Näin selviää (toivottavasti) syksystä

Kahvi on keitetty, vaatetus on rento (en ole vielä pukeutunutkaan, pyjaman yläosa on kaiken lisäksi väärinpäin ja nurinniskoin), yläkerrasta kuuluu 7-vuotiaiden hupakoiden tirinää. Olen valmis lauantaiseen bloggaushetkeen.

Olenkin ehtinyt tätä jo täälläkin päivitellä, mutta olen jo pari viikkoa ihmetellyt, että hä, miten mulla ei olekaan koko ajan pusertava tunne rinnassa, ja miten meillä ei ole enää niin kamala siivo? Diagnoosi on syksy. Se on lähtenyt kunnolla käyntiin, ja juuri, kun se alkaa ilahduttaa ja voimistuttaa, iskee...

...märkä ja pimeys.

On olemassa niitäkin luonnonoikkuja, joihin pimeys ei pysty, mutta itse kuulun siihen jengiin, joka epätoivoisena sytyttelee kynttilöitä ja irvistää pimeyden laskeuduttua. Jopa aamuihmiselle pimeät aamut käyvät väkivaltaisiksi, kun lämpimästä peitonmutkasta pitäisi raahautua ilottoman päivän kyytiin.

Joitakin konsteja on itsensä piristämiseen olemassa, ja niitä tässä ryhdyin auki kirjoittelemaan. Otetaan ensin itsestäänselvät eli kova työnteko ja punkku, ja jatketaan sitten hienovireisemmillä.

Onneni ja harmistukseni on vakaumus pyöräillä ympärivuotisesti. Tämä pyöräilyvuosi on historiallinen, sillä olen luvannut alkaa tammikuun alusta säästää itselleni uutta pyörää varten. Aion siis fiilistellä, miltä yli kymmenen vuotta ympärivuotisesti palvellut markettimankelini oikein tuntuukaan nyt viimeisenä sesonkinaan. Kuulin kyllä vasta teorian, että pyöränhän tulisi olla huono ajaa, sillä silloinhan se kasvattaa kuntoakin. Vannoutunut himotuunaajaretrokeräilijädyykkaajafillaristi puolisoni on jokseenkin eri mieltä. Välitilan ihmisenä olen ottanut vaihdoksen tavoitteeksi ensi vuoden. Vuodessa pystynen raapimaan kasaan tonnin, jonka aion uuteen peliin budjetoida (toivotaan nyt kuitenkin, että pysyn kapeassa leivässäni ja talouden toinenkin tienaaja alkais tienata).

Pyöräily liittyy yksinkertaiseen juttuun: ulkoiluun. Karsealla kelillä ei tekisi mieli olla ulkona, mutta pakkorako on kokonaisuutena hyvä ratkaisu (vaikka usein harmittaakin). No, oma erityinen juttunsa ovat ulkoiluretket viikonloppuisin (tai milloin nyt onkaan valoisaa ja ehtii).

Viime viikonloppuna kapusimme harjulle ja katselimme sieltä auringonlaskua, ei paha.

Kas näin.

Otetaan vielä työmatkakuva tähän väliin.

No sitten. Kotoiluhan on tietenkin aika jees silloin kun ei voi puuhailla niin paljon ulkosalla,

Tässä mun kotoilukaveri kuvattuna noin kymmenen sentin päässä mun nenästä.

Leipominenkin auttaa. Tänään leivottiin Ääsryhmän ruokaliitteen ohjeella rocky road -leivonnaisia sekä keksejä. Eivät olleet mitenkään kauhean pahoja.

Ja kyllä harrastuksetkin auttavat pimeän sietämisessä. Olen karsinut kiinteät harrastusmenot yhteen kertaan viikossa (se onkin onneksi kisaryhmän puolitoistatuntinen eli vastaa kyllä fiilisten puolesta kahta kertaa) ja käyn muuten sitten silloin, kun pystyn ja ei tunnu liialta. Eli sanoisin että yksi harrastus riittää pimeän kanssa, mutta kaikenlainen liikkuminen on plussaa.

Yksi aika hyvä keino on iltatee. Olen ostanut monenlaisia kofeiinittomia teelaatuja ja niitä tulee litkittyä melkein joka ilta. Ne lämmittävät ja rauhoittavat. Uusi suosikkini on valeriaanaa sisältävä sekoitus, joka todella tainnuttaa uneen. En tiedä, kuinka tehokas rauhoittava rohto valeriaana on, mutta toimii ainakin mulla ja on laillinen rauhoittava, eli suosittelen lämpimästi, jos on iltaisin levottomuutta tai taipumusta ahdistukseen.

Suunnitelmat ovat myös mainioita. Tukkoinen arki tekee muun suunnittelun nihkeäksi; ei jaksa miettiä, mitä kivaa tekisi, kun kaikki menot alkavat tuntua rasitteilta. Mutta nytpä oonkin suunnitellut teatterikäyntejä ja lisäksi luvassa on yksi hääreissu ja no, työmatkoja, mutta niitä ei lasketa...

Yksi miinuspuoli mulla on: tyttökavereita, syksyn ehdottomia pelastajia, ehtii näkemään aika vähän. Kaikilla on niin omat menonsa, eri puolilla Suomea. Miesseuraa riittää mukavasti työn puolesta, mutta tyttöjä ei. Siksi olenkin tuolla yläkerran hihittelymeiningille vähän kademielinen.

No niin. Tuossa äsken pyyhin lattialta kissan yrjöä ja nyt näköjään mun päälle lensi kahvit, kun mun päälle rynnisti Höyhensaarilta palaillut 3-vuotias. Tämä taitaa olla merkki, että mun pitää mennä.