Kietaisumekko ja kiristyksestä

Olen ommellut sen verran kauan, että joka hullutukseen en enää lähde mukaan. Aina joskus jokin herättää uteliaisuutta, ja näin kävi Ideoi-blogin kietaisumekolle. Kannattaa tsekata ohje, koska mekon teosta selviää ilman kaavaa mittanauhan avulla ja kangastakin menee vain 1,1 metriä, joten pihimpikin raskii testata. Ei nyt ihan zero waste -meiningillä, mutta hyvin käytetty 1,1 metriä kuitenkin.

Tää eka jäi nyt vähän epätarkaksi, mutta oli ainoa neuletakkikuva. Tässä nyt etäisesti osviittaa siitä, kuinka käytän vaatetta töissä (tai siis nyt en oo töissä, mutta olihan mulla viikon kohokohta eli fysioterapiareissu...) ihan vain osoituksena siitä, ettei malli ole rajoittunut kesäkäyttöön.

Tässä nyt hieman parempi mallia ilmentävä kuva, joskaan kankaan elävyys ei tule esiin. Laiskuudesta kärsii koko blogi mutta whaeva. Huomauttaisin taas tyylikkäästä pyyheturbaanista.

Niin joo, kangas. Se on aivan ihanan ja laadukkaan tuntuista trikoota Majapuulta. Oliivinvihreä, jossa on vaaleanvihreitä pilkkuja. Tykkään.

Mutta halusinpa vaihteeksi jorista jotain muutakin, joten tässä sitä tulee. Nimittäin kodin täydellisyyden tavoittelusta. Olen joutanut lueskelemaan blogeja ja muita nettilähteitä tässä pötkötellessäni. Useammassa on tullut toteamus siitä, kuinka on yrittänyt vaikka kuinka pitää kodin kunnossa, mutta itse koti on ollut rikki.

Olisi varmaan liioiteltua väittää, että kiillotetussa, ulkokultaiseen keskittyvässä kodissa olisi ne tärkeimmät perusasiat pielessä, mutta huomaan kyllä, kuinka tätä sairaslomailua vain pahentaa kaikin tavoin se, etten pysty enkä jaksa pitää paikkoja kunnossa. Sinänsä typerää – miksi se olisi niin olennaista ja tärkeää? Mutta olisi paljon ihanampaa, jos täällä olisi siistiä ja maljakossa kukkia.

Yritin kyllä eilen emansipoitua: kävelin lähikauppaan. Lopputuloksena on nyt vastaavanlaisten reissujen kielto ja kallistuminen siihen, että saikku taitaa jatkua. On vähän mieli mustana. Mustana sillä tavalla, ettei jaksa oikein tehdä mukavaakaan. Mutta pitää ottaa päivä kerrallaan niin kuin AA-kerholainen, äiti sanoi.

Tekeepä ihan mielettömän hyvää aina kun joku ihana ihminen jotenkin on yhteydessä tai jeesii. Sillä apuahan ei sovi kysyä, ei missään nimessä, ei tartte auttaa. Mutta silti aina välillä joku auttaa, piristämällä tai jotenkin konkreettisesti. Siitä tulee ihan sairaan hyvä mieli.

No, olipa tämmöinen dear diary -tyyppinen entry, ja voisihan sitä tiivistää, että mitä väliä, repsottavatko paikat jos perusasiat ovat kunnossa. Kyllä sanon silti, että olisi helvetin paljon kivempaa jos ulkoisiin puitteisiin liittyvät asiat vaan jotenkin hoituisivat, vaikka ongelma on vain jalassa. Mutta en lähde ahnehtimaan. Lupaan, etten lähde Siwaan (ei ole tässä tapauksessa prkl yllättävän lähellä), mutta en lupaa olla hyvällä tuulella. No, huomenna on uusi päivä jne.

Pikkumusta

Siitä täytyy olla jo kaksi ja puoli vuotta, kun sain ajatuksen ommella pikkumustan pikkujoulukaudelle. Ensinnäkin, mille pikkujoulukaudelle? Meikämandolinon pikkujouluihin ei juuri tarvitse pynttäytyä. Mutta toisaalta, käytän mekkoja ihan arjessanikin, siinä arjessa, jota Ehtoisa emäntä ei pääse päsmäröimään, eli siinä kodin ulkopuolisessa.

Olin joka tapauksessa tullut jo aiemmin siihen käsitykseen, että pikkumusta on joka vaatekaapin luottovaate, ja allekirjoitan, että se sopii asuksi aika monenlaiseen sellaiseen tilanteeseen, joka saattaisi muuten aiheuttaa epätietoisuutta ja häslinkiä. Jos siis pystytään unohtamaan, että olen hankkinut kankaat väärin perustein ja hillottanut keskeneräisiä leikeltyjä kankaanretaleita epämääräisissä läjissä, niin lopputulos lienee se, joka lasketaan?

Mutta sitten päästään seuraavaan ongelmaan: kuvausongelmaan. Terävillä aisteillani olen havainnut, että hyvin usein vaatteet saavat paljon tykkäyksiä silloin, kun ne on aseteltu kauneusihanteiden mukaisen ruodon ylle. Ihminen ei tykkää pelkästään kuvasta: hän tykkää mielikuvasta, että itse näyttäisi yhtä pönkkölanteiselta kuin kuvassa kiiltelevä malli tai sorearuotoinen somesisko. Näin se vaan menee. Sori siitä.

Vieläpä lisäongelmia: mulla ei ole kuvaajaa, eikä musta väri näytä miltään kuvattuna. Tietenkin olisi tätäkin varten pitänyt hilautua baariin ja katsoa tiskiltä vähän uhmaavasti alta kulmain martini kädessä. Mutta ei ole paljon baariinkaan menemistä, tavoitteet ovat siinä että potkurilla töpöttelen korttelin kerran pari ympäri.

Eli tyydyn iloisesti jälleen itse otettuihin, vaikka mekko onkin ehkä mielestäni hienompi kuin kuvat antavat ymmärtää.

Kankaat ovat Eurokankaasta vuodelta nakki.

Koska pukeutuminen ei ole vielä kovin miellyttävää polven kanssa, en jaksanut laittaa alusmekkoa, joka olisi siloittanut erinäiset kangasrypyt.

Mutta huomauttaisin, että olen peseytynyt ennen kuvaa, joten huoun henkkamaukkakuvastomaista rantaelämäraikkautta.

Ei se näytä tämän kummemmalta ilman malliakaan.

Mekkotehtaan Inger

Kokeilin viimeinkin Mekkotehdas aikuisille -kirjan Inger-kaavaa, josta moni kotiompelija on surauttanut itselleen onnistuneen mekon. Minäkin pidän mallista. Hieman otin vyötäröltä sisään, mutta yläosa oli valmiiksi sopivan siro. 

Kankaana oli Nova Melina -bloggaajan ja käsityöläisen Karuselli-kaupasta hankittu Liberty of Londonin puuvilla. Ei mitään halpaa tavaraa mutta jösses, miten laadukkaan oloista. 

Kuvaus jäi tyttären harteille ja vähiten tärähtäneet valittiin...

Luen parhaillaan jotain sontaa, joka sopii hyvin tyttö_poika -ajattelumaailmaa vahvistamaan. En ole vielä päässyt mukaan kyseisen kirjailijan fantasiamaailmaan. Tässä teoksen tarkoituksena on peittää naama ja korostaa kaksoisleukaa, ja hienosti mielestäni onnistuttiin.

Ja huokaus, näin mekko viettää mulla vielä hengarissakin miten sattuu, kun en jaksa olla sielultani pedantti visualisti. Mutta nasta kolttu on kyseessä ja uskallan suositella ohjettakin, piilovetoketjupaininjalka kannattaa toki olla.

Lintuinen silkkimekko Mekkotehtaan Ruut-kaavalla

Sain ihanaa lintukuvioista silkkiä jo aikaa sitten tuliaiseksi. En ole tarttunut kankaaseen ensinnäkään siksi, etten ole osannut päättää, mitä siitä toteuttaisin ja millä kaavalla, mutta toiseksi, olen hieman kammonnut silkin ompelua.

Oli siis korkea aika kokeilla mukavuusalueelta poistumista. Ja yllätyksekseni silkin ompelu ei ollut niin kamalaa kuin pelkäsin – ainoastaan helmakäänne muodostui karmaisevaksi kokemukseksi ja seuraavalla kerralla perehdyn paremmin silkinompelunikseihin. Muuten en tarvinnut erityisohjeita, ja silkki oli toisaalta ihanan pehmeä ja kevyt materiaali, joka huokuu laadukkuutta. 

Olen tyytyväinen Ruut-kaavaan, joka siis Mekkotehdas aikuisille -kirjassa. Tein koossa 38, joka on tavanomainen kokoni, enkä löydä huomauttamista. Jätin rusetin pois omasta toteutuksestani. Painotan myös, että tekisin Ruutin silkin kaltaisesta hyvin laskeutuvasta ja kevyestä materiaalista, jottei tule mahdollisia rumia pussituksia. Malli kun nuolee kehon liikkeessä kurveja ja on samaan aikaan ilmava ja rento. Mikään tiukka malli tämä ei ole. 

Tässä vielä yksityiskohta kauniista kaula-aukosta. Kädentiet on yksinkertaisesti käännetty ja tikattu kiinni.

Nyt ei vaan pysty sovituskuvaan, mutta tämä vastaa olemukseltaan kirjassakin olevaa esimerkkikuvaa, ja voihan googlata lisää malleja. Tämä on kyllä ultranaisellinen mielestäni, ja onnistunut kaava. Suhteellisen yksinkertainen ommella, mutta silti eteerinen.

Kloriittikokeilu ja muuta polvivamma-ajanvietettä

Pengoin joskus Löytö-Palan laarista tällaista hailakansinistä lirutrikoota aikeenani tehdä kloriitilla värjätty kesämekko. Olin nähnyt makean mallin työreissulla Berliinissä, mekossa oli pidempi takaosa ja lyhyempi etuosa, ja sen väri oli tuollainen vaalea ja kaikki reunat olivat raakareunoilla. Mutta se mekko oli kesämekko ja niitä tulee niin vähän pidettyä (varsinkin viime kesänä!), joten päätin kokeilla jotain muuta.

Maanantaina kokeilin elämäni eka kertaa kaunista pitsistä peplumhelmaista puseroa. En ollut sitä tuolloin ostamassa, mutta ajattelin tekaista arkipaidan. Kotoa löytyi yksi ohje, joka ei näyttänyt optimaaliselta, mutta ajoi asiansa. (Kotilieden käsityölehti kirjastosta– en muista suorilta kaavaa, mutta koska muokkasin tätä ja esittäisin lisäksi omia ehdotuksia parempaan toteutukseen, liekö sillä niin väliä). Mitään simppeliä kangasta vaan ei ollut kotona – paitsi tämä.

Roiskin hieman kloriittia kankaalle ja sain siihen elävän pinnan. Itse asiassa tykkään elävästä pinnasta niin paljon, että taidan kokeilla toistekin! Ja tässä onkin hyvä vinkki sellaisille, jotka pitävät jotain yksiväristä kankaanrutalettaan ankeana. Eipä ole ankea enää käsittelyn jälkeen.

Tämän valkaisun tein suihkepullolla. Suojaukset ovat tietenkin paikallaan.

Tässä hieman mallia. Mielestäni jää peplumiksi aavistuksen laatikkomalliseksi, ja siksi suosisin kaavoitusta enemmän Ottobre-lehden lasten kaavan mukaisesti eli että helmaosio olisi pyöreämpi ja reunaa kohti levenevä. Tämä on rypytetty suorakulmio.

Mutta kuten tästä kuvasta näkee, liikkeessä malli muuttuu edukseen ja tekee vartalonmuotoja.

Viime aikojen kestoaiheeseeni yllätyspusseihin; tämä kuosikaksikko ei todellakaan ole mitään lemppareimpiani, mutta tästä tuli oikein hyvä pyjama. Ja pyjamanhan tulee olla laadukas ja miellyttävä, sillä siinä hengaillaan iso osa vuorokaudesta! Tyttö oli oikein tyytyväinen ja minä myös, eli pisteet yllätyspussille.

Voi hyvänen aika, miten ne venähtävät.

Ja toinen mielestäni sangen onnistunut ompelu samaisesta Pehemiän possupussista, tässä tunika Ottobren Bohemian-kaavalla äidilleni. En kyllä yhtään kysynyt, haluaisiko tällaista, mutta antaapa sitten eteenpäin, jos ei kelpaa. Minusta sopii hyvin villatakin kanssa pidettäväksi vaikka mustan housun kanssa.

Lopuksi vielä ikivanha Eurokankaan viskoosiliruinen palalaaririepu tehty Bohemian-kaavaa pidentämällä yöpaidaksi äidille. Veikkaisin, että viskoosi on ihana yöpaitamateriaali.

Ja minä sain jälleen riepuja vähemmäksi.

Toivottavasti tulevat käyttöön.

Voin kertoa kuluttaneeni polvivammaisena aikaa Tosi-TV:n parissa, sillä olen aivan koukuttunut Paratiisihotelliin. Musta on valtavan hienoa, niin viihteellistettyä kuin ohjelma onkin ja ehkä juuri siksi sillä oikea elämä on vähemmän viihteellistä, kuinka ihmismieli alkaa koodata ihan omaa sisältöään. Paratiisihotellissa näkee, kuinka suurin osa elää ihmeellisissä todellisuusvääristymissä – ja sitten ne harvat ottavat kaiken irti muista. Toki ihmisten tyhmyyskin on viihteellistetty leikkaamalla juuri ne ala-arvoisimmat klipit, mutta silti myös tyhmyyden ihastelu on hyvin viihdyttävää, siis mulle. Vaikka ei tyhmyys sinänsä ole mitenkään iloinen asia.

Oon yrittänyt tykätä Hottiksistakin, mutta äh, liikaa samojen inserttien toistoa ja niin vähän tapahtuu. Häiriintyneiltä kuulostavat kaverit jauhavat samaa ja hinkkaavat karvoja vartaloistaan. Jäänkin odottelemaan 70-luvun paluuta myös karvamuodissa. Oikeen että hottiksillakin tursuaisi korvatupsuja myöten.

Päätän raporttini.

Muutama vintin aarre

Mitähän kuolonkorinaa kuulenkaan...Blogini se vain taitaa olla vakavassa huomiovajeessa...Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että lepatteleva eloni kääntyy kohta sisäänpäin ja annan rakkautta tälle vähän reppanoituvalle blogilleni. Olisi liian helppoa lopettaa vaikka vain sillä perusteella, ettei ole asiaa. Ja pöh! Ehkä tämä blogi on mulle kuulolaite: jos viuhdon liian vauhdikkaasti muualla, on aika maadoittaa ja miettiä, mitä toiminnan ihminen sisällä sanookaan tästä ja tuosta...

Nyt se nimittäin odottelee mummolan vintiltä saadun vaateläjän muokkausta. Ei mitään suurta makeoveria vaan olkatoppauksien poistoa ja sellaista pientä, nappien ompelua, pikku reikien paikkailua. Kerroinkin aiemmin, että sain läjäpäin mummoni vanhoja vaatteita eri vuosikymmeniltä. Lienen myös maininnut, että pidän suuresti vaatteista. Ehtoisan emännän mielestä ainoat oikeat jalkineet ovat kumisaappaat ja ainoa oikea takki anorakki, mutta Ehtoisa ei saa päättää aina kaikesta.

Esimerkin omaisesti näytän muutaman asun, joka on jo käytössä. Kuvat otettu aina joskus kun olen muistanut taltioida ajatuksenani napata kuva aina silloin, kun jotain mummolan vintiltä löytynyttä on yllä.

Tämä kukkamekko oli mukava loppukesän ilmava vaate. Taidan viikkailla sen talveksi yläkaappiin. Silittää en näköjään osaa (jaksa) edelleenkään.

Tällaiset pusakat kai ovat ihan muotiakin. Minun perusmakuuni värierot ovat melko jykevät, mutta tässä on pientä huvitusta siksi, että tuntuu niin nykyaikaiselta malleineen tämä.

Tähän jakkuun kuuluu todella muikea hamekin, mutta yhdessä ovat sen verran överit, että käytän erikseen. Sopii ihanasti korostamaan sammakonreisiäni.

Mistä puheen ollen, kerron salaisuuden: minusta on todella turhaa ajatella itseään rumannäköiseksi. Siksipä yritänkin mahdollisimman paljon ajatella olevani helvetin hyvännäköinen. No eihän sitä todellakaan aina jaksa, semminkään kun on tähdellisempiäkin asioita maailmassa ajateltavana. Mutta niitä hoitelee ehkä mieluummin mikäli tuumaa, että mikäs tässä on näyttäytyessä, kun on niin magee mimmi.

Että jos ei oo tullut kokeiltua niin suosittelen. 

Mummon vaatekaapilla

Kun olin pieni, leikin mummolan vintillä pukuleikkejä ja pukeuduin niin frouvashenkilöksi kuin herrasmieheksikin. Kuudennella luokalla aloin kaivella vintiltä pitovaatteita; sieltä löytyivät niin äitini vaatteet kuin myös tätien jäämistöjä. Olin muutenkin vanhan kaman perään, joten yläasteella olin vanhoihin lumppuihin – vaiko hienosti vintageen – verhottu teinix. Ystäväni kanssa poljimme läheiselle kirkonkylälle kreisishoppailemaan: tinkasimme markoista kaiveltuamme ensin tuntitolkulla hillittömiä vaatekasoja. Tuohon aikaan 70-luvun löytöjä teki kevyesti ja ne myös näyttivät hyvältä silmään (äitini oli eri mieltä).

Mummo kuoli viime vuonna ja vapautti muistoja hänestä. Olen jäsennellyt joitakin häneltä tulleita samankaltaisuuksia, opittua, ihanteitani. Nyt alkukesästä äitini kömpi tätini kanssa mummolan vintille ja tuli sieltä todella mittavan vaatekasan kanssa alas. Äiti soitti ja sanoi, että haluaa näyttää, kuinka tyylikäs mummo oli, ei aina sitä maatilan emäntämallia, navettakamppeissa.

Kas kun kasari ja ysäri on muotia, nimittäin äitini tuomista vaatteista löytyi vaikka millä mitalla taidokkaita leikkauksia, tyylikkäitä muotoiluja ja rohkeita kuoseja kotimaisista ompelimoista englantilaisiin ja länsisaksalaisiin. Viskoosikukkamekkoja ja tyköistyvia villakangashameita. Ja erityisesti – läjäpäin leninkejä. (Pukeudun töissä melkein aina mekkoon.)

Äiti seuraili vaatteidenvaihtoani sivussa ja ihmetteli, miksi haluamme tunkeutua epämukaviin farkkuihin ja muuten puristaviin tyylittömiin vaatteisiin, kun vaihtoehtona olisi oikeita paikkoja korostavat ja ajattomat mekot. En voinut itse olla mielessäni jatkamatta, miksi kuvittelemme halpatuotettujen, lähes kertakäyttöisten rutaleiden ilmentävän persoonaamme. No, en mene tähän, sillä kaikki on niin erinomaisesti sanottu Saramäen Hyvän mielen vaatekaapissa, ja vieläpä paljon älykkäämmin ja rakentavammin kuin eräässä skandaalinkäryisessä Henkkamaukka-dokkarissa, jonka erehdyin männäviikolla katsomaan.

No tokikaan kaikki eivät tykkää näyttää menneiden vuosikymmenien kodin hengettäriltä tai ysärilavatanssien seinäruusuilta, mutta kyllä sen voisi sanoa, että ainakin voisi joskus kokeilla jotain oikein taidokkaasti leikattua vaatetta ja ihastella, kuinka kehossa onkin kurvit kohdallaan. Aina kun vika ei ole peilissä eikä kropassa, vaan yksinkertaisesti huonosti istuvassa vaatteessa.

(Voi olla, että ei ole vähään aikaan asiaa leninkikaupoille.)

Mekkotehdas aikuisille: Hilma

Töiden kanssa tuli hetkellinen helpotus, jonka päätin palkita "ystäväbrunssini" (ks. edellinen postaus) lisäksi Mekkotehdas aikuisille -kirjan korkkauksella. Kirja ilmestyi viime kuussa ja koska halusin olla mukana jossain hypessä, varroin sitä mekkokesähaaveet mielessäni. En nimittäin pidä kesästä pukeutumisen takia, koska olen kalvakka ja koska säärikarvojen ajaminen tasaisesti on jotenkin mahdoton tehtävä kaltaiselleni koulutetulle ihmiselle. (Jokuhan jättäisi ne omiin oloihinsa, mutta en ole saanut valettua itseeni moista rohkeutta.) Lisäksi kesävaatteet ovat usein jotenkin öklön värisiä ja pitäisi olla niin kovin pirtsakkana ja päivettyneenä. Kyllä olen kevät- ja syysihminen.

Summa summarum, epätoivon hetkistäni huolimatta olen nyt varustautunut uudella kesämekolla.

Päätin tehdä Hilman, koska siihen löytyivät tykötarpeet valmiiksi kotoa. Kumilankaa etu- ja takakappaleiden rypytystä varten piti purkaa vanhasta hameen tapaisesta, mutta muutenkin olen yrittänyt aktiivisemmin uusiokäyttää materiaaleja, joten pidin itseäni tämän ähräyksen vuoksi jopa näppäränä.

Kangas on ostettu reilu vuosi sitten ulkomaan komennukseltani, kun olin pari kuukautta töissä Keski-Euroopassa. Sinnepä vie tieni taas tässä kuussa mutta tällä kertaa ei viikoksikaan. Se vielä, että tämän puuvillan metrihinta oli 3 euroa, joten mekon hinnaksi tuli ehkä n. 5 euroa.

Tästä näkyy paremmin pituus. Nyt vakava varoituksen sana kannuista: ne ovat tässä mallissa melko lailla tarjolla ja rintsikat voi olla hankala saada alle järkevästi.

Havainnollistan ongelmaa seuraavalla kuvalla. Perusolkaimet näkyvät takaa. Niin näköjään myös todella jumittavat pohkeeni...Muistinko mainita, etten ole kesäpukeutumisihmisiä...

Tekisin siis yhteenvedon, että isobosaiset voisivat lisätä hieman korkeutta noihin etu- ja takakappaleisiin (pitänee ottaa huomioon sitten myös hihoissa). Tämä on myös avonaisuutensa vuoksi ehdottomasti kesämalli, ellei sitten osaa pitää paitaa mekon alla, mikä sekin lienee jonkinmoinen optio.

Ruutumekko

Eilen sain yhden homman valmiiksi ja ajattelin, etten tee illalla mitään erityistä. Päädyin kuitenkin ompelemaan valmiiksi yhden mekon. Kuvasin sen ennen töihin lähtöä.

Kangas on collegea Pehemiältä. Tässä mekko neuletakin kanssa.

Ja tässä iliman.

Oikein mukavaa päivää itse kullekin säädylle! 

Kolmiomekko

Ompaisin itsellekin välillä jotain. Tässä kolmiomekossa olikin pieni tekeminen, sillä ensin ähräsin kaavat kaupan tädin ompelemasta mekosta sillä lailla suurin piirtein. Tässä onkin sekä helman etu- että takaosassa kahdet muotolaskokset sekä rintojen kohdalla etukappaleessa ja selän kohdalla takakappaleessa. Nepä tuovatkin mukavasti naisellista muotoa. Lisäksi vyötäröllä on silikonikuminauhaa.

Pukeudun lähes aina mekkoihin, kun olen töissä. Muuten pukeudun ns. rönttävaatteisiin.

Kangas on neulosta Pehemiältä, ostettu Kankaiden yön alesta. Keinonahkaiset paikat yksityiskohtina ovat kierrätettyä matskua lauenneista leggareista.

Hän olisi tietenkin voinut silittää ja asetella asun ennen kuvaa, mutta hän ei tehnyt sitä.

Hänen sanallinen ilmaisunsa ei ole palannut, joten hän menee ompelemaan hieman lisää.

Painijaselkäinen yöpaita

Ostin joskus vuosia sitten pilkkahinnalla Moonkidsin ribbitrikoota Ikasyriltä. Aamiaiskuosi ei ollut maailman inspiroivin, mutta ajattelin, että teen siitä vielä joskus aavistuksen asenteellisen yöpaidan. Halusin painijaleikkauksen selkään ja helmaan pituutta.

Tadaa!

Vaikka ompelenkin jämäkankaista itselleni lähinnä vain yöasuja (lähinnä siksi, että tiedän, etten muita niistä ommeltuja virityksiä pitäisi), niin yöasuthan ne vasta käytännöllisiä ovatkin!

Selän leikkauksen muokkasin yhdestä jumppatopista ja helman leikkasin sopivaksi varrelleni siinä vaiheessa, kun viritys oli testattavana.

Tykkään yöpaidassa tosi pitkästä helmasta.

Nyt mulla ei ole oikeastaan muuta asiaa, koska rehellisyyden nimissä olen käyttänyt aikaani pohdiskellessani jungilaisia arkkityyppejä, en oikein tiedä, miksi. Toki jos joku haluaa niistä keskustella niin kaikin mokomin!

Like a Mermaid

Upeat luomukset saavat odottaa itseään, mutta ohessapa lätkäistynä yöasu, jonka ideana ovat löysät shortsit ja hihaton yläosa. Kangas on Mizkomazkon merenneitoa (Käpysen verkkokaupasta) enkä jaksanut ottaa sovituskuvaa, vaikka varmasti olisi ollut ihastuttava näky tammikuisen kalpea ja hieman alakuloinen pyrstötön merenneito pikku pyjamassaan. Ehkä tämän puutteellisuuden kestää. Kaava on eräästä Nanson pyjamastani, joten tiesin toimivaksi.

Eilen silmäni osuivat surffaillessa johonkin vetoavaan blogikirjoitukseen, jossa pointtina oli, että apua saa ja puhuminen helpottaa jii än ee. Henkilöllä oli rankempi tausta traumaattisine kokemuksineen ja itsemurhayrityksineen. No ihan tärkeä pointti, mutta sanotaanpa nyt toinenkin selvä asia, jota ei tule mielestäni tarpeeksi korostettua: apua on helpompi saada, jos ongelmana on vaikkapa selvä uhrius. On sairauden uhri, vaikkapa. Mutta entä jos apua tarvitsee siksi, että on niin sietämätön, kyllä eivät ihmiset niin mieluusti silloin auta. Kunakin aikana on sallittuja tapoja olla poissa tolaltaan. Se tarkoittaa sitä, että on myös paljon sallimattomia tapoja. Vaiettu truismi on tämä.

Kyllä olen lukenut Hessen Demiania (jonka kaikki muut ovat ilmeisesti lukeneet joskus teini-iässä ja jättäneet taakseen) alkukielellä ja pohtinut Kainin tapaan merkittyjä ihmisiä ja Abelia ja valon puolta. Ehkä on syrjähtänyt nurjalle tämä joulun ajan pohdinta, kyllä on aika harkita kirkasvalolamppua.

Ja miten tämä liittyy merenneitoihin? Ei mitenkään paitsi että minun mielikuvissani merenneidot ovat vähän tuhmia. Ja ehkä siten, että vaikka meri olisi tyyni pinta, niin tuollaisia hyvätissisiä merenneitoja siellä pinnan alla luikertelee. Kyllä minä keksisin tästä vaikka mitä symboliikkaa, mutta törähtäisi helposti päiväkahvit väärään kurkkuun. Kyllä oon sillä lailla raju tarvittaessa.

Elelevätköhän nämä merenneidot Lesboksen saaren rannikolla?

Risteilevät letit kuin persoonallisuuden osat

Sain kuvattua yhden valmistuneen topin aamulla, kun oli muka valoisaa (ja pah). Topit ovat käteviä alusvaatteita, sillä talvella ne tuovat merkittävän lisälämmikkeen asuun. Tosin pidän tästä kankaasta niin paljon ja topistakin tuli erittäin siisti, että toivon jouluturvotuksen hieman haihduttua (en tarkoita mitään epärealistista biitsikuntoa vuodelle 2020 vaan sanottaisiinko parin viikon päästä) pitäväni tätä jakun ja korkeavyötäröisen hameen tai housujen kanssa.

Mutta elekääpä hättäilkö, kunhan saan kuvat pois alta niin jatkan vielä juttua.

Aluksi mietin, että pitäisikö joskus kuvata ompelemiaan vaatteita jotenkin tyylikkäässä kontekstissa, kun meikäläinen pitää itseään työpäivinä ihan tyylikkäänä eikä mulla ole koskaan ollut mitään "mikä mun tyyli on" -kriisejä. Niissäkään ei ole mitään vikaa, sillä ihminen luo nahkaa sisältä ja ulkoa ja joskus se käy vähän kipeääkin (tai siis mitä tässä valehtelen, usein tai aina), meikäläisellä tuo uusiutuminen ei ole mitään uusiutumista vaan jo olemassaolevan uudelleenmyllytystä, mutta siitäpä kohta vielä.

Niiiin ja koska en nyt sitten lähtenyt esittelemään "tyylikästä minää" niin tässä toppi on yhdistetty tanssihousuihini, olin nääs menossa jumpalle.

Tässä vielä hieman kirkkaampi kuva kuviosta. Palmikot ovat Maija Louekarin suunnittelemia ja ostettu Vimma Companystä. Sain käytettyä leggareista yli jäänyttä kangasta somasti tähän.

Kaava on piirretty vanhasta pyjamayläosasta.

Niin. Ja ketähän nämä persoonan uusiutumis- tai uudelleenmuovautumispuheet jaksavat kiinnostaa, no yleisestä vuorovaikutuksen määrästä tähän tematiikkaan liittyen ei varmaan yhtään ketään, mutta oikeasti luulisin, että jos vaikka jollakulla on silloin tällöin henkinen yrjötys päällä niin jotain tällaista saattaisi taustalta löytyä. Ja meikäläisellä on tiettyjä kanavia, joissa näitä käsittelen, tietyt ihmiset, joista muodostuu pikkuruisia tietoisuuden puroja. Ja tokikin tämä blogi, jossa puuhastelun varjolla tulee mietiskeltyä sitä sun tätä.

Jäin miettimään johonkin aiempaan postaukseeni saamaani ajatusta karsimisesta: jos/kun kaikki tuntuu liialta, pitää vain karsia. Vastasin jo siihen (sinänsä erinomaisen viisaaseen) kommenttiin, että karsiminen on hankalaa silloin kun persoona koostuu keskenään ristiriitaisista osista. Joillakin kokonaisuus lienee eheämpi kuin toisilla. Olen pohtinut, mitä olisivat sillat eri osien välillä, jonkinlaiset synapsit tai välikappaleet. Joihin sisältyisivät sietäminen, hyväksyntä ja armo.

Otetaan sama ajatus kuvana: jos katsoo tuota lettikuviota, niin sellaiseksi koen mieleni: se risteilee hiuksenhienosti. Onko kokonaisuus hienostunut vai karmea sotku riippuu hair daysta, hah hah.

Eilen se oli kyllä tosi bad, mutta tänään ihan ok. Tuumaa hän, ja hörppää kahvikupistaan. 

Kun ei vaan osaa

Lähdin sunnuntaina työreissulle ja ompelin mukaan Paola Suhosen suunnitteleman puuvillamekon (ohje löytyy SK-lehden kesänumerosta, kannessa keltavalkoinen mekko). Ajattelin, että reissatessahan otan siitä helposti kepeän urbaanin kuvan jossain Tuomiokirkon portailla ja sillain.

Olin selkeästi unohtanut, että mulla ei ole kolmatta kättä, joka olisi kaksimetrinen, jolla siis ottaisin sen kuvan samalla maireasti keikaillen ja pääni ulos leikaten, anonyyminä kun edelleen haluan vedellä. Siksi onnistuneen kuvan ottamisesta (kännykkäkameralla) ei tullut yhtään mitään.

Masentavaa.

No aloitan siksi tällä otoksella Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta.

Olihan mulla jotain yritystä. Otin vessassa tän superhienon selfien, jossa näyttää kuin mulla olisi rantapalloja mekon alla.

No entäs tämä päätön yritys kotona sitten, eihän huomaa, että on jo pimeä, värit vähän hailakat ja mekko on reissussa rähjääntynyt...

No otetaan sitten vaikka tärähtänyt lähikuva kuosista, ettei varmasti saa mitään fiilistä tästä.

No, kangas 3 e per metri Kreuzbergin torilta ja pääsen nyt itse asiaan eli siihen, kuinka herttaista onkaan, kun olen itse ollut tämän viikon pois, molemmat lapset ynnä puoliso ovat sairastaneet koko viikon, työmenot jatkuivat eilisiltaan ja nyt onkin sitten kompensaation paikka.

En todellakaan valita töistä, koska ne ovat oma valintani. Valitsen ensinnäkin perheen elättäjän roolin mutta myös tavan toteuttaa intohimojani. Valitan siitä, kuinka ristiriitaista onkaan, kun en ole onnellinen pelkästään kodin hengettärenä. Ja kolikon kääntöpuolena koko viikon painoi kauhea syyllisyys sairasteluista, synttäritkin olisivat, mutta aion jättää ne väliin, kun en voi kutsua ketään (juuri lääkärireissulta palaileva kuopukseni on korva-, kurkku- ja silmätulehduksessa) enkä voi mennäkään minnekään. Sairastuvan raivaamiseen menee koko viikonloppu ja sitten onkin aika aloittaa uusi viikko hymyssä suin.

Istuin eilen illallisella ja kuuntelin juttuja, kuinka mun puolitoistavuotias sitä ja kuinka mun kolmevuotias tätä ja kuinka mun mies on niin avuton, ja ajattelin, että jaahas, tämä on mun Mordor, kuunnella työmenoissa tätä kelaa. Olen niin kuin koiranomistaja, jolla on koirankarva-allergia...

Tämä on elämää, justiinsa sitä, mutta olen aina synttäreideni alla niin kamala prinsessa, että mulle pitäis muka jotain kivaa syntymäpäivänä olla. Ihan ällöttää. Mutta jos nyt tällä kertaa leikitään, ettei mitään synttäriä olekaan, ja seuraavana vuonna sitten kokeillaan jotain. Prinsessa saa tällä kertaa uittaa päätään pöntössä ja joku muu hoitaa homman.

Ja juurihan tätä kirjoittaessani naapuri tuli soittelemaan ovikelloa autotalliremonttiin, johon on mennyt jo viikkoja. Jos ei aina passaa niin se on korventava syyllisyys sekin, ja ovensuussa huokaillessani kissa karkasi ja mulla lensi kahvit sen päälle. Voihan - - !!!

Ja eihän ihan varmasti huomaa, että oon pahoilla mielin? Ei varmaankaan. 

Harmaapantteri

Tänään oli töissä väsyttävä päivä. Oli palautekeskustelua ja työn arvioimista ulkopuolelta. Puhuttiin työhyvinvoinnista ja sain ohjeen, että raskaassa työssä täytyy olla hedonistinen vapaa-aika. Ja muun elämän pitää olla kunnossa (miten senkin saa automaationa pidettyä, tilaamallako?).

Jos tuntuu, ettei elämänmenolle pärjää, on usein paras puuhata kahta raivokkaammin. Liekö se peräänkuulutettua hedonismia sitten? Tätä mekkoa olen suunnitellut ommeltavaksi jo pitkään, mutta nyt sain sen aikaiseksi! Ohje on Burdasta (2/2014) ja alkuperäinen on kiinankreppiä, tämä Eurokankaan viskoosia.

Yhtenä jujuna ovat helmassa ja hihansuissa olevat rispaantuvat repaleet, jotka antavat mallille luonnetta.

Taustalla näkyy myös hieman vaisuhkosti syysleimuni kukintaa. Aika kultainenhan se on, kukkii nyt, kun muut jo hiljentävät tahtia. No, on mulla parvekkeella gladioluksia ja aitoelämänlankaa, ja mun Piilu-kärhö kukkii myös!

Tässä on taas vähän tätä tosielämän meininkiä. Mekko on rutussa ja aikaa kuvien ottoon oli noin 20 sekuntia. Nämä on otettu kamerakännykällä ja tuo etuhalkiokin irvistää. Voi video. Ihan sama. Ei tämä välinpitämättömyyttä ole, elämää vaan.

Ja mekon yläosassa on tosiaan kaulus.

Tässä näkyy vielä vähän repaleita ja haa, tää kangashan on itse asiassa pienikuvioista eläinkuosia. Musta ihan hauskasti ajassa, en silti näytä siltä kuin olisin eläinteemaan verhoutunut abiturientti kuorma-auton lavalla. Että ihan suorastaan tyylikkääksi tässä itsensä tänään tunsi. Lisää näitä huolellisuutta vaativia projekteja vaan, kunhan ompelukoneella mennään, kyllä pärjään.

Yksi maailman ilmiöistä on se, etteivät tunnit meinaa riittää. Siksi huoleton mekon ompelu on just tärkeää, ei voi olla aina kiire ja hätä.

Pitänee miettiä lisää hedonismia. Että elämä olisikin nauttimista varten?

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan

Otsake sen sanoo. Olen työmatkalla ja ulkoilutan samalla kalsarihousujani, jotka on tehty kuumasta Vimma companyn lettikankaasta. Yritän tässä kalsarihousuidentiteettiäni herätellä.

Hieman on kummalliselta tuntunut kalsarien kanssa. Tämäkö se on se ilmiö, kun vanhetessaan ihminen jämähtää vanhaan tyyliinsä? Joskin sen mukaan minun pitäisi olla muodikas, kun ysärin pitäisi olla muotia. Minä tosin pukeuduin kirppisvaatteisiin ja isäni liian suuriin vaatteisiin...hmm...Ehkä muutaman vuoden päästä. Onnistuin olemaan työpäivän näillä, mutta asuinmajaani saavuttuani kiskoin heti menemään. Kokeilen uudestaan mustalla mekolla ja nahkanilkkureilla. On hyvä vähän vaihtaa nahkaa, väliaikaisesti ainakin.

Sanoo henkilö, joka ei kotikaupungissaan kehtaa kalsarihousuja pitää.

Oli mulla muutakin asiaa, kun täällä reissussa taas olen, ensimmäistä kertaa ulkomaankomennukseni jälkeen. Moni kotona ryvettyvä saattaisi huokaista, että vitjat, kun pääsisi itsekin vähäksi aikaa reissun piälle. Mutta ei se aina niin helppoa ole, yksin reissaaminen nimittäin. Matkaseuralaisensa kanssa pitäisi olla hyvää pataa, ja jos on kovinkin arjen melskeissä elellyt, ei seuralaista joskus meinaa tunteakaan.

Otin mukaan päiväkirjan, jos sitä sinne jotain raapustelisi. Tuntuu niin vaivalloiselta taas ajatus. Vaikka pari kuukautta perheestä erossa kevättalvella olikin hyvä tutustuminen itseen, olisi kivempi päästä pieni reissu helpolla. Kävin äsken uimassa ja kohta lähden vielä ulkoilemaan. Ehkä tämä on tällainen karunpuoleinen lemmenloma.

Lisäksi nuo kalsarihousut olivat aika hikiset, täällä Pohjois-Karjalassa nimittäin.

Sexy hexy

Tein ennen kunnollista töihin paluuta inventaariota vaatekaappiini ja tilasin nettikaupasta sukkia ja no, kaikenlaista sellaista täydennystä. Tällä kertaa en kuitenkaan hommannut pikkuhousuja, vaikka niistä valtaosa onkin kulunutta, venynyttä, vanunutta ja värjäytynyttä kamaa.

Sen sijaan – tadaa! – ompelin niitä satsin itse, ja olen äärimmäisen tyytyväinen!

Seuraa alushousufilosofiaa. Olen kuullut, että seksikkäät alushousut olisivat tie viettelykseen. Tai että sellaiset yllään tuntisi olonsa erityisen viehättäväksi. Olen joutunut toteamaan väitteet empiirisesti vähintään liioitteluiksi, sillä a) alushousut ovat kuulemma tiellä tiellä viettelykseen sekä b) tekevätkö keinokuituiset pyllynposkigiljotiinit olon viehättäväksi? Minulla ei.

Varmuus ja mukavuus lähtee mummomallista, joka saa kantajansa sädehtimään terveyttä ja elinvoimaa. Muista: pikkuhousut eivät kuulu sinne, minne päivä ei paista!

Kaavoitin vanhojen Sloggien avulla napakan ja hyvin päällä pysyvän kokoelman housuja, joissa ideana on sekä riittävä kangaspinta-ala että kuminauhat myös jalanteillä, sillä pelkät saumuroidut kaunottaret lähtevät tieteellisten kokeideni mukaan huilaamaan ylöspäin pitkin pakaraa. Otin ideaa ompelujärjestykseen Mallikelpoinen-blogin ohjeesta, mutta tosiaan ompelin saumuroinnin sijaan joustokanttinauhaa joka paikkaan eli enemmän lasten ohjeen mukaan.

Kankaita en varsinaisesti päässyt valitsemaan itse, sillä käytin pelkästään niitä kankaita ja kanttinauhoja, joita on jäänyt yli. Kirkkaiden värien ja laadukkaiden kangasmateriaalien hyvänä puolena on kuitenkin se, että ne kestävät hyvin pesua, toisin kuin monet ostopikkuhousujen kankaat.

Mahtava fiilis, ja varmasti vielä mahtavampi, kun hilaan näitä jalkaan. Värikäs totuus leveän hymyn takana!

Kotiasu & pyhä läskiviha

Olen aina pitänyt leggareita keisarin uusina vaatteina: tiedättekö, että kuljette ympäriinsä kalsaripöksyissä? Hih hih. Samalla olen kadehtinut rennon näköisiä lomalaisia, jotka seikkailevat marketin hevi-osastolla leggareissa ja löysässä yläosassa. Niin puristamattoman ja peittävän, mutta samalla ajanmukaisen näköistä, toisin kuin omat loma-asukokonaisuuteni, jotka ovat koostuneet lähinnä vastaan tulleista vaatekappaleista ja näkymättömyysviitasta (toivoisin, mutta näin ei ole).

Kokeilin siis itsekin ommella itselleni housukalsarit, jotka voisivatkin olla suomalainen vastine leggingseille (nimi kertoo kaiken: "joo tiedän, ne näyttävät kalsareilta, mutta hähää, eivät ole, sillä näiden nimi on housukalsarit).

Kunnianhimoinen ajatukseni on, että niinä päivinä, kun oikeasti haluaisin vain hillua iltaan saakka pyjamahousuissani tukka harakanpesänä, voisin panostaa edes hiukan ja vetää jalkaan housukalsarini. Pyrkiessäni ajanmukaisuuteen yhdistäisin nämä valkoisten tennareiden kanssa. No, mulla ei ole just nyt sellaisia, joten mallasin tanssikenkieni kanssa. Sitä paitsi tilasin vasta itselleni valkoiset tennarit, olin sillä lailla raju ja uhmamielinen tossa yksi ilta.

Kangas on Käpysen Neiti Hirsi. En yhtään tiedä, mitä ajatella siitä, se päätyi mulle. Mutta jotenkin nää legsut, tarkoitan housukalsarit on musta ihan vängät.

Toinen juttu sitten, se yläosa. Haluaisin, että mulla olisi rento yläosa, joka sopisi sukkisten ja korkojen sekä yhtä lailla housukalsarien kanssa. Kokeilin tällaista collegesta, mutta säkkimäinen tämä on. Nyt te trendikkäämmät, kun oma muotisilmäni on jäänyt silmäilemään jotain 2000-luvun alkupuolen muotia, kuuluuko näiden olla säkkimäisiä ja muodottomia (sehän tavallaan oli se toive) vai pitäisikö kurvata saumurilla jonkin verran sisään? Kuvassa ei näytä siltä, miltä pahimmillaan liikkeessä ollessaan.

Tämä kuva antaa hieman osviittaa säkkimäisyydestä, joka on toisaalta onni, sillä pitkästä aikaa mulla on peili- ja valokuvaviha. Olen antautunut kesämenoihin niin, että näytän aivan kamalalta, ja musta on kamalaa ajatella näyttäväni kamalalta, sillä haluan ajatella näyttäväni kivalta, ja tietenkin välittää samaa fiiniä fiilistä tyttärelleni. Vaikka muodokkaat naiset näyttävät minusta kivalta, kunhan vain kantavat kurvinsa nokka pystyssä, en ole itse jäätelöllä paisutettuna erityinen ilo silmälle. Voi huokaus. Olen mennyt parissa kuukaudessa (tällaiselle yli kolmekymppiselle suunnatusta) ihannepainosta selvästi yli. Voi räkä. Harmittaa. Ja tällaisia pinnallisuuksia tässä jaarittelen, sekin vielä.

Syytän kesän epäsäännöllisyyttä ja löllöjä kesäherkkuja. On siis syitä toivoa syksyä joskus saapuvaksi! Sitä ennen annan tämän säkin peittää kaiken!