Kun olin pieni, leikin mummolan vintillä pukuleikkejä ja pukeuduin niin frouvashenkilöksi kuin herrasmieheksikin. Kuudennella luokalla aloin kaivella vintiltä pitovaatteita; sieltä löytyivät niin äitini vaatteet kuin myös tätien jäämistöjä. Olin muutenkin vanhan kaman perään, joten yläasteella olin vanhoihin lumppuihin – vaiko hienosti vintageen – verhottu teinix. Ystäväni kanssa poljimme läheiselle kirkonkylälle kreisishoppailemaan: tinkasimme markoista kaiveltuamme ensin tuntitolkulla hillittömiä vaatekasoja. Tuohon aikaan 70-luvun löytöjä teki kevyesti ja ne myös näyttivät hyvältä silmään (äitini oli eri mieltä).
Mummo kuoli viime vuonna ja vapautti muistoja hänestä. Olen jäsennellyt joitakin häneltä tulleita samankaltaisuuksia, opittua, ihanteitani. Nyt alkukesästä äitini kömpi tätini kanssa mummolan vintille ja tuli sieltä todella mittavan vaatekasan kanssa alas. Äiti soitti ja sanoi, että haluaa näyttää, kuinka tyylikäs mummo oli, ei aina sitä maatilan emäntämallia, navettakamppeissa.
Kas kun kasari ja ysäri on muotia, nimittäin äitini tuomista vaatteista löytyi vaikka millä mitalla taidokkaita leikkauksia, tyylikkäitä muotoiluja ja rohkeita kuoseja kotimaisista ompelimoista englantilaisiin ja länsisaksalaisiin. Viskoosikukkamekkoja ja tyköistyvia villakangashameita. Ja erityisesti – läjäpäin leninkejä. (Pukeudun töissä melkein aina mekkoon.)
Äiti seuraili vaatteidenvaihtoani sivussa ja ihmetteli, miksi haluamme tunkeutua epämukaviin farkkuihin ja muuten puristaviin tyylittömiin vaatteisiin, kun vaihtoehtona olisi oikeita paikkoja korostavat ja ajattomat mekot. En voinut itse olla mielessäni jatkamatta, miksi kuvittelemme halpatuotettujen, lähes kertakäyttöisten rutaleiden ilmentävän persoonaamme. No, en mene tähän, sillä kaikki on niin erinomaisesti sanottu Saramäen Hyvän mielen vaatekaapissa, ja vieläpä paljon älykkäämmin ja rakentavammin kuin eräässä skandaalinkäryisessä Henkkamaukka-dokkarissa, jonka erehdyin männäviikolla katsomaan.
No tokikaan kaikki eivät tykkää näyttää menneiden vuosikymmenien kodin hengettäriltä tai ysärilavatanssien seinäruusuilta, mutta kyllä sen voisi sanoa, että ainakin voisi joskus kokeilla jotain oikein taidokkaasti leikattua vaatetta ja ihastella, kuinka kehossa onkin kurvit kohdallaan. Aina kun vika ei ole peilissä eikä kropassa, vaan yksinkertaisesti huonosti istuvassa vaatteessa.
(Voi olla, että ei ole vähään aikaan asiaa leninkikaupoille.)
Mulla on myös jonkin verran tuollaisia vuosikertavaatteita, ja välillä yritän niitä pitääkin. Niitä kantaessa pitäisi olla kuitenkin oikeanlaista asennetta ja mielellään naamassa ja kampauksessakin jotain ajanmukaista stailausta. Ihan vain arkiaamuna tuollaisen koltun päälle vetäistyään sitä tuntee itsensä lähinnä jotenkin "oudoksi"...
VastaaPoistaSe on totta, ne tarvii sellaisen päivän että ne jaksaa kantaa tyylillä, ja lisäksi sopivat asusteet tai kampauksen. Jollain modernilla voi hieman tasoittaa vintage-henkisyyttä. Itse en tykkää niin tälläytyä, että näyttäisin siltä kuin olis joku larp kesken :D
Poista