Siemeniä ja aatoksia tarvitsemisesta

Läsäytin edellisvuosien siemenet lattialle ja ryhdyin tekemään pientä inventaariota. Tarkoituksena on pidättäytyä siemenhankinnoista tänä vuonna, mutta kai sijaa on uusille palsternakan siemenille (ne vanhenevat nopeasti), tarhaillakolle, jollekin uutuudelle?

Olen ollut flunssassa lähes viikon. Siltä näyttää kotikin, eikä juuri mikään etene.

Lukenut olen muutaman kirjan (Onnen tunti, Pippa Leen yksityiset elämät, Minä, Marie Antoinette). Niissä oli kaikissa tarvitsemisen tematiikkaa.

Tuntuu, että näin kevään kynnyksellä näen taas vain kaikkea, johon minua tarvittaisiin, eikä se tarvitseminen edes ole mitään oikeaa auttamista, ihan  tässä lähipiirin puuhastelumielessä vaan (eli ajatella, jos kuvittelisi auttavansa vielä jotakuta muuta!). Kukkamullat pitäisi vaihtaa. Akvaariokasveja pitäisi lannoittaa. Koti tarvitsisi sitä ja tätä. Piha-aatokset hiipivät mieleen.

Lukemani romaanit ovat kaikki naisten kirjoittamia ja tarvitsemisen tematiikka mitä ilmeisimmin naisen elämän keskeistä taistelua. Tasapainottelua sen välillä, onko tarvitsijoita ympärillä niin paljon, että tuupertuu, vai onko tarvitsijoita niin vähän, että alkaa kyseenalaistaa merkitystään elämässä ylipäätään.

Istun kodin hiljaisuudessa ja katselen ympärilleni: herranen aika, flunssani aikana tämä koti on aivan räjähtänyt! Samalla olen silti alkanut haluta (ja taas halutaan) toista kissaa, varmaan siksi, kun talossa ei enää ole kunnollista vauvaa.

Kohta voi portaiden portitkin poistaa ja viikata pyykkejä rauhassa, kääntää selkänsä ilman hermostusta siitä, että joku heti pöljäilee. Mihinkähän sitten joudun? Mahdankohan rentoutua heti, kun pääsen kaipaamiini rauhallisiin hetkiin ja järkevään yhdessä tekemiseen (ennen irtautumista), vai tunnenko uudenlaista kipua?

Haluaisin hoivata koko maailmaa, mutta voimat eivät riitä, ja siksi tämä on tällaista ainaista räpistelyä. Ehkä siksi tarvitsee pieniä puuhasteluprojekteja, että sietäisi sitä, kuinka hallitsematonta säntäilyä keskeneräisyydestä toiseen tämä oleminen on.