Vuoden vaihtumista odotellessa

Kylläpäs odottelenkin päiväkahvia.

Ja katselen lumisadetta, vihdoin. Tuollaista isohiutaleista räntää ehkä ennemmin, mutta pakkasen puolella ollaan. Ihmeellistä, kun maasta puskee sipulikukan hiippaa, niin ja jouluruusu on kukassa ulkona.

Kotona oleminen alkaa jo muuttua jälkikasvulle tiuskimiseksi, vaikka eilen kävin tyttöjen illassakin. Sehän se lomassa kivaa on, tekee lopulta jo mieli työn ääreen. Hmm. Mitähän latteuksia tässä ehtisi vielä tälle vuotta ilmaista.

No uudenvuodenlupauksia ainakin. Minähän rakastan ruokaa, mutta en ole saanut sen laittamisesta nautintoa aikoihin. Siksipä lupaukseni numero 1 onkin

• opettelen kerran kuussa laittamaan jotain uutta ruokaa

Siinäpä tavoitetta raportoitavaksi asti. Tammikuun haasteeni liittyy maustamiseen ja keittoon, mutta siitäpä sitten myöhemmin. Ja ruoanlaitto voi olla myös leivontaa, koska se on lasten kanssa helpompaa kuin uuden ruokareseptin kokeilu.

Lisäksi yritän puuhasteluissani seuraavaa:

• ajattelen yhä enemmän käytännöllisyyttä ja säädän yhä enemmän, jotta voin hyödyntää niitä tarvikkeita, mitä itseltä tai vaikka kavereilta löytyy sen sijaan, että ostan uusia

Ompelusten puolella voisin kokeilla seuraavaa:

• ompelen koululaisen vaatteita

No en ton enempiä uskalla luvata. Tässähän tätä jo on eli ei muuta kuin sokka irti ja levikset repee.

Nukketalon tuunaus osa 1

Jo hyvän tovin olen etsiskellyt sopivaa pahvilaatikkoa nukketalon tekoa varten, mutta sopivaa ei ole tullut vastaan. Päädyin sitten satsaamaan vitosen hyllyyn, jonka löysin kierrätyskeskuksesta. En uskaltanut jättää sitä sinne, koska kooltaan se tuntui juuri sopivalta ja ehkä olin kyllästynyt etsimään. (Edit: Ajatusteni katkeilemisesta kertoo hyvin se, kuinka käytän kappaleessa kolme kertaa ilmaisua "sopiva". No, kai se tuntui sopivalta.)

Nyt on joululoma ja vaikka saan alituiseen muistutuksia siitä, kuinka lepo ja ei minkään tekeminen taitaa olla todella tarpeen (vauvadementia on jo ohi, mutta onko tämä jotain kestomallia?), olen alkanut hiljalleen aktivoitua. Eilen laitoin akvaariota kuntoon ja tänään valmistelin nukketalon tuunausta.

Esittelen tässä lähtökohdat:

Hylly, sen päällä erinäistä remonteista ja aikaisemmista tuunauksista jääneitä maalijämiä, liimaa, maalipesuainetta. Ylähyllyn paperikassissa on ystävän joululahja mulle, Bilteman sytykkeitä. Katsotaanpas, mitä niistä saan aikaan!

Olen sisustusasioissa aika turhamainen ja tästäkään hyllystä en olisi vitostakaan maksanut, esimerkkinä varsin ruma reikä. Sattui vain niin, että tämä on tähän tarkoitukseen mitä sopivin.

Tapettiasioita vielä hieman pähkäilen, eräs kavereistani on lupaillut mulle yhtä kellertävää tapettiaan ja tässä olisi yksi Josef Frankin tapetti, jota on täällä kotona käytössä jo ihmisen kokoon sopivana.

Sen verran tätä on jo tuunattu, että hyllyn alla on rullat. Nämä ostin Clasulta, kun en kerralla löytänyt kaveriporukasta neljää samankokoista.

On muuten huvittavaa, kuinka hetken levättyään alkaa tomerasti suunnitella parempaa huomista, niin kuin vaikka että näin meillä opitaan järjestyksenpitoon tai näin vältetään mielensisäistä kaaosta. Hah hah. Kunhan arki pyörähtää käyntiin, niin pyörähtävät myös aivot ja sisuskalutkin, ja hallinta on jälleen mennyttä. Ja niin taas purjehditaan myrskyssä seuraava vuosi.

Mutta katsotaanpas silti, kuinka käy miehen esittämälle ajatukselle: ensi vuonna ollaan vielä hipimpiä. Kiire on suuri hippeyden vihollinen, mutta toisaalta kiire on usein itse aiheutettua, niin kuin Hesarissa olleeseen yksityisautoilujuttuun liittyenkin on moni todennut. Itsekin olen huomannut, että nyt kun on ollut auto joulukuun alusta saakka käytössä, on menoakin ollut ja koko ajan on saanut olla sullomassa porukkaa hörhöttävän Volvon sisään. Loman jälkeen auto saakin jatkaa talviunta.

Pakko lopettaa, syliini sulloutui pienikokoinen mieshenkilö (joka vaikuttaa melko lailla olennaisesti kaistani tukkeutumiseen).

Jouluvalmisteluja

Olenkin jo kirjoittanut siitä, kuinka en kuulu jouluihmisiin. Sain illan päälle nuhaniiskutuksen säestämän kiukkukohtauksen ja siitä rauhoituttuani otin muutaman joulukuvan. Jotenkin siitä tulikin hyvä mieli, ihan tervetullutta. On ollut niin vuoristorataa: isoja tapahtumia, työmatkoja, pitkiä päiviä, häätkin. Suuria tunteita, joiden rinnalla kalpenee tällainen flunssainen yksinäinen lauantai-ilta. Jotenkin se sitten kostautuu, vuoristorata siis.

Kummilapset on muistettu, hoitotädit myös, Lastensairaalaan lahjoitettu, paketit paketoitu. Siivousta edessä, kauppareissu käymättä. Yhtään lahjaa en tehnyt itse, en fiilistellyt joulukorttien kirjoittamisen äärellä. Voisihan sitä hokea, että joulu tulee laittamattakin tai että ole iloinen siitä, mitä sinulla on, mutta hei -- suuret odotukset sijoitettuna vuoden loppuun, karvaaseen loppurypistykseen. Ylimääräistä puuhaa vuodenaikana, jolloin ei muutenkaan jaksaisi mitään. En jotenkin kaipaisi tuplasyyllisyyttä tästä, että olen kauhean väsynyt ja vähän ilotonkin.

Tyhmä en sentään ole, olen puikahtanut jo peittoihin. Uni auttaa tällaisiin jutskiin. Siispä toivotan kunkin lomalle oikein hyvää unta!

Zen alku vuodelle

Otsikkoon viitaten, ei ole zeniä näkynyt täällä suunnalla, mutta jos sitä alkuvuoteen saisi. Kalenteri tyhjenee kummasti alkuvuodesta täyttyäkseen todennäköisesti jälleen sitten, kun väki aktivoituu lomiltaan.

Osasyy siihen, miksen ole jouluihminen, liittynee paineisiin ja puuhan määrään. Kun arki on kaahottamista, on vaikeaa saada elämyksiä tunnelmoinnista. Ei tule paljon tunnelmoitua.

Puolisko harrastaa kuukausia tai kvartaaleja eri teemoilla, esimerkiksi tipattomia, vegaanieväisiä tai vastaavia. Seuraavaksi tavoitteeksi muotoutui zen.

Hieman epämääräiseksi se vielä osiltaan jäi, mutta aikaahan on vielä ennen tammikuun ensimmäistä. Mukaan tuli ainakin kaksi asiaa:

* Tavaroiden vähentäminen. Tavoitteeksi asettui 70 tavaraa joko kuukaudessa tai kvartaalissa, en muista kummin. Hävittämiseen liittyy vastuullisuus eli roskiin vain sellaista, josta ei enää mitään keksi, eli oikotietä "onneen" ei ole.

* Tietokoneajan vähentäminen.

* Siisteyden ylläpito. Tähän osaan jo valmiiksi kommentoida "yeah right".

Urheilu taisi olla myös listoilla, mutta se kuuluu muutenkin elämään aina, paitsi vammojen sattuessa. Yritin vihjailla myös unen tärkeydestä, mutta sitä jäätiin ilmeisesti vielä hieman sulattelemaan.

Sopii vinkkailla lisää ideoita sisäisen rauhallisuuteen. Tavaroiden ja tietokoneajan vähentämistä pitäisi itselläkin kokeilla...

Oliko tässä nyt jotain pointtia -- ei harmainta aavistusta. Nukun silmät auki sormet näppäimistöllä. Krooh.

Raketti!

Minähän olen viime aikoina vihkiytynyt pikkupoikien sielunelämään, joka kylläkin on itselleni ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi jäävä. Ei se mitään, yhden tapauksen perusteella tiedän, että raketit ovat kova sana, ylipäänsä kaikki liikkuva, ja teinpä siis tällaisen pienen raketin piakkoin 1-vuotiaan kummipoikani ajeltavaksi. Äitinsä toivoi pojalle synttärilahjaksi kalsareita ja ne tuntuivat niin leimeiltä, että piti vähän kalsonkien lisäksi panostaa.

Psiuuh! Meno on niin äkäinen, että punaiset leiskat käyvät raketin peräpäästä ja tähdet vaan sinkoilevat. Raketin sisällä on kissan kaulapannasta irronnut kulkunen.

Mustakuvioinen kangas Amy Butlerin Lark-kokoelman puuvillaa, kääntöpuolen tähti Michas Stoffeckeltä samoin kuin nauha. Sisällä vanua.

Niin minä viikonloppuna nurisin, että koneita ei ole ja kaikki on ankeaa mutta pääsinpä yllättämään tällä menopelillä, pah! Yritän pitäytyä itselleni annetussa lupauksessa, etten keksisi tuunata itse jotain ihan pikkasta jouluksi yhtään kellekään. Kyllä olisi siitä harmonia kaukana, sen sanon. Ei helkkyisi eikä välkkyisi. Pidetään tää tässä kulkusessa.

Vankiladraamaa ja neulontaa

Mulla ei ole vieläkään ompelukonetta, mutta sain sentään jotain valmiiksi: alpakkaisen ponchon. Lankana on teetee caacao ja se tuli ohjeen mukana, kun olin hetken jonkinlaisen käsityökirjakerhon jäsen. Siihen minut puolestaan houkutteli mukaansa ahneus, ja ahneus se on tässä viime aikoina mietityttänyt.

On nimittäin niin, että kotipuuhailun auvo valtasi minut kuin usko tai vankka elämänfilosofia silloin, kun odotin kuopustani. Sitä ennen olin toki puuhastellut yhtä lailla, mutta en maalannut puuhailuistani merkityksiä elämääni niin kuin kuopuksen myötä.

Nyt tuntuu kuin tuo harmonian hana olisi väännetty kiinni ja minut olisi jätetty yksin kylmään, jossa vallitsee ankaruus, vakavuus ja pimeys. Ei niin, että jotenkin halveksisin käsitöitä tai kodin tuunailuja, ehei. Vaan niin, että koen kaiken kovin turhaksi ja merkityksettömäksi.

Rehellisyyden nimissä, kyllä haluaisinkin olla kohtuullinen ihminen. Lukea hyvää kirjaa sen sijaan, että päivittäisin uutuuskankaan nettikauppasivua (kerran oli niinkin, ja mitäs nyt: olen jo kyllästynyt koko kankaaseen. Näin käy. Ilo ja tyydytys on perin usein hetkellistä.), jotten jää ilman.

Mutta niin, lohduttomalta tuntuu tällainen sisäinen ehdottomuus. Hankala tätä on ilmaistakaan. Maailma on sellainen paikka, että pahoille ajatuksille ja asioille on omat kiintiönsä. Niiden yli ei sovi mennä.

Kyllä sentään kierrätyskeskuksesta hain nukketalokaapin. Siitäpä lisää myöhemmin...sanoo hän, joka päivisin miettii murhia ja vissiin sitten iltaisin aikoo leikkiä nukeilla.

Otsikkooni viitaten, olen tyydyttänyt sisäistä tyhjyyttäni katsomalla telkkaria. Tämän ponchon valmiiksi saattamiseen meni kokonainen kausi Netflixin Orange is the New Black -sarjaa. Se onkin oikein hyvä sarja.

En kirjoita vielä joulusta. Olen epäjouluihminen. Mutta kyllä minä jonkinlaisen joulutontun sisältäni vielä ruoskin, katsotaanpa vain. Eilen oli olkkarin pöytä täynnä ihania pikkutyttöjä koristelemassa pipareita ja syömässä torttuja. Jotain siellä syvällä sisimmässä liikahti, kyllä vain. Kyllä tää tästä.

Touhuilulakko

En saa saumuria pelaamaan ja lainaompelukone piti palauttaa. Kutimet ovat sentään olleet käytössä, teen kotona lojuvista alpakkalangoista yksinkertaista ponchoa.

Lisäksi toinenkin täällä sairastui vesirokkoon ja sissus, miten paljon 2,5-vuotias rokkopotilas viekään virtaa! Tänään on raivattu tuhon jälkiä kuin suuremmankin myrskyn jälkeen.

Pieni myrsky sisuskaluissakin: luin vanhaa suojattua nettipäiväkirjaani ajalta ennen Facebookin olemassaoloa. Ihan hienoa tavaraa, mutta muistutti myös ihmiselämän mitättömyydestä. Pitäisiköhän tässä sortua ruotsalaiseen tyyliin tosissaan elämänhallintaoppaisiin...heh.

Rasitin viimeviikkoisella työmatkalla toisen silmäni kipeäksi. En siis voi kovin paljon työhommien lisäksi lueskella, en koneen puutteen vuoksi ommella, en vuodenajan vuoksi puuhastella pihalla. Vesirokon takia en ole tehnyt juuri muutakaan. Aargh!

Ka-ciao!

Seura tekee kaltaisekseen.

Tykkään isoegoisesta Salamasta, jota elämä hieman pehmentää. "Mä herätän sussa tunteita, joita sä et tiennyt olevankaan!" Vesirokko (tai sen potija) on pehmentänyt pääni, joten sain idean kokeilla pientä askartelupuuhaa Ikean muovihelmistä...

Salama McQueen on ihan netistä googlattu malli, Ka...Ciao! on omasta päästä.

Järjestelin muutenkin hieman leluja esille. Hyllyllä oleva punavalkoinen raketti on muisto Berliinistä. Pöllö ja hymynaamakortti ovat niitä hieman vähäiseksi jääneitä vauvalahjoja (kuopus tuli sen verran rytinällä, että teho-osastoaloitus ei varsinaisesti edesauttanut kukka- ja lahjavirtaa). Pullea panda on enomieheltä, monsisi on Monsisi Piinainen, ehtaa kasaria. Toinen apina on oikeastaan siskon, kirahvivinkulelu kirpparilta 50 sentillä.

Salaman ja Kaciaon välissä on isosiskon tekemä muotokuva pikkuveljestä.

Nyt mun täytyy mennä, koska tämä päivityksen teko ei varsinaisesti ollut kovin tehokasta läsnäoloa. Sen alkaa huomata tihutöiden ilmaantumisena. Ka...Ciao!

Ainekirjoitushaaste: Sankaritarina

Osallistunpa ensimmäistä kertaa ainekirjoitushaasteeseen, jonka vetovastuu kiertää blogista toiseen ja joka tällä kertaa tuli Täti-ihmiseltä Arjen takaa -blogista. Ainekirjoitushaasteeseen voi osallistua kuka tahansa ja haasteen heittäjä ilmoittaa koosteessaan seuraavan vetäjän.

Tämänkertaisen haasteen aiheena on Sankaritarina.  En ota siinä mielessä vastuuta sisällöstä, että tämä on puuhastelublogi ja ainekirjoitukset eivät ole blogini syvintä sitä ittiään. Lukeminen omalla vastuulla siis.

Sankaritarina

Oli sitten kyse riehakkaasta illanvietosta, kultivoituneesta kahvipöytähetkestä tai tunnustuksellisesta kahdenkeskisestä juttutuokiosta, sillä on ennen pitkää kerskailtava. Sillä pakollisella ripulijutulla.

Se alkaa esimerkiksi näin: Ratsastin kamelilla toista päivää yhä kauemmas ihmisasutuksesta. Aavikon tuuli kävi kevyesti kasvoilleni, aurinko päivetti tammikuun näivettämiin poskiini eloisuutta. Kamelin karva tuntui karhealta käsissä. Lähdimme ravaamaan, kun tunsin sen: ei helvetti. Kohta tulee ja ei yhden yhtä puskaa missään. Katson oikealle, katson vasemmalle, pälyilen villinä taakseni. Vain eläinten jälkiä hiekassa. Muutaman kilometrin päässä kohoaa vuori, mutta sinne en ehdi ikinä. Seuraavat tunnit kuluvat piinaavan hitaasti. Luulen menettäväni tajun paineen alla, mutta kestän kuin Suomi sortokausina. Liekö taivaankannen yläpuolinen Allah kuullut ihmispolon epätoivon, vai lienevätkö vuorten henget tulleet apuun matkalaisen luo. Kuin kangastuksena se siintää suoraan edessä: vessakyhäelmä. En enää näe taivaalla liitäviä lintuja, en aurinkoa, en tunne kamelin karvaa. Silmissäni mustenee, kun juoksen keitaani luo. Ja sitten juoksen jälleen, uudestaan, uudestaan...

Ripulijuttu voi olla myös tällainen: Skootteri pörisee liikenteen seassa, pariskunta suuntaa eräässä aasialaisessa suurkaupungissa takaisin majapaikkaansa. Yhtäkkiä toinen toteaa: "Ei v***u! Mulla tulee paska housuun!" Kuski kiihdyttää tahtia.  "Nopeampaa! Nopeampaa!" toinen huutaa. Hahhahhaa, hahhahhaa, kuski nauraa. "Jos paskannat housuun, kerron kaikille!" Sääliä tuntematta kuski ottaa aikansa liikennevaloissa, kunnes valot vaihtuvat ja skootteri singahtaa jälleen matkaan. Kyytiläisen otsalla helmeilee hiki, tunneskaala vaihtelee vihasta helpotukseen. Tämän voi antaa anteeksi, muttei unohtaa.

Ripulijutuissa on paljon unohtamisen arvoista. Velliin sotkeutuneita vaatteita, pakokauhuisia tilanteita, tilanteiden toistuvuus, raa'an kakan haju.

Ne sisältävät harvoin hienostelua. Räjähtävä suolentoiminta muistuttaa elämän hauraudesta, siitä, kuinka kannattelemamme rakennelmat ovat kestämättömälle pohjalle tehdyt. Ripuli tasapäistää, yhdistää, tuo osaksi luomakuntaa.  

Olivat ripulijutun käänteet miten karmivia tahansa, tietää kuulijakunta totuuden, jota ei erikseen ääneen lausuta. Se joka kesyttää häpeän, on sankari.

Vesirokkoa ja vähän muutakin veetä

Toisinaan sitä voisi ajatella myönteisemminkin, väliaikaisuudesta ja kaikesta. Väsytti tulla suoraan työmatkalta hoitamaan vesirokkoista kuopusta. Koko syksy on ollut rimpuilua, kun ei ehdi tehdä kunnolla töitä ja kun ei ehdi olla mielikuviensa äiti, sellainen harmoninen.

Olen päässyt puuhaamaan eli harrastelemaan hyvin vähän ja siksi ihmetytti pysähtyä huoneeseen piirtyneeseen valokiilaan. Häh, kauneutta synkässä mielenmaisemassani? Aamulla laitoin pojalle joku aika sitten ommellun puseron päälle ja ajattelin, että päivittelen tänne jotain vanhaa, kun ei uuttakaan ole. No, paita oli pissassa alta kymmenen minuutin, joten se siitä sitten. Ihan hieno se on, jos nyt tällainen sanallinen kuvaus riittäis tälle kertaa.

Olen vaikka miten pitkään kipuillut itseni ja blogini kanssa siksi, kun en yllä en harmoniaan, en huumoriin, en mihinkään. Vaivaa tällainen epäröivä, kesken jäävien ajatusten kirjo kuvien välissä. Olen huono viihdyttäjä.

Elämäni on vimmattua etsimistä, mielenrauhan, tasapainon, uusien ajatusten, ihmisten, eri ymmärryksen tasojen. Se on mielestäni surullista, etten jaksa olla täällä kirjoittaessani edes hauska.

Toisaalta tas, mitä väliä? Tässä on taas oppituntia elämänpituisen epätäydellisyyden ja kaaoksen sietämiseen. Pakoilen molempia, vaikka samaan aikaan en näe täydellisyyttä ja harmoniaa kaikessa, suoraan silmieni edessä.

p.s. Osallistun kello kuusi julkaistavaan ainekirjoitushaasteeseen. Vielä ehdit halutessasi mukaan, tämänkertainen aihe löytyy Täti-ihmisen blogista täältä. Mullapa oli muuten Täti-ihmisen kanssa ihan aito ja oikea Blogimiitti!

Nukkeleikkejä

Tässäpä Ikean nukensänky vaaleanharmaaksi maalattuna sekä Mulan-nukke jumpsuitissa, joka valmistui tässä aiemmin viikolla.

Sängyllä on ollutkin käyttöä, koska kuulemma Tähkäpää ja Mulan ovat olleet molemmat kuumeessa. Onneksi ei sentään vesirokkoa niin kuin muuten täällä...

Mulanin onepiece Metsolan joustofroteeta, vetskari tädiltä saatua kasaria, taustalla maailman ihanin pieni liehuletti.

Miksi uusi on parempaa kuin vanha

Seuraa päivän hajamietelmä / aivopieru.

Olen edelleen vesirokkovahtina ja päätynyt puuhailemaan kotiaskareita epätoivoisen (no, en ole niin kovasti yrittänyt) työntekorimpuilun ohessa. Olen saanut hyvin nopeasti kiinni leppoisammasta elämänrytmistä niin kuin silloin, kun hoidin kuopusta kotona.

Ihan vasta olin allerginen kaikelle kotiin liittyvälle ja nyt taas tuntuu kuin saattaisi puuhastella täällä vielä pari viikkoa tuosta noin vain, tai no sanotaan vaikka vuoden...Ongelma ei taidakaan piillä siinä, etteivätkö ehtoisa emäntä ja ne muut puoleni olisi sinänsä tasapainossa tai yhtä tärkeitä, mutta ehkä yritän liian ahnaasti mahduttaa kaikkia eri rooleja samaan kuoreen.

Sinänsä hassua, sillä tunnen nämä pikku kotiaskareeni samalla kansantalouden tukahduttamiseksi, mikä on vähintään hupaisaa, sillä en töitä paiskiessanikaan erityisemmin taloutta kohota, kun en ole sellaisella alalla. Ihan en eskapistiseen hyrinään siis kiinni pääse.

Mutta onhan tämä aivan kivaa.

Pohdiskellessani, josko leipoisin sämpylöitä vanhoista jauhoista ja keräilisinkö kaikki mahdolliset vanhat rouheet ja siemenet sekaan tulin ajatelleeksi, kuinka epäreilua onkaan, että uuteen viehättyminen on niin paljon helpompaa kuin vanhaan. Lähdetään vaikka siitä, että on hauskempaa hakea kaupasta tarvikkeita johonkin ruokaideaan sen sijaan että nyhjäisi vanhoista jämistä.

Eikö sama päde aika moneen asiaan? Kaivataan uusia innovaatioita, luovuutta, eteenpäin menoa. Kuka arvostaisikaan nykyisessä pysyttelyä tai vanhaan palaamista? Pysyttelijät ja viivyttelijät ovat narisevia pieruja, joita kukaan ei halua myrkyttämään.

Maalattiin tytön kanssa tuossa aamusta nukensänkyä, jonka päädyin ostamaan uutena, kun käytetyn huhuiluni eivät tuottaneet tulosta. Nieleskelin hieman pahoilla mielin tätä Suurta Syntiä. Varsinkin, kun se olin minä, joka ehdottomasti halusin sen sängyn. Koska mulla oli Visio.

Tässä kuussa on vakuutuslasku, joten mulla jää sata euroa ja loppukuun lapsilisät marraskuun käyttöbudjetiksi. Olen oikeastaan tilanteesta melko iloinen, koska en halua enempää nukensängyn tapaisia tunnekuohuja. Tässä nyt on sentään kyse ei niin rakentavasta itsensä syyllistämisestä pienillä asioilla sen sijaan että kapuaisi öljynporauslautalle ja päätyisi narskuttelemaan kaalia murmanskilaiseen vankikoppiin.

Tässä yksi jämäleipomus eli punajuuripiiras, ja tänään juhlin myös tekemällä niitä sämpylöitä. Jos punajuuripiiraan resepti kiinnostaa niin kerrotaanpa sekin: sain äidiltä valmiin rukiisen pakastepohjan. Punajuuria (4-6 kpl) keitin parikymmentä minuuttia. Paistoin piiraspohjaa 10 minuuttia 200 asteessa ja lisäsin sitten pilkotut punajuuret, punasipulia, hieman valkosipulia, aurajuustoa sekä päälle 2 dl ruokakermaa ja 2 kananmunaa keskenään sekoitettuna, sekaan jotain yrttiä esim. rakuunaa, mulla oli tällä kertaa basilikaa. Puoli tuntia uunissa ja se on siinä. Netissä on monia hyvännäköisiä vastaavia reseptejä, tämä oli sovellus niistä, mitä kotoa löytyi (aika hyvin löytyi, auraa ja kaikkea).

Hetki pihalta

Aamu oli ihanan kuulas. Kammoan kovien pakkasien aikaa, mutta tällaisissa aamuissa kuin tänään viipyilisin mielellään.

Sunnuntaissa oli kivoja elementtejä. Onhan se sinänsä sääli, että tullakseen tyytyväiseksi on saatava jotain aikaan. Mutta turha sitäkään on ylianalysoida. Viritin viimein jänisverkot pensasmustikalle ja omenapuulle, siivosin pihaa, istutin kukkasipuliruukun sipulit, tehtiin mokkapaloja (olen metsästänyt täydellistä reseptiä vuosia, tänään tuli hyvä erä), leivottiin pitsaa,...

Täällä on vesirokkosouvi, joten töihin en lähde viikkoon. Tuntuu jännältä jo valmiiksi olla viikko kotona! Epätyydyttävä osuus: Töitä pitäisi silti saada tehtyä. Tyydyttävä osuus: Potija on sentään eskarilainen eli ei tarvitse koko ajan varoa, että saa sählymailasta päähänsä.

Itsekäs

Pari yötä sitten näin unen. Siinä seikkaili eräs vanhemmuudelle omistautunut äiti, joka ei ole mulle koskaan pahaa sanaa sanonut, mutta unessa kyllä: "Olet itsekäs."

Omat aivoituksethan ne sieltä kuiskuttelivat, vaikken ollut itsekkyyttäni hoksannut ajatella. Sehän minä jukopliuta olen, mulla välähti.

En osaa päättää, onko se hyvä vai huono asia.

Laitetaan ajatuksien ja tekojen ristisiitoksena minun ja tyttären askartelu. Tämän toin tuliaiseksi Kööpenhaminasta, mutta ajattelin, että näppärämpi tekisi puolivalmisteen itse. Piirroksia kartonkiin, kangaspalaan rypytysnauhat, tarvittavat "nivelet" matkaan.

Tavaraähky

Mulla on pienimuotoinen tavarakriisi (joku voisi kysyä, mitä kriisiä mulla ei tällä hetkellä ole) ja lisäksi pieni blogihiljentyminen. Ne liittyvät hieman yhteen. Kirjoitetaan siis siitä. Hoito on oireenmukaista!

Blogithan ovat ihania rentoutumisen paikkoja, mutta monet niistä keskittyvät tavaraan. Ja siihen minä juuri olen kyllästynyt. Blogit ovat olleet rentoutumisen ohella pakenemisen paikkoja. Niihin paetaan kaikkea ikävää. Jos tavarasta tulee ikävää, mihin pakenen?

En ole sortunut hullutuksiin tai vingutellut visaa. En ole myöskään tässä kuussa ollut niin persaukinen, joten en ole ajatellut rahaa alinomaa pakonomaisesti. Minulla on ollut vapaus, ei pakko olla käyttämättä sitä. Eli mitään henkilökohtaista painolastia tässä ei tavallista enempää ole.

Ehkä olen vain saanut silmiini liikaa aistiärsykkeitä, liikaa toistuvia kuoseja, sisustustavaroita ja kotien kauniita nurkkauksia. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Mietin, että mitä helvetin väliä. Miten ne liittyvät mihinkään?

Kyllä minä silti aion blogeihin kurkkia entiseen malliin. Helpottaa vaan, kun saa täällä tunnustaa.

Listaan tähän vielä muutamia tavaroihin liittyviä ajatuksiani. Mielessä pyörineitä, vielä jäsentymättömiä.

* Jos tavara tulee, tavara lähtee. Tämä ohje on kaverini ja hänen lapsena aktiivisesti käyttämä. Itse en ole kasvattanut lapsiani tavaran kohtuullisuuteen. Siitä ei vain ole pidetty numeroa ja sitä ei ole ollut liikaa. Vaatteita kierrättäessä ja pikkuveljelle tai kaverieni lapsille antaessa on opeteltu luopumista. Mutta tavara tulee, tavara menee -järkeily on jäänyt miettimättä. Vanhojen askartelukirjojen mystinen katoaminen saisi loppua, tilalle voisi tulla tietoinen päätös jonkin tavaran poistumisesta. Kierrättämisestä, hävittämisestä, tasan siitä mitä sille tapahtuu. (Olen itse pohjamutia myöten materialisti ja sentimentalisti. Yritä siinä sitten heittää veke edes lussahtaneita tohveleita. Saati sitten opettaa toiselle!)

* Olemassaolevan tavaran hyötykäyttö. Silloin kun ei ole yhtään rahaa, kaikki hankinnat ahdistavat perinpohjaisesti. Rahaa pitää olla hiukan, jotta energiaa riittää pieneen kekseliäisyyteen. Joskus leikin ajatusleikkiä siitä, millaista olisi, jos ei saisi yhtään uusia tavaroita. Miten keksin jostain soveltuvan tavaran? Tämä ajatus on mielestäni suorastaan yhteiskunnallisesti virittynyt, sillä kertakäyttökulttuuri ei ole ikivanha eikä se myöskään iäti pysy. Rahaa vaan ei saisi olla liian vähän tai liikaa, jolloin heräisi ahneus helppoon ratkaisuun. Omalla kohdallani olen jo puolitoista kuukautta etsiskellyt sopivankokoista pahvilaatikkoa nukketaloksi (ei ole tärpännyt). Vielä alkuviikosta googlailin työtuoleja, jotka hankkisin sitten, kun olisin säästänyt riittävästi. Mutta pahus sentään. Seuraavana päivänä katsahdin nurkkaan eräässä hylätyssä rakennuksessa. Siellä ne olivat, ne meikäläisen työtuolit. No tietenkään mikään ei ole niin helppoa, koskaan. Kolmen puhelinsoiton jälkeen sain kehotuksen soitella ensi viikolla uudelleen, lupa-asiat pitää varmistella. Kuulosti toiveikkaalta: "Minä en niihin ainakaan erityisellä rakkaudella suhtaudu", eräs totesi. Peukut pystyssä.

* Jos tekee mieli keräillä, voi leikkiä Entä jos kuolisin -ajatusleikkiä. Mietin, millaista olisi käydä läpi kuolinpesääni. Minkä ihmeen takia sillä on tällainen ja tällainen? Oikeasti? Siis ihan totta? Olen päässyt siihen pisteeseen, etten enää keräile levyjä tai kirjoja, elokuvia en sentään koskaan ole keräillyt. En väitä, etteikö mulla edellämainittuja olisi. Mutta olen hieman vähentänyt keräilyn arvoa ajatuksissani. Olen jopa välttänyt kirpputoreja, jotten keräilisi lasikippoja, koska ne vaan on niin kuumottavia.

* Tavaroiden kierrättäminen konkretisoi sen, mitä tavaralle tapahtuu. Ostotapahtuma on yleensä miellyttävä. Hyvästijätön hetki on vähemmän miellyttävä. Osa heittää epämääräisen säkin Konttiin samalla tiedostaen, ettei kamppeista enää todellisuudessa löydy kelvollista toisen ylle. "Ehkä tätä joku vois vielä käyttää, jos ompelee tahran päälle kuvan ja laittaa tohon napin." Tätä en laske kunnialliseksi kierrättämiseksi, ellei sitten kassissa tosiaan ole laadukkaita vaatteita. Konttia ennen onkin paras tehdä tuskallinen päätös itse. Onko tämä vielä korjattavissa tai muuksi muokattavissa? Kannattaako vetoketju ja napit ottaa talteen? Onko tämä tuleva nukenvaate tai siivousrätti? Kun on riittävän monta kertaa pohtinut vanhojen trikoopaitojensa äärellä, tulee suorastaan mieleen, että voishan sitä koittaa hankkia jotain laadukkaampaa, jottei tätä tarvitsisi tehdä näin paljon. Lastenvaatteiden kohdalla homma on vielä ärsyttävämpää. Osan laitan huuto.netiin tai myyn kirppareilla. Jäljelle jääneet lahjoittelen kavereille. Sen jälkeen pohdin, mikä on rätti, mikä ehkä kierrätettävissä...Huokaus!

* Hyvä ruoka ja laadukas viihde ovat oikeasti hyviä tavarankorvikkeita. Vietin vasta pitkän viikonlopun kisareissulla tämänhetkisessä Kuumassa Blogikaupungissa (haluaako joku heittää arvauksen? Mistä kaupungista tuleekaan sisustuskauppapostauksia ja hehkutusta eniten?). Taktikoin ja kiersin museoita ilmaisina päivinä. Syödä piti, joten söin hyvin (ja se oli helppoa). Kävelin, kävelin, kävelin. Juttelin loputtomasti kaverini kanssa, joka oli tullut kaupunkiin seurakseni. Enkä halunnut yhtään tavaraa! Taputus päälaelle. Otetaan takaisin sen verran, että aina helpompi viihtyä paikassa, jossa on vain tilapäisesti käymässä. Uskon silti rutiinien rikkomiseen myös kotikonnuilla. Kun jaksaisi ja viitsisi...

* Ei ole väärin rakastaa tavaraa. Pyörän huoltaminen maksaa itsensä takaisin, moninkertaisesti.

Koruarvonnan voittajat

Nopsaan arvonnan voittajat:

Taannoisen koruarvonnan kaulakorun voitti uskomattomalla munkilla Ulnor, ja uskomattomalla siksi, että hän voitti myös Riikan blogin korvisarvonnan. Mikäpäs siinä!

Korvikset puolestaan voitti Noranda.

Onnea vaan!

En tiedä, miten saada yhteys Ulnoriin, joten toivottavasti hoksaat tämän itse. Voit ottaa suoraan yhteyttä Riikkaan hänen blogistaan löytyvän sähköpostin kautta. Valitettavasti joudun arpomaan uuden voittajan, jos Ulnor ei ota viikon kuluessa yhteyttä, mutta sehän on vain hyvä muiden osallistuneiden kannalta. Ja viikko on pitkä aika hoksata.

Hattarakekkereistä

Ei ole kyllä lainkaan hattarakekkeriolo, mutta sen sanon, että hattarasta tykkään.

Mainostetaan vielä kertaalleen koruarvontaa, sillä en ehdi piipahdella blogimaailmassa tässä lähipäivinä. Tässä blogissa siis tarjolla, kun tuosta linksusta klikkaa. Korut ovat ystäväni tekemiä.

Hattarapuheet tulivat siis kankaan nimestä (kangas Viljamin Puodista) ja en oikein tiedä, onko tämä huti vai osuma, ompelenko joksikin toiseksi vai pidänkö näin. Tämä oli oikeastaan eskarilaiselle ajateltu, mutta kun olin jo tehnyt hänelle yhtä sun toista, tuli mieleen kokeilla itselle tällaista rentoa toistamiseen Ottobren Square-kaavalla (4/2013). Luulin, että tää olis ollut ohuempaa ja vaikka näin, ettei ole, niin tein silti. Vähän nyt mietin sitten, että mitä tästä ajattelis.

Ihan sama.

Palataan juttuun ensi viikolla, arvon sitten sen arvontani voittajankin!

Tästä nyt viimeistään näkyy, että malli on teltta, mutten haluaisi tähän kuvioon hirveästi muotojakaan. En vaan nyt osaa päättää.

Hyvä lopetus viikolle

Ei passaa moittia viikonloppua. Viikolla kun oli sitruuna suussa.

Mutta ei se ollut lainkaan mun asiani vaan se, etten vieläkään ole malttanut kokonaan heittää pihahommia, niin kaunis on syksy ollut.

Ensinnäkin, lähimarketissa ainakin, kukkasipulit olivat puoleen hintaan. Vielä loppuvuodesta ehtii tehdä ruukkuistutuksia, joten vaatii itsehillintää, etten riennä vielä täydennyskierrokselle pinkkien tulppaanien pariin.

Tässä yhteen isoon ruukkuun kaavailemani istutus (selviää jos selviää):

Ideana siis sipuleita ruukkuun kerroksittain, varotaan etteivät sipulit koske ruukun reunaa, keväällä sitten katsellaan, mikä meininki. Tässä mukana kevättähtiä, valkoisia helmililjoja, Salome-narsisseja ja Flaming Flag -tulppaaneja.

Pari viikkoa sitten jännitin, miten daalialle/joriinille käy. No ei vieläkään ihan kukassa ja lunta luvattu ensi viikolle!

Hieman hämmentävä oli myös tämä näky, jouluruusun nuppu. Suosittelen erittäin lämpimästi tälle joulusesongille jouluruusun hankintaa. Ihan ilmainenhan se ei ole, amaryllis ja hyasintit ovat huokeampia. Mutta jouluruusu on ylivertainen! Ensinnäkin se kukkii pitkään. Toiseksi, kunhan saa sen sinnittelemään sulille keleille, sen voi istuttaa maahan. Tämä yksilö on viime joululta. Se on asettunut kesän mittaan penkkiin ja näköjään viihtyy.

Viikolla hankin myös rautakaupasta kaksi North Blue -pensasmustikkaa, joita olin kytännyt pitkään. Ne olivat nuupottaneet hylättyinä nurkassa hintalappua vailla. Kysyin, että voisinko ostaa nuo pois, jos halvalla saisin? Jipii. Nyt haasteena olisi löytää jänisverkkoa aivan lähipäivinä, sillä sitten omenapuun ja näiden suojaukset. Tällaista onnetonta suojaa on toistaiseksi tarjolla alppiruusujen alla...

Elämähän keskittyy enenevissä määrin sisälle joksikin aikaa ja aivan hyvä niin. Hyvään viikonloppuun kuuluu yleensä leipomista. Tällä kertaa tehtiin tyttären kanssa vadelmamuffinsseja. Muffinssit ovat lempileivonnaisiani niiden helppouden vuoksi.

 
Mjooh. Ensi viikosta on tulossa hurjan jännittävä, joten ajatukset ovat jo siellä jossain lähitulevaisuudessa. Ei siis valitettavasti viiltävää ironiaa, huikeaa huumoria tai syvällistä saivartelua tässä kirjoituksessa. Kuopus tuolla ronklaa mopojaan, ei tunnu asettuvan unille. Eikä olis esikoiselle kannattanut näyttää Jacksonin Thriller-videota.

Briar Rose -tilkkupeitto

Jos kirjoittaisin tässä "hieman surauttaneeni", valehtelisin. Aikaa kului kolmatta viikkoa aina silloin tällöin puuhatessa. Muutama tilkku leikkurilla suihkis, silitystä, lisää tilkkuja, asettelua, pähkäilyä, melkein lankarullallinen ompelua...Valmis! Tai siis melkein. Hieman kaipaa vielä viimeistelyä.

En voi olla katsomatta tätä tuntematta mieletöntä iloa kauneudesta! Yksinkertaisesti rakastan Heather Rossin kankaita ja sitä, että ne usein pohjautuvat satuihin. Näiden kankaiden kokoelman nimi on Briar Rose, viitannee Prinsessa Ruususeen. 

Tein tämän eräälle lähisukulaiselleni, mutta on hänen päätettävissään, soveltuuko peitto heidän käyttöönsä vai saavatko peittorymyleikkejä rakastavat lapseni tämän. 

Tämä on tehty Rainbow Quilt -ohjeella ja voisin kuvitella, että ohje olisi vaikka minkälaisilla kankailla kiva. Näissä kankaissa on tietenkin lyömättömänä etuna täydellinen yhteensointuvuus, kiehtovat yksityiskohdat ja kauniit sävyt. Mutta kyllä, uskon että toimisi vaikkapa graafisempanakin toteutuksena oikein hienosti.

 

Muistutan myös koruarvonnasta blogissani. Pääset siihen suoraan tästä.

The Jääkaappihaaste

Tuskin varmaan maltatte odottaa...!!! Jääkaappihaaste on täällä! Vastaus kysymykseen "Mitä sinulla on jääkaapissasi?" Haastajina bleue sekä Siina. Haasteen voi halutessaan napata eteenpäin.

Lähdetään liikkeelle jännittävästä ylläristä eli siitä, että mulla ei ole jääkaappia! Mun hienojen omakuvieni taustalla näkyvä ovi kuuluu kylmiölle. Tunnelma siellä on hienon 50-lukulainen, jos hygieniasta puhutaan.

Ja kylmiöstähän löytyy tietenkin seuraavia herkkuja:


Neljä ämpärillistä ja yksi kassillinen juureksia ynnä puolukkaämpärillisen jämät.

Laktoositonta maitoa, jonka mies sai ilmaiseksi jostain nuorisokokoontumisesta. Takana väijyy kookoskermaa ja ruokakermaa.

Mun huomisen lounas, porkkana-mustajuuri-sipuli-tofu -nuudeliwokkia. Ja yks kermaviili.

Pimeässä nurkassa oli kaikenlaista sekalaista, purkkihernareita, kikherneitä, muita säilykkeitä, vanha suklaatikkari.

Alkoi masentaa.