Kun kaista ei riitä

Välillä kadehdin tyyppejä, joilla arki on mukavasti järjestyksessä. Ookoo, kadehtiminen on vahva ilmaus, koska en haluaisi olla kaikkea listoittava ja organiseeraava tyyppi, ja tiedän kyllä etten ole pahimmasta päästä vastakohtakaan sillä elävä esimerkki extremestä asuu kanssani, ja onpa tainnut siirtää geenejään eteenkinpäin, mutta otetaanpa pieni katsaus pariin viime päivään. Kysymys kuuluu: onko tämä tällaista?

Lähdetään siitä, että suoritan arjen askareita kirjaimellisesti vasemmalla kädellä, sillä oikean käden ihottuma on niin pahana että sormenpäät rapsahtelevat auki. Otetaan tilanne, jossa yritän vasemmalla kädellä laittaa ruokaa samalla, kun kaksi kupeitteni hedelmää kyselevät alituiseen jotain. Puhelin pilputtaa: viikonlopuksi sitä? Viikonlopuksi tätä? Ääh ok, kaikki käy, miten saan tän kurpitsan kuorittua, mun pitäis lähteä harrastuksen pariin.... Paitsi ei tarvitsekaan, Ilmatieteenlaitoksen mukaan sää on "hyvin vaarallinen" ja perun menoni. Ei sillä etteikö taloudessa oleva auto voisi kuljettaa perille, mutta avain on katkennut virtalukkoon ja auto seisoo jossain esikaupunkialueella myrskynsilmässä. Plim, plim, puoliso lähettelee houkuttelevista autoista kuvia sähköpostiin. Vai selvittäisiinkö kokonaan ilman autoa...

Autosta puheen ollen, laina-autoon on unohtunut puolison puhelin, myönnettäköön että eri päivänä ovat avaimetkin menneet hukkaan, missä ovatkaan tyttären harrastekamat? Oho, automaattinen laskunmaksu on vastikkeiden kanssa katkennut, isännöitsijä ilmoittelee, että perintään menossa. Mikähän laina kirjastosta on myöhässä. Kuopuksen kumppari on mennyt hajalle, paljaaseen kaulaan pitäisi ommella huivi, hanskat ovat taas hukassa, kinttaat ovat hukassa, no entä ne pinkit eriparihanskat, joissa on reikiä....?

Ai niin se harrastukseen lähtö, myrsky vinkuu ulkona, kotiintulomatkalla isoja männynoksia lensi tielle, pyörällä ei nyt ehkä kuitenkaan, ai niin, pyörän U-lukko on jumittunut ja jalustin mennyt bashkaksi, note to self, korjataan joskus vuonna 2028...

Ahaa, joku voi kuskata mut treeneihin, no eipähän mitään, vaatteet niskaan, söikö kaikki, yökyläilijä tuli, kuopuksen mielestä on "epiä", harrasteet sujuvat ja kotona jo ennen yhdeksää, hyvä! Jengi sänkyihin, yökyläilijällekin peitto korviin, yövalot kehiin. Valmiina aamuun.

Aamu valkenee. Jaa kissan oksennus on kuivahtanut lattialle, pyykkikone vinkuu lingotessa joutsenlaulua, NYT VAATTEET PÄÄLLE! Sadannen kerran, yökyläilijän aika lähteä, äiti odottelee kotiin! Pim pom, sukulaispoika tulee sisään, syödään eka, viush, ukkeli lentää tuolilta ja kurpitsakeitot esikoisen päälle, siistitään pahimmat vahingot, vaatteet vaihtoon, oiotaan mutkia ja syödään vaan banaani. Oudon rauhallinen hetki puistossa, joskin kypsimmin käyttäytyy puolitoistavuotias. Saapuminen puistosta, pikku-ukko lähtee äitinsä matkaan, naapurit kerääntyvät pihaparlamenttiin, oliko kokouspäätös oikea?  Nyt pitää mennä, aikuiset eivät ole syöneet, ei voi mitään, jatketaan matkaa, esikoisen pyörän päälle on peruutettu autolla, tarakka vipattaa, otetaan isompi pyörä, lukko on sökö, ei se mitään, nyt mennään!

Jos ajattelen myönteisesti, on päivään vähän järkevää zeniäkin mahtunut: järjestelin eteisestä pois rullaluistimia ja muita kesäisempiä kamoja, tein tilaa talvelle. Nollaa luvassa.  

Keräsin kasvimaalta viimeisiä kukkia.

Muutama vintin aarre

Mitähän kuolonkorinaa kuulenkaan...Blogini se vain taitaa olla vakavassa huomiovajeessa...Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että lepatteleva eloni kääntyy kohta sisäänpäin ja annan rakkautta tälle vähän reppanoituvalle blogilleni. Olisi liian helppoa lopettaa vaikka vain sillä perusteella, ettei ole asiaa. Ja pöh! Ehkä tämä blogi on mulle kuulolaite: jos viuhdon liian vauhdikkaasti muualla, on aika maadoittaa ja miettiä, mitä toiminnan ihminen sisällä sanookaan tästä ja tuosta...

Nyt se nimittäin odottelee mummolan vintiltä saadun vaateläjän muokkausta. Ei mitään suurta makeoveria vaan olkatoppauksien poistoa ja sellaista pientä, nappien ompelua, pikku reikien paikkailua. Kerroinkin aiemmin, että sain läjäpäin mummoni vanhoja vaatteita eri vuosikymmeniltä. Lienen myös maininnut, että pidän suuresti vaatteista. Ehtoisan emännän mielestä ainoat oikeat jalkineet ovat kumisaappaat ja ainoa oikea takki anorakki, mutta Ehtoisa ei saa päättää aina kaikesta.

Esimerkin omaisesti näytän muutaman asun, joka on jo käytössä. Kuvat otettu aina joskus kun olen muistanut taltioida ajatuksenani napata kuva aina silloin, kun jotain mummolan vintiltä löytynyttä on yllä.

Tämä kukkamekko oli mukava loppukesän ilmava vaate. Taidan viikkailla sen talveksi yläkaappiin. Silittää en näköjään osaa (jaksa) edelleenkään.

Tällaiset pusakat kai ovat ihan muotiakin. Minun perusmakuuni värierot ovat melko jykevät, mutta tässä on pientä huvitusta siksi, että tuntuu niin nykyaikaiselta malleineen tämä.

Tähän jakkuun kuuluu todella muikea hamekin, mutta yhdessä ovat sen verran överit, että käytän erikseen. Sopii ihanasti korostamaan sammakonreisiäni.

Mistä puheen ollen, kerron salaisuuden: minusta on todella turhaa ajatella itseään rumannäköiseksi. Siksipä yritänkin mahdollisimman paljon ajatella olevani helvetin hyvännäköinen. No eihän sitä todellakaan aina jaksa, semminkään kun on tähdellisempiäkin asioita maailmassa ajateltavana. Mutta niitä hoitelee ehkä mieluummin mikäli tuumaa, että mikäs tässä on näyttäytyessä, kun on niin magee mimmi.

Että jos ei oo tullut kokeiltua niin suosittelen. 

Ajankäytöstä ja ehtimisestä

Matalapaine sen kuin jatkuu, niin keleissä kuin kallossakin. Melko kirottua kehittää itselleen jurppimusta ilman mitään selkeää syytä (ehkä syy selviää joskus tai sitten ei, hieman silti hävettää, jos vertaa itseään vaikka teinityttöön Malawissa).

Jotain tällaista kehää ajatukseni kiertävät: en ehdi tehdä mitään kunnolla. En ehdi, tai siis halua liikkua. Vanhenen ja rumenen. En riitä mihinkään.

Tästä eteenpäin lapset vain urputtaa enemmän ja enemmän. En muutu muuksi, vaan olen oma välillä poissaoleva ja kärttyisä itseni. Haaveilen jonkin epämääräisen aikaansaamisesta. Lipsahdan suorittamaan elämääni, jonka rutiinit on luotu tarjoamaan nautintoa, ei tyytymättömyyden tunteita. Kuritan ruumistani välttelemällä sen huoltamista, vaikka kynsien lakkausta tai rentouttavaa saunaa.

Eilen olin festareilla ja kiinnitin huomiota keikalla pyllyään kirnuaviin nelikymppisiin ja minisortsiasuisiin teineihin, jotka humaltuneena istuskellessaan paljastivat kaikkea liikaa. Koin ahdistavaa ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta toisinaan ahdistus kertoo, että on matkalla jonnekin. Ehkä jätän hyvästejä sille tytölle, joka nautti festareista (ja monesta muusta asiasta), ehkä kerään itseluottamusta ihmisenä, joksi olen tulemassa.

Nuori minä olisi voinut varmaan laulaa mukana:

mahikset on vähissä täällä
puun ja kuoren välissä täällä
mut valo paistaa tunnelin päässä
nyt sinnittelet, pysy kii elämässä

pystymetsää ja laaketa peltoo
maisema herättää jumalan pelkoo
täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä
oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään
kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä

Ja niin edelleen (nuo sanat taitavat viitata kotikylääni...pakko oli päästää sisäinen festarikävijä tännekin jollottelemaan). Mutta täällä ollaan edelleen, täällä on paikkani. Mitään suurta ihmettä ei enää tapahdu, pelastajaa ei saavu, vaikka kuinka iskisi päätään seinään. Sitäkin on jännä tavailla. Että tässä sitä tosiaan ollaan, näissä puitteissa. Nämä olet valinnut, näillä mennään.

Korniahan sitä on tällaisia kelailla. Mutta jospa jo huomenna olen paremmalla päällä. Ja sitä odotellessa, voisihan sitä olla iloinen vaikka näistä asioista:

Söin iltapalaksi mesimarjoja.

 Napsin myös ensimmäiset herneet.

 Seuraan härkäpapujen kasvua.

 Tutustun maa-artisokkaan (mulla oli tosin vain kaksi säälittävää mukulaa).

Mutisen mustajuurelle, että susta ei tuu ikinä mitään, mutta silti haaveilen että siitä tulisi superstarba.

Vähän sama palsternakan kanssa. Tiedän ainakin, mitä en syö tänä syksynä.

Mutta tiedän, mitä syön huomenna: kesäkurpitsalasagnea (ja kerron kohta, mitä söin kuluneen viikon aikana...pahoittelen tuplapostaustani tälle iltaa). Napsin ensimmäiset mangoldilehdykkäisetkin ruotineen. Menossa mukana myös avomaankurkku ja kyssäkaali.

Opettelin myös akkojenlehdestä uudenlaisen lettikampauksen.

Silti tuijotan kaukaisuuteen ja olen naama norsunvatulla.