Piparisukat ja pari sanaa kirpputoreista

Tekaisin tyttärelle villasukat. Harjoittelin hieman punaisen käyttöä, se kun kuulemma on lempiväri tällä hetkellä. Samalla harjoittelin asennoitumista omien sukkien tekoon, viime talvelta on nimittäin ikuisuusprojekti kesken, eräät virolaismalliset pitkät sukat. Joudun purkamaan liian kireän kuvion takia ja muutenkin vähän jumppaamaan ajatusta. Mutta totisesti haluaisin ne käyttöön, joten vielä en luovuta...

  

Sukkien ohje on Lapsen söpöt sukat Muita ihania -blogista ja löytyy täältä. 

Sattuneista syistä mulla on ollut enemmän aikaa ja olen kulkenut kirpputoreilla. Tyttösenä löysin sieltä melkein kaikki vaatteeni, jossain vaiheessa aikuisikää se lähde ehtyi. Ihan pari vuotta sittenkin vielä vannotin itselleni, etten tee kirpputoreilta hätäisiä hankintoja, sillä niitä ei tule pidettyä. Eli lapsille tai tavarapuolta vaan.

Yllätyksekseni olen löytänyt monta sievää paitaa sopuhintaan. Kiitos vain halpaketjuille, jotka kannustatte nuoria naisia spontaaneihin vikaostoksiin. Olen löytänyt hyväkuntoisia klassisia malleja, ja eilen pari hyvää t-paitaa. Meinasin sortua ihanan keväiseen mintunvihreään minifarkkuhameeseenkin, mutta tajusin kyllä sitten, ettei kannata yhdistää sitä painijan reisiini.

Sen sijaan kiinnitin eilisellä reissulla erityistä huomiota siihen, kuinka tietyistä lastenvaatemerkeistä yritetään hirveitä summia, vaikka kyse olisi nyppyyntyneestä, laikkuisesta ja kaikin puolin elämänhalunsa menettäneestä rievusta. Suututtaa, kiukuttaa ja surettaa yhtä aikaa. Ollaanko sitä niin brändien orjia, että ollaan valmiita maksamaan aivan järjettömiä summia?

Itsessä tämä beelsebub ainakin asustelee. Olen valmis maksamaan muutaman euron enemmän tietyistä vaatteista, vaikka ne olisivatkin jo hieman hailakoituneet.

Mutta silti, ihmiset hyvät, älkää kiitos vain myykö kirpputoreilla hirvittävää sontaa!

Kirpputorien ansaintalogiikka on tietenkin hieman epäreilu yhtälö. Isot kiinteistöt, pitää olla paljon paikkoja, omistaja tienannee vain vähän (konkurssifrekvenssistä päätellen) ja korkean pöytämaksun vuoksi Polarn O. Pyretin väsähtänyt rätti saa hinnakseen seitsemän euroa. 

Kyllä se silti niin on, että lasten vaatteissa hyvästä bodystä maksan 1 e, hyvistä pikkuisista housuista 1 e, kivoista isompien paidoista ja housuista 2-3 e ja hyväkuntoisista merkkivaatteista ja spesiaalikeisseistä 5 e. Ihan yybereistä löydöistä pulittaa ilolla vaikka 10 e. Moni on vielä nuukempi, mutta jokaisella oma budjettinsa. Ja jos tosiaan kiinnostaa pyytää niistä resorivelourhousuista enemmän, voi käydä Lindexillä, mistä ne pöksyt on, tsekkaamassa, montako euroa pulittaa kolmista housuista kaksien hinnalla...(ja ompeluharrastajana tiedän, että hinta ei todellakaan ole reilu, luomu, öko tai peace, mutta se ei tee kirpputorin 4 euron hinnoittelua yhtään reilummaksi).

Muusta tavarasta on loppuun kommentoitava, että maksan sinänsä ilolla keräilytavaroista (en hamstraile tällä hetkellä varsinaisesti mitään, mutta joitakin juttuja yritän aina bongailla). Annettakoon se siis anteeksi, että salaa himoan viattomasti alihintaisiksi laputettuja löytöjä.

Ei ihan perus liebsteri eli listaa pukkaa

Olen kutonut sukkaa ja odotellut, tuleeko mulle noro. Siinä päällimmäiset, tähän tunnustuksen mukana tulleeseen listaan, ei siis ihan perus Liebster-tunnustus!

Minä jossain määrin tykkään näistä kiertävistä tunnustuksista pikkukysymyksineen, koska niistä tulee mieleen lapsuus ja nuoruus. Muistan kirjekuoriin sullottavat slämyt ja äh...mitä ne muut olivat nimeltään? Parhaita olivat ne, joihin kirjoitettiin kysymyksiä. Haaveilin aina löytäväni samankaltaisia ihmisiä slämyjen kautta.

En sitten kuitenkaan löytänyt, mutta löysin, että oma paikka löytyy monesta paikasta.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitän Siinaa, joka laittoi tunnustuksen Ihminen välissä -blogistaan.

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Laitan aika usein samoille tai jätän laittamatta eteenpäin, mutta nyt mennään sääntöjen mukaan. Sanomattakin selvää, ettei ole paineita napata tätä.

Sanamagiaa & katupölyä --  Hanna-Riikka Kuisman erinäisiä ajatuksia muun muassa kirjailijuudesta. Kohtasimme, kun haastattelin häntä vuosia sitten, aivan tyttösenä. Sanoisin, että suhteemme on toistemme sanojen hyväntahtoista seuraamista.

Pieniä aarteita -- Veikkaan, ettei Aarre laita tunnustuksia eteenpäin, mutta laitetaan hänet silti tähän. Olen tutustunut häneen hieman ompelupuuhien kautta ja tykkään hänessä pilkahtelevasta rosoisuudesta, sori vaan Aarre ;)

Kupla -- laitetaas joku vasta löytämäni, joka ei tiedä minusta :) Sieviä kuvia!

Harmaata arkea -- tosi sievä käsityöblogi, jossa muitakin jorinoita.

hanna-naa -- lähinnä kivoja lastenvaatteita.

Tässäpäs olikin viisi. Yritin keksiä sellaisia, joita en ole aiemmin pyrkinyt lahjomaan.



3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.   
No joo, lukisin tietty mielelläni vastauksia, muttei minkäänmoisia paineita!

Sitten tässä mahdollisesti jonkun mukaan tuunaama lisäosuus:

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
-Kuntoilu (ainakin jälkikäteen)
-Lukeminen sängyssä
-Perhe (lattea vastaus, mutten viitsi poiskaan jättää)
-Puuhastelu
-Hyvä ruoka

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin: 

-Oma rauha!
-Pyrähdys ulkona
-Lämmin ruoka
-Pieni lukuhetki


Loput menee perustarpeiden puolelle...Unta ja vessarauhaa ja silleen...


Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:


Olen aina lukenut melko paljon, mutta viime aikoina vähemmän kuin koskaan. Olen kahlannut klassikoita ja lueskellut nykykirjallisuutta, ja hömppää myös.


Ei nämä mieleen tulevat välttämättä nyt mitään legendaarisia ole.
Eugenides: Middlesex. Luin aikaa sitten asuessani ulkomailla, vahva mielikuva soljuvasta ja viihdyttävästä tekstistä, joka käsittelee seksuaalisuutta.

Seppälä: Super Market. Tämä oli aikoinaan koulukirjani ja tätä tulee edelleen toisinaan luettua. 

Style -- Löydä oma tyylisi. Toisin sanoen järkeviä vaatevinkkejä ilman liiallista muotihypeä. Ei tee kellekään pahaa kuulla vaikka se, että g-kupin kannuja ei kannattaisi ahtaa poolopuseroon.

Ralf König: Tappajakondomi. Jotenkin tämä sarjis aina mua liikuttaa. On niin pikkuinen, että tulee helposti napattua hyllystä.

Mukat.

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:



-Alanko: en ole kuunnellut vuosiin, mutta lapsena ja teininä kuuntelin kovasti

-Röyhkä: ei voi mitään, tuntuu kivalta kuulla vaikka Kotikaupunkini-biisi

-Damien Rice: uikuttavaan o-levyyn liittyi aikoinaan paljon tunnelatauksia

-Carlou D: vie ajatukset aurinkoon

-Hole: ei tämä mikään oikea suosikki ole, mutta jostain syystä työpaikalla saan parhaiten keskityttyä, kun laitan sitä soimaan.
 




 
Viisi lempiruokaasi:
 



-melangane al parmigiano al forno
-itse tehty haukihampurilainen
-valkosipuliperunat
-juustot
-runsaat salaatit



Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
 
-Barcelona (ollut puheena usein, en oo koskaan)
-Japani (tavallaan, mutta on mulle ehkä kuitenkin aika kaukana)
-Saksa, aina uudestaan
-San Fransisco
-Kanadassa katsomassa punapuita

Lisäksi Italiassa syömässä. Afrikkaan taas joskus, Aasia ei kiehdo toisin kuin monia. En tunne mestaa, sellainen mielikuva vaan on, että paljon ihmisiä ja ripuli tulee. Nyt ei ole matkakuumetta päällä.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:


-analyyttinen
-aamuvirkku
-alavireinen (joskus...en ole tosiaankaan mikään masentuneen perikuva, mulla on vain synkkä pohjavire)
-puuhastelevainen
-pitkätukkainen


Sehän on vähän niin, että ominaisuudet ovat katsojan päässä...







Viisi asiaa, joista unelmoit:


-banaalisti siisteydestä
-vielä banaalimmin jostain arkisesta proggiksesta, vaikka tapetin laittamisesta

-toisinaan talosta ja puutarhasta
-ehkä kirjan kirjoittamisesta joskus, muttei nyt
-mielenrauhasta aina silloin, kun sitä ei ole

Luonnonkatastrofien välttämisestä tai sotien katoamisesta maan päältä en juuri unelmoi. Pidän niitä vaan pirunmoisina vaivoina maan päällä, voittavat ruton, kupan ja aidsinkin.



Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:

En tosiaankaan halua jakaa mitään! Se mulle suotakoon.  

Lohtumekko

Pari päivää sitten kuulin huonoja uutisia. Ei mitään kamaluuksia vaan sellaisia arkisia, minkä seurauksena jääkaapin ovi narahtaa ja seitsemän juustoleipää ynnä suklaalevy katoavat kitaan. Seurauksena etureppu pullottaa ja mieliala on mitä apein.

Minäpä en mennytkään kaapille vaan kokeilin lohtuompelua. Niinpä tein tämän lohtumekon!

Arvata saattaa, ettei tämän lohtumekon (taisipa olla Moda 4/2012 muokattuna) ompeleminen pelkkää lohtua tuonut. Ilahduttavasti nuo etuosan kietaisurakenteet kolmine vekkeineen tekivät vekkulia raivoefektiä ompeluun. Niistä selvittiin kohtuullisen seesteisesti ja tällä varmaan kehtaa olla niin kotona kuin cityn riennoissakin, sen verran on mukavuutta ajateltu. Kaavahan on juhlamekosta, joten siinä on useita muotolaskoksia, mutta tein tämän Marimekon trikoosta ja muokkasin hihat pitkiksi, jotta käy arkisemmasta asusta.

Kirjoitin tänä aamuna joogan sekoittamana postin siitä, kuinka olisi kiva kuulla, keitä lukijat ovat. Sitten panikoin, että jos kukaan ei vastaa, mulle tulee sellainen olo, ettei mulla ole yhtään virtuaalikaveria! Poistin kauhuissani kirjoitukseni ennen kuin ulkopuolisten silmät sitä näkivät (tai ainakaan moni). Laitetaan ihan vaan näin kevyemmin, että olispa kiva, jos heittäisit terkut!

Ja niitä lohtukuvia (jaa jäi vissiin silittämättä...):

Alla olevassa kuvassa mielenkiintoisena yksityiskohtana jonkun peiliin heittämää soossia, lähti kuin hauki rannasta, kun tästä kuvasta huomasin...

Painajaisvekit näkyvät tässä, vaikkakin hieman epämääräisinä.

Oujee, ei muuta kuin cityyn humppaamaan, niin kuin nuoriso sanoo...

Tuokio arjessa

Olin viikonlopun pääkirkolla. Mukava tuulettua aina välillä. Vierastin paikkaa ennen, mutta se tuli ehkä tällä reissulla astetta kotoisammaksi. Ei se mikään Berliini tai Kööpenhamina ole, sellainen uusien tuulten nuuskimispaikka, mutta vähän isomman maailman meininkiä silti. Lasten kanssa junalla matkattiin, edullisilla joulukalenterilipuilla (1,5 e suunta). Naatittiin elämästä.

Kuvassa toinen valmistunut telkkarityyny. 

Siinä on itäneitä siemeniä. Jotenkin ne edustavat elämää minulle, alkua ja kasvua. 

Tässä kotona alkaa olla jänniä valoilmiöitä.

Ja aika paljon ihan vaan niitä pieniä ilmiöitä.

Lihansyönti vähenee?

Ilmoitin juuri lapsen esikouluun. Ruksasin erityisruokavalion ja lisätietokenttään kirjoitin, ettei lapsi ole koskaan syönyt kasvisruokavalion lisäksi muuta kuin kalaa ja riistaa, ja voisiko sama linja jatkua.

Etukäteen jännitti ja sitten hävetti. Tuli sellainen olo, että vastaanottaja tupisee nykyvanhempien kotkotuksista ja siitä, etteivät nämä pullaposkihipsterit ajattele lapsen parasta.

Eilisissä kymppiuutisissa käsiteltiin lihansyönnin vähentämistä. Että ikään kuin tuleva trendi.

En halua tätä asiaa sen kummemmin älyllistää, koska joskus pitää vain tehdä niin kuin tuntuu oikealta. Ruokavalioasian kanssa joutuu usein miettimään, kuka on oikeassa ja kuka väärässä: lihapainotteisesti kokkaava yhteiskunta vai minun perheeni?

En joudu yleensä perustelemaan enkä selittelemään omaa ruokavaliotani kellekään. Ehkä se näkyy naamassani: ei kiinnosta keskustella. En moralisoi ääneen muita, joten muut antavat minunkin olla rauhassa. Mutta seuraava sukupolvi herättää enemmän tunteita, se, kun tehdään päätöksiä lapsen puolesta.

Kasvatanko lapseni jonkin uskonnon piiriin? Kasvatanko hänet rakastamaan tavaraa? Kasvatanko hänestä mukautuvaa sopeutujaa vai taistelevaa selviytyjää? Nämä ovat arvokysymyksiä, eikä Suomi ole toistaiseksi ollut hirveän moniarvoinen.

Joskus on pidettävä kiinni omista näkemyksistään ja on myös aikojen saatossa muistettava pohtia, kannattaako näkemyksiinsä tarrautua vai pitäisikö höllätä. Viime viikon maahanmuuttokeskustelussa televisiossa puhuttiin siitä, kuka määrittelee esimerkiksi suomalaisuuden. Kenellä on oikeus sanoa, että suomalainen on hiljainen ja pidättyväinen? Kuka on tuo suomalaisen arkkityyppi?

Eihän tämä maahanmuuttajan "erilaisuutta" vastaa, on vain erilaisuutta pienoiskoossa. On hoettava itselleen, ihan tietoisesti: minun suomalainen ruokavalioni on marjoja ja sieniä, puuroa ja pottua. Se on ihan yhtä suomalainen ruokavalio kuin jauhelihakastikekin.  En ole väärässä eikä minun tarvitse puolustella valintojani kellekään. En altista lapsiani vääräuskoisuuteen.

Jos jotain ravintoa haluaa lihansyönnistä mielelleen heittää, esimerkiksi HS-raati pohti asiaa viime vuonna täällä.

Tunnelmoiva tyynyläjä

Minä se en tajua lopettaa tyynyjen tekoa. Tai ehkä tajuan, tässä hiljalleen. En nimittäin voi kasailla joka paikkaan tyynyköröjä, vaan tyynyillä pitäisi olla joku tarkoituskin. Seli seli seli...

Ihan aikuisten oikeasti (kootut selitykset jatkuvat) nauran kimakasti, kun vitsaillaan sisustustyynyjen epäkäytännöllisyydestä. Jossain kai se kuitenkin käytännöllisyyden ja pelkän vähäjärkisyydenkin raja menee...

Olen ommellut vierastyynyihin ja nuhjaantuneisiin koristetyynyihin päällisiä, joita olen kasannut kellariin pieneksi pesäksi. Siellä on mun pitkäkestoinen projekti saada yhdistetystä telkkari-jumppailu-remontointi-tuunaus-varasto-ompelunurkka-romuläjä-vierashuone -tilasta jotenkin järkevä. Sinänsä, olen saattanutkin kehaista, se herättää kyllä kateutta, etenkin miehissä. He haaveilevat tilasta Miehen Tilaa.

Joitakin vuosia kellari toimi Miehen Tilana. Sittemmin sain vapaat kädet, ja Miehen Tila siirtyi autotalliin. Nykyään kellarissa on vain Miehen Nurkkaus. Siellä on lähinnä kaoottinen läjä erinäisiä kuntoiluvälineitä sekä urheilusukkia ripusteltuna eri asentoihin.

Tähän pesään on kyllä tulossa alle sänkykin, mutta toistaiseksi se on vaan ruostunut romu, jota tätini arveli tänään mattotelineeksi. Palataan siihen siis...öö...joskus.

Tänään ompelin tuon sydänheppatyynyn. Muut itse ommellut ovat taka-alalla pysyttelevä Pat Bravon puuvilla, jota sain kerran Polinkasta kaupanpäällisinä sekä Leena Rengon suunnittelema harlekiiniruutujoustofrotee, joka oli kans mulla jämäpala, jota ei kukaan sitä tarjotessani halunnut. Mulle taas tuli inspiraatio selaillessani ihanaa Ferm Livingin kuvastoa: graafinen en ole ja mustavalkoista minusta ei tule, joten heitetään graafinen muun sopan sekaan. Siellä se nyt yrittää sitten selvitä, höhöhö.

Pikkuinen sydän on tehty Majapuun kamomillaheppaneuloksesta. Se on minusta oikein sievää, mutta pidättäydyin sen ostamisesta ja olinkin oikein tyytyväinen, kun vaihdoin sitä pienen palan tyynykäyttöön.

Luovia leivänpäällisiä

Ihan pienenä ilta-ajatuksena leivänpäällisistä. Uudenvuodenlupauksena vannotin itseäni vähentämään juustoa. Liittyy puhtaasti siihen, että olin joulun aikaan oikea sikapossu juuston suhteen.

Rakastan juustoa, siitä en pääse mihinkään, ja se on lisäksi aika yksipuolinen leivänpäällinen mulle, koska mitään leikkeleitä ei meikäläisten huusholliin roudailla.

Juuston väheneminen liittyy myös siihen, että olemme leikanneet rajusti arjen kuluja ja juusto ei kuulu enää ostoslistalle.

Ihan terveellistä tämäkin. Olen muutenkin huomannut, että pois heitettävää ei jää enää oikeastaan lainkaan. Kylläpä se vain niin on, että ruoan arvostaminen on suhteessa jääneiden tähteiden määrään. Kun jää tähteitä, on vara mällätä...

(Paljonhan tästä on kirjoiteltu ja monen mielestä ei tule heitettyä paljonkaan hukkaan, mutta kun alkaa oikeasti laskea, rupeaa näyttämään hieman eriltä...)

No mitä tilalle?
    
pelkkä rasva
avokado, jonka päälle on ripoteltu hieman suolaa ja mustapippuria
hummus, jonka resepti löytyykin täältä
paputahna (omatekoinen)
paprika tai muut kasvikset

Mitäs muuta? Ideoita otetaan vastaan.

Tällainen kiva kokeilu mulla oli, edullinen ja herkullinen punajuuripesto, jota voisi kokeilla pastan lisäksi myös leivänpäälliseksi.

4 keskikokoista keitettyä punajuurta
1 dl manteleita tai pähkinöitä
reilu loraus oliiviöljyä
pari valkosipulinkynttä
mustapippuria
(jos haluaa, ei tässä varmaan parmesaani pahentaisi)

Määrät ovat aivan sopivia summittaisina. Esikuvana toimi Aidon maun juurilla -teoksen resepti, josta propsit keittokirjan tekijöiden suuntaan. Vaikka punajuuri tuntuisikin hieman ankealta vaihtoehdolta pestoon näin ensalkuun, kokeilen kyllä tätä ravintoarvoiltaankin hyvää ruokaa toistamiseen.

Telkkarityyny

Lapset ovat muhineet piloille pari koristetyynyä, joita yritän lannistumattomasti asetella nojatuoliin...Turha vaiva. Turhake on tuomittu istuttavaksi littanaksi.

Otin asian latteana käytännön faktana ja päätin ommella sisustukseen sopivat istumatyynyt molemmille kupeitteni hetelmille. Aloitin yhdellä, koska sisätyynyn teon vuoksi siinäkin oli värkkäämistä. Pienempi saa omansa, kunhan ehdin, eipä tuo juuri vielä televisiota katsokaan.

Halusin tyynyjen sopivan olohuoneessa majailemaan, aiemmin ompelemaani tilkkupeittoon, joka on sekin ahkerassa käytössä niin lasten leikeissä kuin satunnaisena lämmittäjänäkin. Siksi valitsin tyynyjen kankaille tilkkupeitosta tuttua Lark-kokoelmaa. Suunnittelija on Amy Butler ja tilasin nämä kankaat syksyllä fabric.comista ennen tullirajan laskua.

Lark-kokoelma on totisesti mieleni mukainen. Vaikka ompelenkin tyttärelle mielelläni hempukkaakin, itse kyllästyn hempeään värimaailmaan helposti. Larkissa yhdistyvät koukeroisuus, kukat, perusvärit ja graafisuus...se ei ole siis oikein mitään tyylisuuntausta ja silti kaikki sopivat keskenään yhteen, eli siis meikäläisen makuun.

Lintuja

Sehän mun piti vielä sanoa, aamun horinoideni sijaan tai lisäksi, että ei tässä mitään mediamaksua tarvittais, kun läskillä saa ostettua tipuja maksulliseksi seuraksi.

Normaalisti olen töissä, mutta tämän kuukauden kotona. Sen tähden tätä lintujen jännitysnäytelmää pääsee seuraamaan aina kotona ollessa. Minulla on puolijoutilas kuukausi. Sen sijaan, että miettisin minuuttiaikatauluja, pohdin, tekisinkö hapankaalia. En koskaan ole.

(Puolijoutilaisuuden takia musta tuleekin näin lörpöttelevä. Puran ajatuksia, katson, minne ne menevät.)

Tokihan linnut houkuttelevat paikalle myös muuta yleisöä...Eikä tämä karvainen otus ole ainoa. Naapurin koira kävi ryöstöretkellä ja söi kilon sianihratangon. Ei tullut ees ripuli, kuulemma.

Kissani on rakkauslapsi, kahden rotukissan vahinkolaukaus. Tässä kuvassa näkee hienosti sen laatoittuvan, pehmeän karvan.

Tuo suttuinen "töhry" talipallojen alapuolella on lentävä lintu. Tällä hetkellä niitä lentelee lähikoivuissa kymmenittäin.

Sisäisen sekasorron suitsimisesta

Mahtaako harrastelu, puuhastelu, miksi sitä haluaakaan kutsua, olla yleisesti kaaoksen, sisäisen sekasorron ja anarkian suitsimista ja kontrollointia?

Ei siis toki pelkästään sitä, mutta yritänpä hieman avata ajatuksiani.

Meistä on jokaisesta tullut oman itsemme terapeutteja. Pystyn allekirjoittamaan sunnuntain lehdestä lukemiani ajatuksia siitä, kuinka sen sijaan, että menneiden vuosikymmenien tapaan myös sosiaaliset ongelmat olisivat rakenteellisia ja yhteiskunnallisia, ne ovat nykyään yksilön ominaisuuksia. Ja siis ongelmia. Kuten vaikkapa työttömyys; ennen se johtui rakenteellisista ongelmista, nykyään siinä on yksilön vajavaisuutta. Yhteiskunta on näennäisen depolitisoitunut, vaikka samaan aikaan käsittelemme yksilöinä ennen poliittisiksi miellettyjä teemoja.

Olemme oman elämämme sankareita, jotka kouluttavat itseään millä lie personal trainereilla ja mielenhallintatekniikoilla.

No okei. Hyvinvointi perustuu monilta osin siihen, että ihminen kokee olevansa turvassa. Erilaiset uhat suistavat pois raiteiltaan ja tuovat ongelmia. Eilen kävin mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka persoonallisuudessa on ikään kuin läsnä monta eri puolta eri prosentuaalisilla osuuksilla. Eihän tämä yksi yhteen ihan näin mene, mutta sanotaanko vaikka niin, että yhtä aikaa voimme olla reippaita suoriutujia samalla, kun epävarma ääni nakertaa sisällämme ja kuiskailee epäonnistumisen mahdollisuuksista.

Joo. Minä ainakin koen oman mieleni jatkuvaksi kamppailuksi erilaisten puolien välillä. Näitä ovat esimerkiksi epävarmuus, vihaisuus, alavireisyys...

Säilyttääkseni tasapainon olen kehittänyt joukon erilaisia rutiineja, ja tässähän harppaa myös puuhastelu mukaan. Harrastaminen on siis eräänlaista mielen hallintaa (tästä olen kirjoittanut usein aiemminkin). Käsityöt saavat unohtamaan murheita ja keskittymään rakentaviin ajatuksiin, ne tuovat myös aikaansaamisen tunteen. Iltalukeminen rauhoittaa pois tästä hetkestä. Liikkuminen tuo tasapainoa kehoon. Puutarhanhoito saa keskittymään kasvuun, alkuihin, ympäristön voimaannuttavaan (yörgh?) vaikutukseen.

Tulevaisuuteni on epävarma. Kun yhdistin ajatukseni jatkuvasta itseni käsittelystä ja kontrolloinnista osana menestymiseeni liittyvää vastuuta, alkoi oikein ärsyttää: olisihan se helpompi ajatella, että vaikkapa ammatilliset haasteet ovatkin rakenteellisia eivätkä johdu henkilökohtaisista ominaisuuksistani! Mutta näin ei ajatella vaan itsestään pitäisi vastaukset löytää niin lamaan kuin lamaantumiseenkin. Siitäkö se tulee, ettei puhutakaan enää politiikkaa vaan puhutaan itsestä. Minä sitä minä tätä...voimaannutaan kaikki yhdes koos.

Hiljalleen olen alkanut raahata tätä taantumaakin ikään kuin omana kivirekenäni. Kun kuulee taas yhdestä uudesta lapusta konttorin luukulla, sitä ajattelee: "jaa jaa, kun en tuohonkaan menestystarinaan vastausta keksinyt".

Eilen yritin keskustelun lomassa määritellä itseäni (kun itsensä poppamiehenä ja guruna kai tässä pitäisi heilua, jos ne maailman murheet vaikka sillä ratkeaisivat), mutta ei se oikein onnistunut. Keskustelija auttoi sanomalla, että häilyn mainstreamin, tavallisuuden alueella, mutta olen mahdoton määritettäväksi. Vaikea tartuttavaksi.

Sopiihan sitä tavallisuutta kosiskella. Emme me niin erilaisia ole. Miksi silti tuntuu, että välillä sitä sopisi mieluummin vaikka vähän vääntyneeksi mutteriksi kohtuullisesti jyskyttävään koneistoon kuin reunalta huhuilijaksi. Vai pitäisikö sitä hyväksyä osa koneiston ulkopuolella kilkattajana?

Olisipa hauska pistää pystyyn kampanja, jossa auottaisiin kaiken näennäisen epäpoliittisen takaa irti poliittisia merkityksiä. Vaikka niin, että mitä taustoja löytyy kaiken kauneuden takaa. Ehkä matalien äänestysprosenttien vässyköinnin ja yleisen mielenkiinnottomuuden takaa löytyy oikea poliittinen underground, kun sen saisi vain puettua oikeisiin vaatteisiin...Pitäisiköhän puuhasteluja alkaa katsoa uudella silmällä?

Saumuri-iloittelua ja mietintöjä osallistumisesta

Onpa kyllä tosi kiva tehdä vaatteita saumurilla, jonka saumat myös kestävät. Kaupanteon päätteeksi sanoin, että lähden tästä harjoittelemaan, johon myyjä vastasi:
-Sinä oot jo harjoitellut riittävästi.
Se onkin mukava, kun saa nyt oikeasti hyvännäköisiä vaatteita tehtyä. Kuinkahan pitkälle tämä välineurheilu voi johtaa...

Alla peruspuseroita, joita ompelin odottelemaan pojalle kokoon 92.

Ompelupiireissä on ollut kuohuntaa, joka ei osan arveluista huolimatta liity yksiselitteisesti naisten tapaan toimia.  On jännä, miten nettiyhteisöissä asiat kärjistyvät. Sitten etsitään syyllisiä ja tehdään hätäisiä johtopäätöksiä vähäisillä näytöillä, erotaan ja liittoudutaan.

Olen ottanut hiljaisen roolin. En nauti konflikteista, ne stressaavat minua, ja olen herkkä palautteelle kaikessa sellaisessa, mikä edustaa yksityistä minää. Koti ja pienet harrastepuuhasteluni ovat sellaisia asioita. Julkisempi minä on sitten asia erikseen. On olemassa ikään kuin se sisäänpäinkääntynyt minä, yksin viihtyvä introvertti, ja sitten seurallisempi, kärkevämpi ja julkisempi minä, joka on pinnistetty versio introvertista. Se, joka pystyy mihin tahansa, mutta väsyy jossain vaiheessa.

Ompelu on minulle yksityisen piiriin liittyvää puuhaa. Sitähän ensinnäkin puuhastellaan etupäässä kotona. En ole siinä myöskään millään muotoa ammatillinen. En myöskään ole millään foorumeilla kuin kotonani, vaikka monet siellä kehuvat toisilleen hyvää yhteishenkeä (minä en tunnu koskaan liittyvän mihinkään henkeen, ehkä tiedän sen liian hyvin hauraaksi ja herkästi rikottavaksi). Minulla ei ole valttikortteja, joilla kalastelisin suosiota. Kunhan vain olen.

Sitten taas pitäisi muistaa, että hiljaisuus ei aina ole ratkaisu. Joskus pitää olla rohkea ja puolustaa niitä, jotka ovat oikeasti alakynnessä. Ottaa riskejä sen puolesta, minkä uskoo oikeaksi. Enää en tietenkään liiku ajatuksissani pelkän ompelun piirissä, tämän voinee soveltaa laajempaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Vielä aikuisenakin joutuu tosissaan pähkäilemään, mikä on kiusaamista, mikä on epäreilua yhtä vastaan ryhmittäytymistä, milloin elellään ennemmin Kärpästen herraa kuin reilua kanssakäymistä.

(Loppuun todettakoon, ettei ompelupiirien tapauksessa ole kyse kiusaamisesta, vaikka asian voisi niinkin tulkita. Tai jos on, se on tapahtunut jossain kulisseissa. On silti hyvä mietiskellä näitä elämän ilmiöitä.)

Joustofrotee Metsolasta. Vaikka tykkään kovasti kuosista, en voi laadullisesti suositella. Pesin kaikkien ohjeiden mukaan ja silti pallot tuppaavat värjääntymään. Laatukin on jotenkin lirua.

Znokin dinosaurustrikoota Sampsukasta, napakka laatu. Tätä ostin pienen palan tyttärelleni, mutta hän on jo niin iso, ettei palasta olisikaan riittänyt. Pukeutumisessa alkaa olla viitteitä tyttömäisyydestä, halutaan valita itse ja mätsäillään tarkkaan. Joskus hän kehuu jo minunkin asujani.  Kun seuraavan vaatekoon täydennykset ovat tarpeen, otan hänet aktiivisemmin mukaan vaatemietintöihin, oli kyseessä sitten kirppishankinnat, vaateompelut tai uutenakin hankkimiset.

En tiedä, mistä tämä joustofrotee on alun perin, ehkä Majapuulta? Nappasin tämän suunnittelija Leena Rengolta.

Selian laulukalajoustofroteeta.

Lohikäärmemekko

Aargh! En kestä! Mulla on uusi saumuri (Bernina Bernette 700D, isältä tyttärelle), ja sillä onnistuu!

Itseluottamusta puhkuen lähdin toteuttamaan rajuksi arvelemaani visiota neulosmekosta, jonka tekisin Majapuun lohikäärmeneuloksesta. Rakastuin ensi silmäyksellä tähän neulokseen, jota oli supervaikea saada (suunnittelijana ompelupiirikamuni Leena Renko).

Ensinnäkin, tää kuosi toimii! Toiseksi, tämän mekon malli onnistui aivan huipusti!

Mekossa on "kauluri", jonka oon kuvassa nostanut pystyyn. Sen voi myös puolittaa, jolloin esiin tulevat lohikäärmeiden naamat, tai pitää matalana rutussa löysän poolokauluksen tapaan. Tuo edgeä huppariin, ja en ole keksinyt tätä itse, malli on eräästä hupparimekosta, joka on Berliinistä.

Helmassa on noin viisitoistasenttinen resori, joka pitää vaikutelman minarista, mutta oikeasti pitää helman siveellisesti paikoillaan ja tuo siihen hyvin pituutta. Lisäksi se hieman rauhoittaa kuosia.
 

p.s. Voipa se olla, että harkitsen sellaistakin kuvaa, jossa oikeasti näkyy kuosi ja malli...

Vinkkejä eteisen säilytystiloihin

Aion hieman uudistaa eteistä. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit kaikille mahdollisille eteisen säilytysratkaisuille! Jaa omasi, tee se jo tänään, älä aikaile, toimi nyt!

Kotini on suunniteltu ja toteutettu kultaisella 60-luvulla, jolloin tietyt asiat olivat toisin. Eteiseen ei jääty kotoilemaan ja ottamaan perhekuvia. Työnnyttiin sisään, kuorittiin palttoo niskasta ja mentiin kopin kokoiseen keittiöön perunoita keittämään.

Kun muutin tänne viisi ja puoli vuotta sitten, halusin äkkiä klaustrofobisen ja rikkinäisen lastulevykomeron pois eteisestä. Se ei toiminut millään muotoa. Tilalle tuli Sovella-kiskojen päälle jokunen yksinkertainen hylly. Perkkauksen jälkeenkin hylly pullistelee. Kuuskytlukulainen kun ei pelleillyt pyöräilykypärien kanssa, kierrättänyt kaikkea roskaa, omannut niin ällistyttävää määrää pipoja, tumppuja ja huiveja, eikä ehkä myöskään säilyttänyt kaikkia pyöränkorjaustarvikkeitaan eteisessä.

Jotain on siis eteisessä tehty, mutta olen alistunut muutoksen aaltoon pääni sisällä. Yleensä myhäilen omahyväisesti kestävälle maulleni, mutta on näitä hutejakin. Säästäväisyys ei aina korreloi ajattomuuden kanssa (minkä vuoksi olenkin alkanut karsastaa säästäväisyyttä sisustusratkaisuissa...kekseliäisyys ja vaivannäkö ovat sen sijaan edelleen listoilla). Viitisen vuotta sitten eteinen tapetoitiin tupakka-askin hinnalla kaverilta saadulla tapettirullalla. Tapetti oli ihan kiva ja on sitä edelleen, mutta, noh, nykyään inhoan sitä (ehkä siksi, ettemme ole toisillemme tarkoitetut).

Niinpä alun korjausliikkeistäni huolimatta eteisessä on ainakin seuraavat ongelmat:

• Eteisen ikivanha ja onneton naulakko lasten repuille ja avaimille on väsynyt elämän haasteisiin. Sen koukut ovat katkeilleet eikä volyymi riitä kaikille sille roinalle, jota siihen laitetaan roikkumaan.
• Tapetti on menossa vaihtoon. Kiitos ja anteeksi.
• Osa eteisestä on puupaneloitu. Olen aina pitänyt siitä, mutta samalla se on kuluneen näköinen. Sävyn voisi muotoilla ilmaisulla "kusenpolttama".
• Eteinen maalattiin aikoinaan vanhemmiltani saaduilla jämämaaleilla. Maalin sävyt eivät ole kyseiseen tilaan erityisen tyylikkäät ja pinnat ovat lisäksi ottaneet osumaa.
• Kaikki karmit sekä sinänsä erittäin kaunis väliovi ovat pinnoiltansa kuluneet.
• Katto on likaisen musta.

Aikomieni korjausliikkeiden (tapetin poisto ja korvaaminen, seinien maalaus, paneelien mahdollinen maalaus, listoitus, oven ja ovenkarmien maalaus, katon maalaus) lisäksi kaikki säilytysratkaisuviisaudet olisivat tarpeen. Jos siis tiedät jotain eteisen säilytyksestä, jaa viisautesi!

Aion tehdä lähiaikoina pyhiinvaellusmatkan Ikeaan. En siksi, että aikoisin vuorata kotini Ikealla vaan siksi, että kaverit ovat aina askeleen muita edellä säilytysratkaisuissa. Ikea-tuntijat, knopatkaa parhaat vinkkinne!

Lisää nukkemekkoja

Nukkemekkotehtailu on jatkunut, koska saumurini on mennyt rikki ja haaveilen, että löytäisin tilalle uuden. Joulupukki sanoi yllätyksekseni, että saattaisi sellaista sponsoroida. Vanha ei laadullisesti tyydytä laisinkaan, kaipaisin suuresti nelilankaista luotettavaa peliä. Saumuriharjoitteluun tuo 100 euron käytetty Singer on toki ollut ihan kiva, toisaalta en ole sitten ehtinyt muodostaa saumurointiin kiintymyssuhdetta, kun olen nähnyt niin paljon irvisteleviä saumoja ja löysää tikkiä.

Nämä nukenvaatteet ovat siitäkin kivoja, kun voi ommella vaikka vain pienen hetken ja saa jo heti jotain näkyvää (olen nimittäin opetellut kärsivällisyyttä, etten surruuttelisi huonoa jälkeä).

Kankaat ovat pieniä jämätilkkuja. Tässä Pat Bravoa Riine-kaavalla, lisäsin vielä pienen turkoosin pilkkunauhan koristeeksi.

Samoin tämä Pat Bravon puuvillaa, helmaan ompelin vanhasta verhosta koristerypytystä.

Tässä Znokin trikoota Hilcon sukulakuraitaisilla leggareilla, tätä lohikäärmettä mulla ei ole koskaan ollut kuin pieni tilkku, vaikka tämä on musta oikein kivaa. Niin että jos sattuu palanen kotivarastossa lojumaan, voin mieluusti vaihtaa...

Uuttavuotta vietin yltäkylläisissä tunnelmissa. Joululukemisina oli kirjastosta Hellapoliisi-keittokirja. Kokeilin paria kermaviilipohjaista salaattia sekä couscoussalaattia ja rieskarullia. Ihan kivoja perusreseptejä, mutta en vielä rakastunut. Ehkä siksi, että keittokirja ei ole erikoistunut kasvissyöjiin ja siksipä siinä ei ehkä ole mukana vegen vaativaa näkökulmaa. Tekisi mieli kokeilla siitä vielä intialaishenkistä pataa, mutta pelkään sen olevan liian "suomalaista" makuuni.

Jopa valkoviiniä löytyi kaveriksi, kun penkaisin kotoa. Tipattomalle ei sinänsä tarvetta ole, mutta

Pienellä alakulolla aloittelen arkea.