lauantai 13. syyskuuta 2014

Kun ei vaan osaa

Lähdin sunnuntaina työreissulle ja ompelin mukaan Paola Suhosen suunnitteleman puuvillamekon (ohje löytyy SK-lehden kesänumerosta, kannessa keltavalkoinen mekko). Ajattelin, että reissatessahan otan siitä helposti kepeän urbaanin kuvan jossain Tuomiokirkon portailla ja sillain.

Olin selkeästi unohtanut, että mulla ei ole kolmatta kättä, joka olisi kaksimetrinen, jolla siis ottaisin sen kuvan samalla maireasti keikaillen ja pääni ulos leikaten, anonyyminä kun edelleen haluan vedellä. Siksi onnistuneen kuvan ottamisesta (kännykkäkameralla) ei tullut yhtään mitään.

Masentavaa.

No aloitan siksi tällä otoksella Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta.


Olihan mulla jotain yritystä. Otin vessassa tän superhienon selfien, jossa näyttää kuin mulla olisi rantapalloja mekon alla.


No entäs tämä päätön yritys kotona sitten, eihän huomaa, että on jo pimeä, värit vähän hailakat ja mekko on reissussa rähjääntynyt...


No otetaan sitten vaikka tärähtänyt lähikuva kuosista, ettei varmasti saa mitään fiilistä tästä.


No, kangas 3 e per metri Kreuzbergin torilta ja pääsen nyt itse asiaan eli siihen, kuinka herttaista onkaan, kun olen itse ollut tämän viikon pois, molemmat lapset ynnä puoliso ovat sairastaneet koko viikon, työmenot jatkuivat eilisiltaan ja nyt onkin sitten kompensaation paikka.

En todellakaan valita töistä, koska ne ovat oma valintani. Valitsen ensinnäkin perheen elättäjän roolin mutta myös tavan toteuttaa intohimojani. Valitan siitä, kuinka ristiriitaista onkaan, kun en ole onnellinen pelkästään kodin hengettärenä. Ja kolikon kääntöpuolena koko viikon painoi kauhea syyllisyys sairasteluista, synttäritkin olisivat, mutta aion jättää ne väliin, kun en voi kutsua ketään (juuri lääkärireissulta palaileva kuopukseni on korva-, kurkku- ja silmätulehduksessa) enkä voi mennäkään minnekään. Sairastuvan raivaamiseen menee koko viikonloppu ja sitten onkin aika aloittaa uusi viikko hymyssä suin.

Istuin eilen illallisella ja kuuntelin juttuja, kuinka mun puolitoistavuotias sitä ja kuinka mun kolmevuotias tätä ja kuinka mun mies on niin avuton, ja ajattelin, että jaahas, tämä on mun Mordor, kuunnella työmenoissa tätä kelaa. Olen niin kuin koiranomistaja, jolla on koirankarva-allergia...

Tämä on elämää, justiinsa sitä, mutta olen aina synttäreideni alla niin kamala prinsessa, että mulle pitäis muka jotain kivaa syntymäpäivänä olla. Ihan ällöttää. Mutta jos nyt tällä kertaa leikitään, ettei mitään synttäriä olekaan, ja seuraavana vuonna sitten kokeillaan jotain. Prinsessa saa tällä kertaa uittaa päätään pöntössä ja joku muu hoitaa homman.

Ja juurihan tätä kirjoittaessani naapuri tuli soittelemaan ovikelloa autotalliremonttiin, johon on mennyt jo viikkoja. Jos ei aina passaa niin se on korventava syyllisyys sekin, ja ovensuussa huokaillessani kissa karkasi ja mulla lensi kahvit sen päälle. Voihan - - !!!

Ja eihän ihan varmasti huomaa, että oon pahoilla mielin? Ei varmaankaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...