Merenneitomeininkiä

Meikäläisen ompelujumi osoittelee loppumisen merkkejä, täksi päiväksi ompelin hamosen yksiin juhliin.

Sanojen puolesta taas on jotenkin niin hiljainen olo. Tuntuu, että ei voi mitään sanoa tai mistään kirjoittaa. Hankala sanoa miksi, tuntuu vain siltä, että kaikki mitä tulee mieleen, on jotenkin epäsopivaa. Sellaisestahan juuri olisi usein tärkeä sanoa tai kirjoittaa, mutta kyllä teen wittgensteinit ja vaikenen. Mun täytyy vähän mutustella tätä asiaa, koska tekisi mieli kirjoittaa kaikenlaisia aatoksia, ei mitään tiettyä, epäsopivaisuuksia vain. Ja sitten kun tuntuu siltä, ettei jostain voi sanoa tai kirjoittaa, tuntuu siltä ettei mistään voi.

Joululomalla olen haeskellut ehtoisaa emäntää sisältäni ja kyllä se on hieman sisuskaluissa muljahdellut. Kiva niin, koska olen kaipaillut sitä. Mutta katsotaan, saako se mielessäni lisää sananvaltaa, että pääsisi jotain sanomaankin. Siis jotain muutakin kuin epäsopivaa, mutta silti rehellistä.

(Mullahan on teoria siitä, kuinka minuus rakentuu eri osasista, näin miellän itseni. Pitääpä palailla asiaan, jos vielä pitkään vaivaa.)

Hamonenhan on minuun makuuni mielettömän ihanasta kankaasta eli suosikkisuunnittelijani (muita mollaamatta) Heather Rossin. Kaava on Ottobren Carosello (3/2012) ja ideana on pussittava, kevyesti Framilonilla rypytetty ulkohelma ja sisähelma, joka pilkottaa rypytyksen alta ja on tässä tapauksessa oranssia pilkkupuuvillaa. Lisäksi hameessa on kaarroke ja kaarrokkeen reunassa polvekenauha (toisin sanoen ricrac). En ole sitä aikaisemmin kokeillutkaan tuolla tavalla sauman sisässä keskeltä ommeltuna, mutta sepäs onkin niin suloinen, että teen joskus toistekin.

Olipa kerran pari merenneitoa. Ne rupes jutteleen.

-Moi, mitä teet täällä?
-No en mitään...oot sitten tissisillään.
-Ite oot...lutka!
-Ite oot!
-Välii?
-No mitäs tehään?
-En tiiä...vedellään vaiks tätä vesikasvii, jooko?
-Joo...mut se prinssi on sit mun!

Sitten siihen tulee oranssi mustekala ja pari merihevosta ja kaikki on niin nättiä että.