Tylsää, tylsää, oli niin tylsää

(Luvassa taas poikkitieteellistä narinaa.)

Talvi alkaa taittua kevääksi, kasvukausi käynnistyy. Posliinikukka alkaa pullistella nuppuja, peikonlehti herää.

Mullanvaihdon aikaan uutta lehteä ei ollut vielä havaittavissa. Sitten se alkoi kohota vaaleanvihreänä, pienenä ja terävänä.



Hentoinen lehti avautui.



Sitten se alkoi kasvaa ja tummua.



Olen ollut riittävän pitkään kotona kotiäitinä vetääkseni lehden kasvusta yhtäläisyysmerkkejä lapsien kasvuun. Näyttää siltä kuin mitään ei tapahtuisi, mutta kuin huomaamatta ne kasvavat ja asiat muuttuvat.

Mulla on vaivaannuttavan paljon perheperspektiiviä. En ole kodin ulkopuolella perhekeskeinen. En puhu mielelläni perheasioita ja tykkään olla vain minä. Mutta muutos myös itsessä on väistämätöntä. Minuus elää yhä pienemmässä elintilassa, lapset mellastavat minussa, minusta. Tämä aika on niin mahtavaa ja ihanaa ja samalla välillä helvetin tylsää, nytkin kun nukuttaa.

On silti selkeitä merkkejä siitä, että alan muuttua itsekkäämmäksi. Ensinnäkin, mulla on alkanut tehdä mieli puuhastella itseäni varten. Peilikuva miellyttää enemmän, haluaisin täydentää vaatekaappiin vaatekappaleita, jotka olisivat superlaadukkaita ja supermieluisia. Se vähentäisi turhuushankintoja.

Tekee myös mieli ommella itselle.

Olen myös puuhastellut jotain ihan omia juttuja, jotka kehittyvät tai sitten eivät. Mulla ei ole kotiäidin identiteetti, mutta olen löytänyt sitä itsestäni enemmän. Löydän enemmän yhteistä kotona viihtyvien kanssa ja musta on tullut toisaalta parempi, toisaalta sulkeutuneempi ihminen.

Ja siemenet, ne kylvetään multaan kuun lopulla.

p.s. Vaikka tiedän, että musta ei koskaan tuu supertaitavaa käsillätekijää, koska oon tällainen akateeminen tunari, mua ottaa välillä päähän selailla täydellisesti photoshopattuja tai mitä lie gimpattuja otoksia. Kateusko se sisuksia kalvaa?