ristiriita on niin ääretön, kun lehtikuvissa pureskellaan luomupähkinöitä ja samalla eletään leväperäisesti. Sitähän se elämä herkästi on, ellei sitten ole oikeasti köyhä. Onko se ärsyttävää, koska tunnistaa siitä itsensä? Mitättömän piipertämisen, kun samalla ei anna piiruakaan periksi nautinnonhakuisesta elämäntavastaan?

Kasvipuuhia alan laittaa pikkuhiljaa pakettiin.En ole lainkaan tyytyväinen pihaan enkä täysin tyytyväinen kasvukauteenkaan, mutta hain eilenkin kilotolkulla ruokaa palstalta: mangoldia, punajuurta, kesäkurpitsaa, perunoita, herneitä, salaatteja,... Joku totesikin, että olisi pitänyt viljellä tänä kesänä riisiä.

Palstalta kukintaa.

Olen käynyt juosta hölkyttelemässä ja tutkiskellut samalla sienitilanteita ja napsinut hilloja.

Koska nyt satun asumaan kaupungissa, olen päättänyt yrittää nauttia näistä maisemista. Paikoitellen maisemat ovat aivan sieviä.

Toki ne ovat samalla aika urbaaneja...

Taloyhtiön penkissä on päivänliljojen aika.

Olen päässyt metsään ihan muutenkin katsastelemaan sienisesonkia. Ei ollut oikein vielä. Nuo käävätkin nakkelin menemään, kun olivat vähän vanhoja. Vattuja poimin puuromarjoiksi.

Pihan lootasta otan tuoretta korianteria ja käytän sitä muun muassa tähän taivaallisen ihanaan papupataan.Kunhan on mausteiden kanssa eka kerralla varovainen...jos menee överiksi, ei muuta kun lisää tomaattimurskaa ja jo oikenee.

Minuus muuttuu

Kirjoittelin kuulumisia kaverille, johon tutustuin asuessani Berliinissä. Hän kävi (terkut vaan sulle, jos tämän satut lukemaan!) lueskelemassa blogiani ja kommentoi, että musta on tullut todellinen perheenäiti, ei olisi Berliini-aikoina uskonut (asuin Berliinissä osan ajasta kasvava lapsi vatsassa).

Otin mielessäni alkuun torjuvan reaktion: pöh minäkö muuttunut, miten niin, en ole, et vain ole nähnyt! Mutta hyvin pian mun piti antaa sijaa tuolle tosiasialle, jonka olen tiennyt jo aiemminkin. Ja se vain pahenee, kun ensimmäinen lapsi kasvaa ja toinenkin astuu kuvioon. Ensimmäisen kanssa yritti rimpuilla, että ei tässä mikään ole muuttunut. Toisen kanssa täytyy myöntää, että kaikki on muuttunut.

Onhan tällainen blogi erityinen kurkistusikkuna arkeen, jota lapset pyörittävät omilla ehdoillaan: jompi kumpi herättää kuuteen mennessä, seuraava hengähdystauko on kello 12:n paikkeilla ja se päättyy klo 14:n paikkeilla. Hiljaista tulee puoli yhdeksän jälkeen, jos tulee. Selviä siinä lisäksi pyykkivuorista, tiskivuorista, nälkäisistä suista, tylsistyneistä kanssa-asujista, kaoottisesti lainehtivasta ulko-, väli- ja sisävaatetuksesta sekä muusta ryönästä, jota aina pääsee jonnekin pesiytymään, vaikka kuinka järjestelisi. Arjesta yrittää selviytyä omilla hengähdyskonsteillaan ja nehän ovat jotenkin kietoutuneet arkeen; syömiseen, lastenvaatteisiin, lähiympäristöön...

Mun oma selviytymisstrategia on, että kun suljen ulko-oven, mulla ei ole perhettä. On vaivaannuttavaa, jos edes oletetaan, että mun maailmankatsonta olisi vain lapsiperhekeskeinen. Mulla on edelleen monella tapaa lapsettoman naisen identiteetti, ehkä se on sama kuin se Berliini-identiteetti. Kiusaannun liiaksikin seurassa, jossa puhutaan lapsista -- ikään kuin minä olisin se nainen, joka ei halua lapsia, ei saa lapsia, yrittää juuri saada, etsii miestä tai ei sellaista halua, etsiikin naista ja miettii, miten saisi lapsen jiiänee. Vaikken siis ole. Turha väittää muutakaan. On niin helppoa olla, jos vain saa puskettua ne lapsensa kodin sisään ja olla kuin niitä ei olisikaan (siis hetken, en ikimaailmassa luopuisi niistä, ovat mahtavia).

Joskus mietin, mitä "vanhasta" jää jäljelle. Periaatteet? Periaatteet väsyvät arjessa. Joskus mietin, tuonko tälle planeetalle mitään hyvää. Olen tehnyt kaksi lasta, joille jaan leväperäiset elämäntapani (joo, kuuluuhan kasvatukseen kaikenlaista, mutta ei heiltä mitään puutukaan). En tee tällä hetkellä minkäänmoista vapaaehtoistyötä. Hyväntekeväisyyskin rajoittuu yhteen kummilapseen Sri Lankassa sekä Unicefin ja Amnestyn jäsenyyksiin (hellulla), ynnä tapauskohtaisiin 20 tai 30 euron yksittäislahjoituksiin kriisien kohdatessa henkilökohtaisen uutiskynnykseni. En sitä paitsi tue mitään ympäristöön liittyvää -- nyt ei lasketa sitä, että ostaa sähkönsä tuulivoimana tai ettei syö lihaa tai muita yksittäisiä kulutustottumuksia. On ihan riittävästi siinäkin, että vaikka kuinka yritän natsina kontrolloida, tässä kämpässä palaa aina ylimääräisiä valoja, vaikka muut kommentoivatkin, että meillä on aina niin pimeää.

No. Elämä muuttuu, minä muuttuu, ja sitä monimutkaista prosessia on hankala selittää. Suunta on hyvä. Olo on onnellinen.

 Ja kai sitä pitäisi yrittää. Kasvattaa kunnon ihmisiä, välittää muista, jaksaa tehdä hyvää ja osallistua. Siinäpä olisikin haaste keksiä jotain tälle vuotta, jaksamisensa mukaan. Ja Yle Puheella haastateltiin yhtä proffaa, joka sanoi, ettei ihminen ole nyt ahneimmillaan. Aina on osattu ryöstää. Sekin lohdutti, ettei mitään uutta auringon alla.

 Kävin eilen retkellä. Hiihdettiin saareen. Syötiin eväitä, nautittiin tulesta.