Pikkumusta

Siitä täytyy olla jo kaksi ja puoli vuotta, kun sain ajatuksen ommella pikkumustan pikkujoulukaudelle. Ensinnäkin, mille pikkujoulukaudelle? Meikämandolinon pikkujouluihin ei juuri tarvitse pynttäytyä. Mutta toisaalta, käytän mekkoja ihan arjessanikin, siinä arjessa, jota Ehtoisa emäntä ei pääse päsmäröimään, eli siinä kodin ulkopuolisessa.

Olin joka tapauksessa tullut jo aiemmin siihen käsitykseen, että pikkumusta on joka vaatekaapin luottovaate, ja allekirjoitan, että se sopii asuksi aika monenlaiseen sellaiseen tilanteeseen, joka saattaisi muuten aiheuttaa epätietoisuutta ja häslinkiä. Jos siis pystytään unohtamaan, että olen hankkinut kankaat väärin perustein ja hillottanut keskeneräisiä leikeltyjä kankaanretaleita epämääräisissä läjissä, niin lopputulos lienee se, joka lasketaan?

Mutta sitten päästään seuraavaan ongelmaan: kuvausongelmaan. Terävillä aisteillani olen havainnut, että hyvin usein vaatteet saavat paljon tykkäyksiä silloin, kun ne on aseteltu kauneusihanteiden mukaisen ruodon ylle. Ihminen ei tykkää pelkästään kuvasta: hän tykkää mielikuvasta, että itse näyttäisi yhtä pönkkölanteiselta kuin kuvassa kiiltelevä malli tai sorearuotoinen somesisko. Näin se vaan menee. Sori siitä.

Vieläpä lisäongelmia: mulla ei ole kuvaajaa, eikä musta väri näytä miltään kuvattuna. Tietenkin olisi tätäkin varten pitänyt hilautua baariin ja katsoa tiskiltä vähän uhmaavasti alta kulmain martini kädessä. Mutta ei ole paljon baariinkaan menemistä, tavoitteet ovat siinä että potkurilla töpöttelen korttelin kerran pari ympäri.

Eli tyydyn iloisesti jälleen itse otettuihin, vaikka mekko onkin ehkä mielestäni hienompi kuin kuvat antavat ymmärtää.

Kankaat ovat Eurokankaasta vuodelta nakki.

Koska pukeutuminen ei ole vielä kovin miellyttävää polven kanssa, en jaksanut laittaa alusmekkoa, joka olisi siloittanut erinäiset kangasrypyt.

Mutta huomauttaisin, että olen peseytynyt ennen kuvaa, joten huoun henkkamaukkakuvastomaista rantaelämäraikkautta.

Ei se näytä tämän kummemmalta ilman malliakaan.