Jjjjjja siellä ne ovat, joulukukat pöydällä, joulutähti ikkunassa ja tuli kynttilässä! Päivän voitto!
Ja nyt sitten työpuuhiin...
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
lauantai 29. marraskuuta 2014
Muuttua vai juuttua
Teki mieli töräyttää taas ilmoille, mitä kaikkea en ole ehtinyt tehdä, mutta sitten muistutin itseäni siitä, kuinka toistankaan itseäni ja kuinka ikävystytänkään itseäni saati muita! Niinpä en aio suhtautua asiaan kielteisesti, niin kuin suhtaudun yleensä kaikkeen joulunaluspuuhasteluun, sillä joulunaluspuuhasteluun liittyy aina joulu, ja siitä mulla tulee mieleen tyylittömät pörröasut ja muut sesonkituotteet, joita marketit tarjoavat lahjapakettiin. Mikäs siinä, joku mulla tässä joulukauden avauksessa aina törkeästi risoo, ja se on tosi tyhmää, koska voisi ottaa kauden alusta niitä iloisia puolia, ja senpä kunniaksi teenkin pienen listan siitä, mitä olen ehtinyt tällä viikolla.
1. Olen ensinnäkin ostanut itselleni tänään kukkia, hyasintteja ja pienen valkokukkaisen kimpun. Valitettavasti valoa oli tänään mitä, kymmenisen minuuttia, ai vähän enemmänkö, no kuitenkin, sisustuskuvat jäänevät toiseen kertaan. Joka tapauksessa, kukkien ostaminen on hyvä pakkokeino muistuttaa elämän kauniista hetkistä. Hyvä meikä!
2. Olen nukkunut jonkin verran työreissulta jäänyttä reipasta univelkaa kiinni ja tämän ohessa tehnyt minimisuoritteet eli hoitanut pienikokoisia henkilöitä eri paikkoihin pyöräkyydillä sekä edustanut samaisia henkilöitä mm. vanhempainillassa, vaikka nyt sitten paikalla olisikin ollut vain pelkkä kuori ja sen sisällä hervotonta ihmishyytelöä.
3. Olen onnistunut ponnistamaan mieleeni myös pieniä yksittäisiä myönteisiä jouluajatuksia, ja tänään sain sytytettyä yhden tuikunkin. Menin jopa niin pitkälle, että myöntelin puolisoni monivuotista haavetta laittaa strobomaisesti vilkkuvat monivärivalot keittiön ikkunaan. Nyt kun taloyhtiössä on laitettu pihavaloja ikään kuin käytävävaloiksi pensasaitaan, hän ajatteli, että ehkäpä värivilkkuvalot sopisivatkin paremmin tähän tarkoitukseen. Toistaiseksi silti pidättäydyimme hankinnoista (minulla tulee hieman paha mieli valojen turhasta polttamisesta, mutta tunnustan samaan hengenvetoon rakastavani paperitähtiä, joita tässä taloudessa laitetaan huomenna adventtina yhteensä nelisen kappaletta eri ikkunoihin).
Aluksi ajattelin, että tekisin kymmenen kohdan listan, sitten ajattelin tekeväni viiden kohdan listan, mutta kirjoitettuani kolme olen jo aivan uupunut ja huomaan, kuinka en kohtaa päivissäni näinä marraskuun viimeisinä hetkinä juuri lainkaan virkeitä hetkiä.
Päädyn siis nöyrtyneenä toteamaan, että elämä on itsemme toistamista, ja vaikka Cheek sanookin kahvimainoksessa, että mieluummin muuttuu kuin juuttuu, niin monesti muutokset ovat niitä näkymättömiä kummia pohjavirtauksia ja näkyvämpää on tämä juuttuminen, tämä toistuminen, tämä sokea kauhominen.
Jos mieleni onkin yllättäen kirkastunut huomenna, saa blogini kuvan kukkakimpustani, mutta jos sellaista ei näy, voi mielessään kuvitella, kuinka ehtoisa jatkaa hapuilevaa kauhontaansa ja toivoo, että aina kun muuttuu, olisi edessä jotakin jalompaa, ja aina kun juuttuu, että osaisi pysähtyä katselemaan ympärilleen.
Kyllä veti Cheekin Paulig-veto syviin tiloihin...
1. Olen ensinnäkin ostanut itselleni tänään kukkia, hyasintteja ja pienen valkokukkaisen kimpun. Valitettavasti valoa oli tänään mitä, kymmenisen minuuttia, ai vähän enemmänkö, no kuitenkin, sisustuskuvat jäänevät toiseen kertaan. Joka tapauksessa, kukkien ostaminen on hyvä pakkokeino muistuttaa elämän kauniista hetkistä. Hyvä meikä!
2. Olen nukkunut jonkin verran työreissulta jäänyttä reipasta univelkaa kiinni ja tämän ohessa tehnyt minimisuoritteet eli hoitanut pienikokoisia henkilöitä eri paikkoihin pyöräkyydillä sekä edustanut samaisia henkilöitä mm. vanhempainillassa, vaikka nyt sitten paikalla olisikin ollut vain pelkkä kuori ja sen sisällä hervotonta ihmishyytelöä.
3. Olen onnistunut ponnistamaan mieleeni myös pieniä yksittäisiä myönteisiä jouluajatuksia, ja tänään sain sytytettyä yhden tuikunkin. Menin jopa niin pitkälle, että myöntelin puolisoni monivuotista haavetta laittaa strobomaisesti vilkkuvat monivärivalot keittiön ikkunaan. Nyt kun taloyhtiössä on laitettu pihavaloja ikään kuin käytävävaloiksi pensasaitaan, hän ajatteli, että ehkäpä värivilkkuvalot sopisivatkin paremmin tähän tarkoitukseen. Toistaiseksi silti pidättäydyimme hankinnoista (minulla tulee hieman paha mieli valojen turhasta polttamisesta, mutta tunnustan samaan hengenvetoon rakastavani paperitähtiä, joita tässä taloudessa laitetaan huomenna adventtina yhteensä nelisen kappaletta eri ikkunoihin).
Aluksi ajattelin, että tekisin kymmenen kohdan listan, sitten ajattelin tekeväni viiden kohdan listan, mutta kirjoitettuani kolme olen jo aivan uupunut ja huomaan, kuinka en kohtaa päivissäni näinä marraskuun viimeisinä hetkinä juuri lainkaan virkeitä hetkiä.
Päädyn siis nöyrtyneenä toteamaan, että elämä on itsemme toistamista, ja vaikka Cheek sanookin kahvimainoksessa, että mieluummin muuttuu kuin juuttuu, niin monesti muutokset ovat niitä näkymättömiä kummia pohjavirtauksia ja näkyvämpää on tämä juuttuminen, tämä toistuminen, tämä sokea kauhominen.
Jos mieleni onkin yllättäen kirkastunut huomenna, saa blogini kuvan kukkakimpustani, mutta jos sellaista ei näy, voi mielessään kuvitella, kuinka ehtoisa jatkaa hapuilevaa kauhontaansa ja toivoo, että aina kun muuttuu, olisi edessä jotakin jalompaa, ja aina kun juuttuu, että osaisi pysähtyä katselemaan ympärilleen.
Kyllä veti Cheekin Paulig-veto syviin tiloihin...
tiistai 25. marraskuuta 2014
Kesäkuvia ja kuulumisia
Mulla ei ole tainnut koskaan olla näin pitkää taukoa blogin kirjoittamisessa. Syy ei ole mikään niin jännä kuin vaikka raskauspahoinvointi tai uusi yritys (pthyi! pthyi!) vaan ehkä realistisesti ajateltuna, marraskuun lisäksi, mun kieliharrastus. Haluan siis parantaa kielitaitoani ja koska aika on rajallista, mun pitää käyttää sitä välillä päivästä, jolloin illaksi jää muuta rästiin, välillä illasta, jolloin harrastukset jäävät jälleen haaveeksi. Kohta harrastuksessakin seuraa tauko.
Ei haudata ehtoisaa emäntää. Kyllä se tuolla jossain lymyilee ja tällä hetkellä kiroilee aika kuuluvasti.
No olinhan taas reissussakin! Siinäpä olisikin taas oiva mahdollisuus pohdiskella työn ja perheen tasapainottomuutta, mutta enpä jaksa. Muu porukka tuntuu tottuneen mun reissuihin ja jos en reissaisi niin millä sitten elättäisin, häh. Seurauksena on kirvelevä kestounihiekka silmissä, mutta kyllä se kesään mennessä taas kaikkoaa...
Pimeydessä on ihan kiva osallistua kesäkuvahaasteeseen, jonka sain Tuitiinan blogista. Tarkoituksena oli laittaa kuusi kuvaa kesästä eetteriin. Minä lykkäsin nyt jokusen Insta-kuvani, kun mun kuvat ovat niin epäjärjestelmällisesti missä sattuu. Sori siis niille muutamalle, jotka on mun Insta-tilin seuraajia. (Ja jos sellaiseksi haluaisit, kysy toki vaikka kommentissa niin kerron, miten mut löytää. Olen omalla nimellä ja kuvissa on myös lapsia ym. identifioitavaa, joten en sitä täällä kuuluttele.)
Laitan haasteen eteenpäin kaikille halukkaille ja nimetäänkin vaikka yksi eli Kahviaika-blogi, joka on ihana blogi mutta kyllä sen pitäjä on vielä ihanampi. Niin ja mua ei pätkääkään haittaa, jos haaste ei jatku, mutta haluan toivottaa oikein ihanaa jatkoa jokaisen marraskuuhun, onhan tämä pimeää!
Tässä siemenestä kasvattamani illakko.
Tässä leppäkerttu kasvimaalla, porkkananlehdellä.
Tässä naavainen puu mustikkametsässä.
Lilja-aika kotipihalla.
Palsternakkaa ja kosmoskukkaa kasvimaalla.
Sadeaamun kudelma.
Ei haudata ehtoisaa emäntää. Kyllä se tuolla jossain lymyilee ja tällä hetkellä kiroilee aika kuuluvasti.
No olinhan taas reissussakin! Siinäpä olisikin taas oiva mahdollisuus pohdiskella työn ja perheen tasapainottomuutta, mutta enpä jaksa. Muu porukka tuntuu tottuneen mun reissuihin ja jos en reissaisi niin millä sitten elättäisin, häh. Seurauksena on kirvelevä kestounihiekka silmissä, mutta kyllä se kesään mennessä taas kaikkoaa...
Pimeydessä on ihan kiva osallistua kesäkuvahaasteeseen, jonka sain Tuitiinan blogista. Tarkoituksena oli laittaa kuusi kuvaa kesästä eetteriin. Minä lykkäsin nyt jokusen Insta-kuvani, kun mun kuvat ovat niin epäjärjestelmällisesti missä sattuu. Sori siis niille muutamalle, jotka on mun Insta-tilin seuraajia. (Ja jos sellaiseksi haluaisit, kysy toki vaikka kommentissa niin kerron, miten mut löytää. Olen omalla nimellä ja kuvissa on myös lapsia ym. identifioitavaa, joten en sitä täällä kuuluttele.)
Laitan haasteen eteenpäin kaikille halukkaille ja nimetäänkin vaikka yksi eli Kahviaika-blogi, joka on ihana blogi mutta kyllä sen pitäjä on vielä ihanampi. Niin ja mua ei pätkääkään haittaa, jos haaste ei jatku, mutta haluan toivottaa oikein ihanaa jatkoa jokaisen marraskuuhun, onhan tämä pimeää!
Tässä siemenestä kasvattamani illakko.
Tässä leppäkerttu kasvimaalla, porkkananlehdellä.
Tässä naavainen puu mustikkametsässä.
Lilja-aika kotipihalla.
Palsternakkaa ja kosmoskukkaa kasvimaalla.
Sadeaamun kudelma.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Kenkämeri
Kuinka suomalainen voisikaan olla minimalisti, kun elää kaikkia näitä vuodenaikoja?
Kun et hallitse arkea, ota siitä talteen vain pieni pala...
Siispä: erä välikausikenkiä päätyi yläkertaan odottelemaan kuivempaa säätä (oikealla hengailevat huopikkaat tosin jäivät, kunhan nyt lepuuttivat jalkojaan, hih, hetkisen tuossa muiden mukana).
Viime viikolla tarvoin eräänä päivänä lumessa ja roudasin mukana paria lasta. Varpaita pakotti vielä illallakin niin paljon, että seuraavana iltana olin tilannut itselleni talvikengät (ihan mielettömän siistit, muuten).
Nimittäin on huomattavasti hankalampaa sietää vuodenaikoja, jos esimerkiksi joutuu mieltämään talvikauden aina hikiseksi tai palelevaiseksi ja pakottavaiseksi, tai rumaksi. Mulla on mainiot huopikkaat, mutta ei ne ole oikein kivat työkengät.
Kengistä on hankala vähentää. On vain niin pirun mukavaa, kun niitä on eri tarkoituksiin: mekkojen kanssa ja lenkille, hankeen ja hiihtoon. Minä vastaan materialismi 0-1.
Materialismin kanssa tosin saa ja pitää olla järkevä. En voi käsittää, miten kaltaiseni keekoileva prinsessa on kuvitellut pärjäävänsä mustilla kömpelöillä huopikkailla koko talvikauden. Jos kokeiltaisiin vähentämistä jostain muusta kuin talvivarusteista... Viime kuukausien projektinani on ollut käyttää loppuun entisiä: shampoita, naamarasvoja ja sensellaisia. Kun vanhat loppuvat, tilalle tulee tasan yksi. Tässä on sekä kulutushyödykkeen arvostus mutta järkevä kulutus samassa paketissa. Joskus näin, jes!
Ja siis paikoilleenhan jäivät edelleen nämä... (Ja uudet kumpparit ovat hankintalistalla – oikealla näkyvät Hait ovat jo vuosia olleet kuppaisessa kunnossa, hyviä kumpparimallivinkkejä otetaan vastaan)
Kun et hallitse arkea, ota siitä talteen vain pieni pala...
Siispä: erä välikausikenkiä päätyi yläkertaan odottelemaan kuivempaa säätä (oikealla hengailevat huopikkaat tosin jäivät, kunhan nyt lepuuttivat jalkojaan, hih, hetkisen tuossa muiden mukana).
Viime viikolla tarvoin eräänä päivänä lumessa ja roudasin mukana paria lasta. Varpaita pakotti vielä illallakin niin paljon, että seuraavana iltana olin tilannut itselleni talvikengät (ihan mielettömän siistit, muuten).
Nimittäin on huomattavasti hankalampaa sietää vuodenaikoja, jos esimerkiksi joutuu mieltämään talvikauden aina hikiseksi tai palelevaiseksi ja pakottavaiseksi, tai rumaksi. Mulla on mainiot huopikkaat, mutta ei ne ole oikein kivat työkengät.
Kengistä on hankala vähentää. On vain niin pirun mukavaa, kun niitä on eri tarkoituksiin: mekkojen kanssa ja lenkille, hankeen ja hiihtoon. Minä vastaan materialismi 0-1.
Materialismin kanssa tosin saa ja pitää olla järkevä. En voi käsittää, miten kaltaiseni keekoileva prinsessa on kuvitellut pärjäävänsä mustilla kömpelöillä huopikkailla koko talvikauden. Jos kokeiltaisiin vähentämistä jostain muusta kuin talvivarusteista... Viime kuukausien projektinani on ollut käyttää loppuun entisiä: shampoita, naamarasvoja ja sensellaisia. Kun vanhat loppuvat, tilalle tulee tasan yksi. Tässä on sekä kulutushyödykkeen arvostus mutta järkevä kulutus samassa paketissa. Joskus näin, jes!
Ja siis paikoilleenhan jäivät edelleen nämä... (Ja uudet kumpparit ovat hankintalistalla – oikealla näkyvät Hait ovat jo vuosia olleet kuppaisessa kunnossa, hyviä kumpparimallivinkkejä otetaan vastaan)
tiistai 4. marraskuuta 2014
Vapaa-aikaa vai velvollisuuksia
Kaikkien puuhien puuhaileminen on tuntunut ylimääräiseltä velvoitteelta, joten olen jättänyt väliin. Liikenevän ajan olenkin sitten käyttänyt aika paljon työntekoon tai vastaaviin velvollisuuksiin...Ei ehkä kovin hyvä veto. Kuulun vapaa-ajan kannattajiin! Mutta mitä muutakaan tehdä, jos ei vapaa-aikakaan meinaa maistua?
Mistään kurjasta ei ole kyse, sillä marraskuu vain on tosi väsyttävää aikaa ja lisäksi on paljon velvollisuuksia, jotka sitten joulun tienoilla hetkeksi laukeavat. Muistan, kun viime vuonna joululomalla vapautui yhtäkkiä hurja määrä energiaa ja seurauksena oli tämä!
Mutta jos jollakulla olisi antaa vinkkejä kivoihin puuhiin, sellaisiin, jotka eivät vaadi kovin suurta keskittymistä ja taitoa, antaa tulla!
Tässä todiste, että olen käynyt hääreissullakin. Nämä kaverukset löytyivät eräästä pikkukylästä keskellä vihreää saarta.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Syysloma-ompelus
Nyt on epävirallisen virallisesti syysloma/omaloma, ja sen kunniaksi tein kaksi keskeneräisyyttä valmiiksi. Oheisen mekon (kangas neulosta Pehemiältä) sekä leggarit (scubaa Eurokankaan laarista).
Saumanvara-ompeluryhmässä naamakirjassa oli joku aika sitten keskustelua ompelusten silittämisestä. Hyvät ihmiset, ettekö todellakaan silitä! Tässä hieman estetiikanjanoisten silmienne pahoinpitelyä.
Leggarit lähikuvassa.
Riehuva peikko lähikuvassa. Tänä aamuna ei harjattu tukkaa, kun halusin jengin pihalle (rasittavuusindeksi alkoi olla kohillaan). Tässä lopputulos... *huokaus*
Loppuun pieni oppi elämästä...Tämä on kaikille minua viisaammille niin itsestäänselvyys, että ihan hävettää sanoa, mutta itselleni on ollut pieni helpottava tekijä irrottaa kontrolli esteettisistä seikoista. Niin kuin vaikka lasten vaatetus, josta olenkin irrottanut otteeni jo jokin aika sitten (isompi valitsee itselleen mutta myös pienemmälle, joka inttää ja kieltäytyy ainakin joka toisesta valinnasta). Mutta tajusin esimerkiksi siivonneeni AINA pienemmän huoneen, tai sitten yhdessä pienemmän kanssa. Olen siirtänyt tätä vastuuta eteenpäin muillekin ja ajattelen, että mitä väliä, miltä se näyttää.
Mitä väliä -filosofiani on poikinut a) lisää suorittajia b) enemmän tyhjää tilaa, eli aikaa. Miinuspuoli: missään ei näytä siltä kuin sisustuslehtien sivuilla. Plussapuoli: Tuntuu hyvältä, aah.
Eikä tämä nyt ollut mikään emansipatorinen kirjoitus, tai korkeintaan itse-emansipatorinen. Tai sellaisen siemen.
Saumanvara-ompeluryhmässä naamakirjassa oli joku aika sitten keskustelua ompelusten silittämisestä. Hyvät ihmiset, ettekö todellakaan silitä! Tässä hieman estetiikanjanoisten silmienne pahoinpitelyä.
Leggarit lähikuvassa.
Riehuva peikko lähikuvassa. Tänä aamuna ei harjattu tukkaa, kun halusin jengin pihalle (rasittavuusindeksi alkoi olla kohillaan). Tässä lopputulos... *huokaus*
Loppuun pieni oppi elämästä...Tämä on kaikille minua viisaammille niin itsestäänselvyys, että ihan hävettää sanoa, mutta itselleni on ollut pieni helpottava tekijä irrottaa kontrolli esteettisistä seikoista. Niin kuin vaikka lasten vaatetus, josta olenkin irrottanut otteeni jo jokin aika sitten (isompi valitsee itselleen mutta myös pienemmälle, joka inttää ja kieltäytyy ainakin joka toisesta valinnasta). Mutta tajusin esimerkiksi siivonneeni AINA pienemmän huoneen, tai sitten yhdessä pienemmän kanssa. Olen siirtänyt tätä vastuuta eteenpäin muillekin ja ajattelen, että mitä väliä, miltä se näyttää.
Mitä väliä -filosofiani on poikinut a) lisää suorittajia b) enemmän tyhjää tilaa, eli aikaa. Miinuspuoli: missään ei näytä siltä kuin sisustuslehtien sivuilla. Plussapuoli: Tuntuu hyvältä, aah.
Eikä tämä nyt ollut mikään emansipatorinen kirjoitus, tai korkeintaan itse-emansipatorinen. Tai sellaisen siemen.
perjantai 17. lokakuuta 2014
Sitä saaden mitä tilaten
Huokailin tovi sitten sitä, kuinka kaipailen tyttökavereitani. Hetki liittyi yläkerrasta kuuluneeseen tirskutteluun ja sellaisiin pieniin hetkiin, joissa koulukkaat vääntävät telineissä lihapullia ja lähettelevät toisilleen WhatsAppissa kaikki emojit yhtä aikaa. <3 Vaikka olen tunnetusti lapsivastainen ja etsin pakoreittiä, jos illanvietoissa puhutaan posket hehkuen pelkästään lisääntymisen jälkeen tapahtuneista asioista (eikä esimerkiksi itse lisääntymistapahtumasta, jota pidän huomattavasti viihteellisempänä keskustelunaiheena, tämä on toki vain oma mielipiteeni), olen salaa aivan rakastunut venähtäneisiin isohampaisiin koululaistyttöihin. Olen kyllä salaa rakastunut myös esimerkiksi pikkupoikiin, mutta koska mieluummin korostan lapsivastaisuuttani, jätän tarkkaan piilotetun lapsimyönteisyyteni vilauttelun tähän.
Muistan pitäneeni lähes kymmenkunta vuotta sitten jossain juhlapuheen naisille ja muistan myös, miten sen lopetin: "Naiset, muistakaa vaalia rakkauttanne." Se oli hyvän fiiliksen puhe, kylläpä kyllä, eikä kukaan tullut tuolloin haukkumaan epäsovinnaisuudesta, ehkä tuon aidosti kauniiksi tarkoitetun lopetuksen vuoksi. (Jostain syystä mieleeni on iskostunut julkisiin esiintymisiini liittyvä epäsovinnaisuus ja kuinka tuo epäsovinnaisuus ei aina ole harmoniassa ympäristön kanssa. Vaikka olen kyllä aivan varma, että oikeasti kaivataan ennemmin rehellisiä näkemyksiä kuin menestysmantroja tai hyminää.)
Sitäpä tulinkin tällä kertaa tänne retostelemaan, että tällä viikolla yksi tyttökaveri soitti lounasseuraksi, ja toinen tyttökaveri on tulossa tänään yöksi. Lisäksi olin eilen illanvietossa miespuolisen anarkistijälkeläiseni kanssa, ja meitä oli viisi tyttöä (lisäksi liuta pienikokoisempia, joita en nyt laske päälukuun). Opetus on: kun jotain toivoo, se saattaa jopa toteutua. Minähän olen kaipaillut tyttökavereitani, ja niitä siis tällä viikolla saanut. En nyt ajatellut masentaa itseäni sillä, että sekä lounasseurana ollut tyttö että tänään yöksi tuleva tyttö ovat muuttamassa ulkomaille, ulottumattomiini. Hetkessä elämisen taito on taito todella.
Tälläkin hetkellä päädyin vahingossa hetkessä elämään. Olen ollut viime aikoina ahkera, mutta Netflix, Dexterin kutoskausi, onko kello jo 12? Kohti perjantaita ruopaisee näköjään jaksamista, valvominen. Ja koska mun ei pidä olla hirveästi missään mihinkään aikaan juuri tänään, paitsi iltapäivästä johonkin aikaan työtapaaminen ja siihenkin ilmeisesti olisi teemoitettu seitinohuet, niin tässä mä olen, ulkona on pakkasta, sydämessä lämmin, aurinko osuu just kauniisiin syksyn lehtiin. Kissa nukkuu jossain, mun tukka on puhdas ja auki, kohta puen villasukat ja kaikki muut, hengitän ulkoilmaa, ja asiat on just hyvin, juuri nyt.
(Paikkaan sitten vissiin menneet työtunnit syyslomasta.)
Muistan pitäneeni lähes kymmenkunta vuotta sitten jossain juhlapuheen naisille ja muistan myös, miten sen lopetin: "Naiset, muistakaa vaalia rakkauttanne." Se oli hyvän fiiliksen puhe, kylläpä kyllä, eikä kukaan tullut tuolloin haukkumaan epäsovinnaisuudesta, ehkä tuon aidosti kauniiksi tarkoitetun lopetuksen vuoksi. (Jostain syystä mieleeni on iskostunut julkisiin esiintymisiini liittyvä epäsovinnaisuus ja kuinka tuo epäsovinnaisuus ei aina ole harmoniassa ympäristön kanssa. Vaikka olen kyllä aivan varma, että oikeasti kaivataan ennemmin rehellisiä näkemyksiä kuin menestysmantroja tai hyminää.)
Sitäpä tulinkin tällä kertaa tänne retostelemaan, että tällä viikolla yksi tyttökaveri soitti lounasseuraksi, ja toinen tyttökaveri on tulossa tänään yöksi. Lisäksi olin eilen illanvietossa miespuolisen anarkistijälkeläiseni kanssa, ja meitä oli viisi tyttöä (lisäksi liuta pienikokoisempia, joita en nyt laske päälukuun). Opetus on: kun jotain toivoo, se saattaa jopa toteutua. Minähän olen kaipaillut tyttökavereitani, ja niitä siis tällä viikolla saanut. En nyt ajatellut masentaa itseäni sillä, että sekä lounasseurana ollut tyttö että tänään yöksi tuleva tyttö ovat muuttamassa ulkomaille, ulottumattomiini. Hetkessä elämisen taito on taito todella.
Tälläkin hetkellä päädyin vahingossa hetkessä elämään. Olen ollut viime aikoina ahkera, mutta Netflix, Dexterin kutoskausi, onko kello jo 12? Kohti perjantaita ruopaisee näköjään jaksamista, valvominen. Ja koska mun ei pidä olla hirveästi missään mihinkään aikaan juuri tänään, paitsi iltapäivästä johonkin aikaan työtapaaminen ja siihenkin ilmeisesti olisi teemoitettu seitinohuet, niin tässä mä olen, ulkona on pakkasta, sydämessä lämmin, aurinko osuu just kauniisiin syksyn lehtiin. Kissa nukkuu jossain, mun tukka on puhdas ja auki, kohta puen villasukat ja kaikki muut, hengitän ulkoilmaa, ja asiat on just hyvin, juuri nyt.
(Paikkaan sitten vissiin menneet työtunnit syyslomasta.)
maanantai 13. lokakuuta 2014
Kesäisiä vadelmia ja se puuttuva rentoutumisen ykkösjuttu
Ajattelin tässä kohta juuri könköillä kellariin katselemaan, mitä keskeneräisiä ompelutöitä sieltä oikein löytyykään. Olipa elämässä sellainen absurdi vaihe, että seurailin tosi paljon ompelujuttuja ja kangasuutuuksia ja kaikkea sellaista, ja lueskelin muiden ompelujuttuja Facebookissa. Nyt on käynyt niin, että jossain vaiheessa mut on vissiin potkaistu ulos paikallisesta ompeluryhmästä, kun en varmaan oo FB-käytön vähäisyyteni vuoksi käynyt huutamassa johonkin ketjuun hep.
No, näinkin on ihan hyvä, vaikka tietenkin olisi ollut kivempi pysyä ryhmässä.
En ole niin seuraillut kangasuutuusrintamaakaan, vaikka muiden ompeluksia katselen edelleen mielellään. Mieleni on vallannut jännä tyhjyys: jotenkin puuttuu se tämänhetkinen rentoutumisen ykkösjuttu. Mitä olisi esimerkiksi kaikista kivoin tehdä silloin, kun ei jaksa enää niin panostaa että vaikka siivoilisi tai tekisi töitä, tai jos oikein erityisesti haluaisi itseään hemmotella ja rakastaa? Toisaalta on hyvä näin, kun mielessä ei juuri nyt ole isompia asioita, tai aina nyt jotain, mutta sellaisia välittömiä juttuja, jotka imevät kaiken energian.
Tämä rakeinen kännykkäkuva esittelee lähes myöhästyneen koululaisen, joka hifistelee rannekelloaan sopivaan asentoon. Kuvan mekko on varmaan yli puoli vuotta lojunut keskeneräisenä ja kangas on Viljamin Puodista. Mekon kaava on Circus Horse ja siitä tuli ilmeisesti mieluinen.
Mulla on suttukuva myös parvekkeella ilakoineen enkelinsiiven kukasta. Nyt se on palaillut sisätiloihin varjostavan peikonlehden viereen, sen kukat ovat haalistuneet ja muutenkin sillä taitaa olla vähän masentunut meininki. Selviäthän kevääseen?
Minä lakkasin kynnet kesävärillä.
No, näinkin on ihan hyvä, vaikka tietenkin olisi ollut kivempi pysyä ryhmässä.
En ole niin seuraillut kangasuutuusrintamaakaan, vaikka muiden ompeluksia katselen edelleen mielellään. Mieleni on vallannut jännä tyhjyys: jotenkin puuttuu se tämänhetkinen rentoutumisen ykkösjuttu. Mitä olisi esimerkiksi kaikista kivoin tehdä silloin, kun ei jaksa enää niin panostaa että vaikka siivoilisi tai tekisi töitä, tai jos oikein erityisesti haluaisi itseään hemmotella ja rakastaa? Toisaalta on hyvä näin, kun mielessä ei juuri nyt ole isompia asioita, tai aina nyt jotain, mutta sellaisia välittömiä juttuja, jotka imevät kaiken energian.
Tämä rakeinen kännykkäkuva esittelee lähes myöhästyneen koululaisen, joka hifistelee rannekelloaan sopivaan asentoon. Kuvan mekko on varmaan yli puoli vuotta lojunut keskeneräisenä ja kangas on Viljamin Puodista. Mekon kaava on Circus Horse ja siitä tuli ilmeisesti mieluinen.
Mulla on suttukuva myös parvekkeella ilakoineen enkelinsiiven kukasta. Nyt se on palaillut sisätiloihin varjostavan peikonlehden viereen, sen kukat ovat haalistuneet ja muutenkin sillä taitaa olla vähän masentunut meininki. Selviäthän kevääseen?
Minä lakkasin kynnet kesävärillä.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Näin selviää (toivottavasti) syksystä
Kahvi on keitetty, vaatetus on rento (en ole vielä pukeutunutkaan, pyjaman yläosa on kaiken lisäksi väärinpäin ja nurinniskoin), yläkerrasta kuuluu 7-vuotiaiden hupakoiden tirinää. Olen valmis lauantaiseen bloggaushetkeen.
Olenkin ehtinyt tätä jo täälläkin päivitellä, mutta olen jo pari viikkoa ihmetellyt, että hä, miten mulla ei olekaan koko ajan pusertava tunne rinnassa, ja miten meillä ei ole enää niin kamala siivo? Diagnoosi on syksy. Se on lähtenyt kunnolla käyntiin, ja juuri, kun se alkaa ilahduttaa ja voimistuttaa, iskee...
...märkä ja pimeys.
On olemassa niitäkin luonnonoikkuja, joihin pimeys ei pysty, mutta itse kuulun siihen jengiin, joka epätoivoisena sytyttelee kynttilöitä ja irvistää pimeyden laskeuduttua. Jopa aamuihmiselle pimeät aamut käyvät väkivaltaisiksi, kun lämpimästä peitonmutkasta pitäisi raahautua ilottoman päivän kyytiin.
Joitakin konsteja on itsensä piristämiseen olemassa, ja niitä tässä ryhdyin auki kirjoittelemaan. Otetaan ensin itsestäänselvät eli kova työnteko ja punkku, ja jatketaan sitten hienovireisemmillä.
Onneni ja harmistukseni on vakaumus pyöräillä ympärivuotisesti. Tämä pyöräilyvuosi on historiallinen, sillä olen luvannut alkaa tammikuun alusta säästää itselleni uutta pyörää varten. Aion siis fiilistellä, miltä yli kymmenen vuotta ympärivuotisesti palvellut markettimankelini oikein tuntuukaan nyt viimeisenä sesonkinaan. Kuulin kyllä vasta teorian, että pyöränhän tulisi olla huono ajaa, sillä silloinhan se kasvattaa kuntoakin. Vannoutunut himotuunaajaretrokeräilijädyykkaajafillaristi puolisoni on jokseenkin eri mieltä. Välitilan ihmisenä olen ottanut vaihdoksen tavoitteeksi ensi vuoden. Vuodessa pystynen raapimaan kasaan tonnin, jonka aion uuteen peliin budjetoida (toivotaan nyt kuitenkin, että pysyn kapeassa leivässäni ja talouden toinenkin tienaaja alkais tienata).
Pyöräily liittyy yksinkertaiseen juttuun: ulkoiluun. Karsealla kelillä ei tekisi mieli olla ulkona, mutta pakkorako on kokonaisuutena hyvä ratkaisu (vaikka usein harmittaakin). No, oma erityinen juttunsa ovat ulkoiluretket viikonloppuisin (tai milloin nyt onkaan valoisaa ja ehtii).
Viime viikonloppuna kapusimme harjulle ja katselimme sieltä auringonlaskua, ei paha.
Kas näin.
Otetaan vielä työmatkakuva tähän väliin.
No sitten. Kotoiluhan on tietenkin aika jees silloin kun ei voi puuhailla niin paljon ulkosalla,
Tässä mun kotoilukaveri kuvattuna noin kymmenen sentin päässä mun nenästä.
Leipominenkin auttaa. Tänään leivottiin Ääsryhmän ruokaliitteen ohjeella rocky road -leivonnaisia sekä keksejä. Eivät olleet mitenkään kauhean pahoja.
Ja kyllä harrastuksetkin auttavat pimeän sietämisessä. Olen karsinut kiinteät harrastusmenot yhteen kertaan viikossa (se onkin onneksi kisaryhmän puolitoistatuntinen eli vastaa kyllä fiilisten puolesta kahta kertaa) ja käyn muuten sitten silloin, kun pystyn ja ei tunnu liialta. Eli sanoisin että yksi harrastus riittää pimeän kanssa, mutta kaikenlainen liikkuminen on plussaa.
Yksi aika hyvä keino on iltatee. Olen ostanut monenlaisia kofeiinittomia teelaatuja ja niitä tulee litkittyä melkein joka ilta. Ne lämmittävät ja rauhoittavat. Uusi suosikkini on valeriaanaa sisältävä sekoitus, joka todella tainnuttaa uneen. En tiedä, kuinka tehokas rauhoittava rohto valeriaana on, mutta toimii ainakin mulla ja on laillinen rauhoittava, eli suosittelen lämpimästi, jos on iltaisin levottomuutta tai taipumusta ahdistukseen.
Suunnitelmat ovat myös mainioita. Tukkoinen arki tekee muun suunnittelun nihkeäksi; ei jaksa miettiä, mitä kivaa tekisi, kun kaikki menot alkavat tuntua rasitteilta. Mutta nytpä oonkin suunnitellut teatterikäyntejä ja lisäksi luvassa on yksi hääreissu ja no, työmatkoja, mutta niitä ei lasketa...
Yksi miinuspuoli mulla on: tyttökavereita, syksyn ehdottomia pelastajia, ehtii näkemään aika vähän. Kaikilla on niin omat menonsa, eri puolilla Suomea. Miesseuraa riittää mukavasti työn puolesta, mutta tyttöjä ei. Siksi olenkin tuolla yläkerran hihittelymeiningille vähän kademielinen.
No niin. Tuossa äsken pyyhin lattialta kissan yrjöä ja nyt näköjään mun päälle lensi kahvit, kun mun päälle rynnisti Höyhensaarilta palaillut 3-vuotias. Tämä taitaa olla merkki, että mun pitää mennä.
Olenkin ehtinyt tätä jo täälläkin päivitellä, mutta olen jo pari viikkoa ihmetellyt, että hä, miten mulla ei olekaan koko ajan pusertava tunne rinnassa, ja miten meillä ei ole enää niin kamala siivo? Diagnoosi on syksy. Se on lähtenyt kunnolla käyntiin, ja juuri, kun se alkaa ilahduttaa ja voimistuttaa, iskee...
...märkä ja pimeys.
On olemassa niitäkin luonnonoikkuja, joihin pimeys ei pysty, mutta itse kuulun siihen jengiin, joka epätoivoisena sytyttelee kynttilöitä ja irvistää pimeyden laskeuduttua. Jopa aamuihmiselle pimeät aamut käyvät väkivaltaisiksi, kun lämpimästä peitonmutkasta pitäisi raahautua ilottoman päivän kyytiin.
Joitakin konsteja on itsensä piristämiseen olemassa, ja niitä tässä ryhdyin auki kirjoittelemaan. Otetaan ensin itsestäänselvät eli kova työnteko ja punkku, ja jatketaan sitten hienovireisemmillä.
Onneni ja harmistukseni on vakaumus pyöräillä ympärivuotisesti. Tämä pyöräilyvuosi on historiallinen, sillä olen luvannut alkaa tammikuun alusta säästää itselleni uutta pyörää varten. Aion siis fiilistellä, miltä yli kymmenen vuotta ympärivuotisesti palvellut markettimankelini oikein tuntuukaan nyt viimeisenä sesonkinaan. Kuulin kyllä vasta teorian, että pyöränhän tulisi olla huono ajaa, sillä silloinhan se kasvattaa kuntoakin. Vannoutunut himotuunaajaretrokeräilijädyykkaajafillaristi puolisoni on jokseenkin eri mieltä. Välitilan ihmisenä olen ottanut vaihdoksen tavoitteeksi ensi vuoden. Vuodessa pystynen raapimaan kasaan tonnin, jonka aion uuteen peliin budjetoida (toivotaan nyt kuitenkin, että pysyn kapeassa leivässäni ja talouden toinenkin tienaaja alkais tienata).
Pyöräily liittyy yksinkertaiseen juttuun: ulkoiluun. Karsealla kelillä ei tekisi mieli olla ulkona, mutta pakkorako on kokonaisuutena hyvä ratkaisu (vaikka usein harmittaakin). No, oma erityinen juttunsa ovat ulkoiluretket viikonloppuisin (tai milloin nyt onkaan valoisaa ja ehtii).
Viime viikonloppuna kapusimme harjulle ja katselimme sieltä auringonlaskua, ei paha.
Kas näin.
Otetaan vielä työmatkakuva tähän väliin.
No sitten. Kotoiluhan on tietenkin aika jees silloin kun ei voi puuhailla niin paljon ulkosalla,
Tässä mun kotoilukaveri kuvattuna noin kymmenen sentin päässä mun nenästä.
Leipominenkin auttaa. Tänään leivottiin Ääsryhmän ruokaliitteen ohjeella rocky road -leivonnaisia sekä keksejä. Eivät olleet mitenkään kauhean pahoja.
Ja kyllä harrastuksetkin auttavat pimeän sietämisessä. Olen karsinut kiinteät harrastusmenot yhteen kertaan viikossa (se onkin onneksi kisaryhmän puolitoistatuntinen eli vastaa kyllä fiilisten puolesta kahta kertaa) ja käyn muuten sitten silloin, kun pystyn ja ei tunnu liialta. Eli sanoisin että yksi harrastus riittää pimeän kanssa, mutta kaikenlainen liikkuminen on plussaa.
Yksi aika hyvä keino on iltatee. Olen ostanut monenlaisia kofeiinittomia teelaatuja ja niitä tulee litkittyä melkein joka ilta. Ne lämmittävät ja rauhoittavat. Uusi suosikkini on valeriaanaa sisältävä sekoitus, joka todella tainnuttaa uneen. En tiedä, kuinka tehokas rauhoittava rohto valeriaana on, mutta toimii ainakin mulla ja on laillinen rauhoittava, eli suosittelen lämpimästi, jos on iltaisin levottomuutta tai taipumusta ahdistukseen.
Suunnitelmat ovat myös mainioita. Tukkoinen arki tekee muun suunnittelun nihkeäksi; ei jaksa miettiä, mitä kivaa tekisi, kun kaikki menot alkavat tuntua rasitteilta. Mutta nytpä oonkin suunnitellut teatterikäyntejä ja lisäksi luvassa on yksi hääreissu ja no, työmatkoja, mutta niitä ei lasketa...
Yksi miinuspuoli mulla on: tyttökavereita, syksyn ehdottomia pelastajia, ehtii näkemään aika vähän. Kaikilla on niin omat menonsa, eri puolilla Suomea. Miesseuraa riittää mukavasti työn puolesta, mutta tyttöjä ei. Siksi olenkin tuolla yläkerran hihittelymeiningille vähän kademielinen.
No niin. Tuossa äsken pyyhin lattialta kissan yrjöä ja nyt näköjään mun päälle lensi kahvit, kun mun päälle rynnisti Höyhensaarilta palaillut 3-vuotias. Tämä taitaa olla merkki, että mun pitää mennä.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Torkkupeitto
Pieni hardcore-tilkkuilutuotos.
Jotenkin mulla jäi vuosi sitten reiluja kangaspaloja tilkkupeitosta, jonka ompelin eräälle pienelle sikiölle, sittemmin vankaksi kasvaneelle pikku-ukkelille, joka myös veljenpoikanani tunnetaan. Koska himoitsin näitä kankaita itsekin, rupesin tilkuttamaan loppuja omaksi peitoksi. Ja kas, ne riittivät! Tilasin puuvillat aikoinaan fabric.comista Jenkeistä ja ne ovat Heather Rossin Briar Rose -kokoelmaa. Eli Prinsessa Ruususen puuvilloja...aah ihanaa.
Tämä tilkkupeitto on ollut kesken reilusti yli puoli vuotta ja vieläkin ompelen irvisteleviä reunoja käsin tässä...Jotenkin ei ole tarkkuus kohdillaan nyt, mutta filosofoin aamusella, kun mietin, että tästä tulee nyt kamalaa jälkeä, että kelle sillä on merkitystä, mulleko? No ei todellakaan! Saan luvan riittää, tällaisena ompelijana, tällaisena tyyppinä, nyt huristellaan menemään, että saadaan viimeinkin valmista.
Silppusin Amy Butlerin ruusupuuvillaa reunoihin ja kivaa vaihtelua se tuokin. Puuvilla Polinkasta.
Ja taustalla on sitten simppelimpi puuvilla Eurokankaasta.
Sitten pääsenkin päivän pieneen teemaan (isompaa en pysty, jos kerran aion parsia huonoa ompelujälkeäni) eli Tärkeisiin Tavaroihin. Nyt kun kerran menin luomaan loppuun tämänkin turhakkeen.
Pari ystävääni on joko jo muuttanut tai juuri muuttamassa ulkomaille ja olen miettinyt, mitkä olisivat sellaiset tavarat, joita Oikeasti tarvitsen. Kaverit laittoivat kaiken myyntiin ja toinen, joka asustelee jo ulkomailla, on sanonut, että Ihanaa.
"Ihanaa, kun ei oo tavaraa joka paikassa."
Sama oli olo mullakin, kun asuin keväällä yhdessä huoneessa. En sisustanut sitä mitenkään. Mulla oli sänky ja siinä valkoiset lakanat, tuoli, pöytä, pieni kaappi ja hylly. Lattialla oli mun kengät, pöydällä jotain monisteita ja pari kirjaa. Siinä tilassa olin. Kun lapset kävi, ne kaatoi yhden lelulootan lattialle ja leikki niillä, tarrakirjat niillä myös oli.
No, mulla ei oo tähän varsinaista viisautta sanottavana, koska oon tavaramaailman maksimalisti, lapsuuden romujeni hipelöijä ja muistojen vaalija. Viherkasvitkin on vanhoja peruja. Loisiko muistojen poistuminen minuutta uudelleen?
En oikeastaan halua luoda minuutta uudelleen. Olen tällainen järjetön kerrostumien lopputulos. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse design- tai arvotavaroista minuuden määrittäjänä vaan päällekkäisistä tarinoista.
Olisi hauska joskus kuulla lisää siitä, mitä sisustus kertoo ihmisestä. Joku kuukausi sitten luin, etteivät lapset koskaan halua musta-valko-harmaata, mutta mitä selkeä tyyli antaa aikuiselle? Millaista on asua uudenkarheassa Askolla sisustetussa kodissa verrattuna tällaiseen lapsuudesta saakka kulkeneiden romujen sateenkaarioksennukseen?
Jotenkin mulla jäi vuosi sitten reiluja kangaspaloja tilkkupeitosta, jonka ompelin eräälle pienelle sikiölle, sittemmin vankaksi kasvaneelle pikku-ukkelille, joka myös veljenpoikanani tunnetaan. Koska himoitsin näitä kankaita itsekin, rupesin tilkuttamaan loppuja omaksi peitoksi. Ja kas, ne riittivät! Tilasin puuvillat aikoinaan fabric.comista Jenkeistä ja ne ovat Heather Rossin Briar Rose -kokoelmaa. Eli Prinsessa Ruususen puuvilloja...aah ihanaa.
Tämä tilkkupeitto on ollut kesken reilusti yli puoli vuotta ja vieläkin ompelen irvisteleviä reunoja käsin tässä...Jotenkin ei ole tarkkuus kohdillaan nyt, mutta filosofoin aamusella, kun mietin, että tästä tulee nyt kamalaa jälkeä, että kelle sillä on merkitystä, mulleko? No ei todellakaan! Saan luvan riittää, tällaisena ompelijana, tällaisena tyyppinä, nyt huristellaan menemään, että saadaan viimeinkin valmista.
Silppusin Amy Butlerin ruusupuuvillaa reunoihin ja kivaa vaihtelua se tuokin. Puuvilla Polinkasta.
Ja taustalla on sitten simppelimpi puuvilla Eurokankaasta.
Sitten pääsenkin päivän pieneen teemaan (isompaa en pysty, jos kerran aion parsia huonoa ompelujälkeäni) eli Tärkeisiin Tavaroihin. Nyt kun kerran menin luomaan loppuun tämänkin turhakkeen.
Pari ystävääni on joko jo muuttanut tai juuri muuttamassa ulkomaille ja olen miettinyt, mitkä olisivat sellaiset tavarat, joita Oikeasti tarvitsen. Kaverit laittoivat kaiken myyntiin ja toinen, joka asustelee jo ulkomailla, on sanonut, että Ihanaa.
"Ihanaa, kun ei oo tavaraa joka paikassa."
Sama oli olo mullakin, kun asuin keväällä yhdessä huoneessa. En sisustanut sitä mitenkään. Mulla oli sänky ja siinä valkoiset lakanat, tuoli, pöytä, pieni kaappi ja hylly. Lattialla oli mun kengät, pöydällä jotain monisteita ja pari kirjaa. Siinä tilassa olin. Kun lapset kävi, ne kaatoi yhden lelulootan lattialle ja leikki niillä, tarrakirjat niillä myös oli.
No, mulla ei oo tähän varsinaista viisautta sanottavana, koska oon tavaramaailman maksimalisti, lapsuuden romujeni hipelöijä ja muistojen vaalija. Viherkasvitkin on vanhoja peruja. Loisiko muistojen poistuminen minuutta uudelleen?
En oikeastaan halua luoda minuutta uudelleen. Olen tällainen järjetön kerrostumien lopputulos. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse design- tai arvotavaroista minuuden määrittäjänä vaan päällekkäisistä tarinoista.
Olisi hauska joskus kuulla lisää siitä, mitä sisustus kertoo ihmisestä. Joku kuukausi sitten luin, etteivät lapset koskaan halua musta-valko-harmaata, mutta mitä selkeä tyyli antaa aikuiselle? Millaista on asua uudenkarheassa Askolla sisustetussa kodissa verrattuna tällaiseen lapsuudesta saakka kulkeneiden romujen sateenkaarioksennukseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
