Kaikki rapistuu

Joku viikko sitten pidin Yle Teemaa päällä surruutellessani kellarissa ompelukoneella. En juuri kiinnittänyt huomiota ohjelmaan, jossa seikkailtiin jossain päin Afrikkaa alueella, josta oli löytynyt luonnonrikkauksia. Ohjelman teemana oli kaiken vääjäämätön rapistuminen. Mutta jotkin yksittäiset ajatelmat sieltä jäivät mieleeni muhimaan.

Rapistuminen on ollut siitä lähtien säännöllinen vierailija ajatuksissani. Se on totta. Kaikki rapistuu. Ihminen, kaikki ihmisen rakentama, kaikki aineellinen.

Ajatus on masentava. Olen ruvennut miettimään sitäkin, miksi tehdä mitään aineellista, kun se kuitenkin rapistuu.

Ja ahaa! Sieltähän se taikasana löytyi. Aineellisuuteen turvaaminen kun on vaarallista. Olen viime viikot, epäilemättä osin sairastelusta seuranneen kaaoksen myötä, jälleen ihmetellyt kaikkea hallussani pitämää rojua. Ennen joulua lainasin kirjastosta jopa teoksen Kaikki paikallaan -- Rojun taltuttajan käsikirja, jolla on kai jonkin sortin kulttistatus siistin ihmisen itsestään löytäneiden keskuudessa.

(Eipä sillä, kirja ON mainio, vielä kun saisi ryhdyttyä toimeen ja luetettua se parilla muulla...)

Aineettoman pääoman lisääminen aineellisen kustannuksella olisi ehdottoman tarpeellista. Mutta kuinka toimia, kun elämä pyörii pienissä asioissa ja pienissä, välittömissä huolenaiheissa, joihin "tarvitsee" välittömän ratkaisun/tyydytyksen? Olen esimerkiksi pettymyksekseni huomannut, että mua risoo tämänhetkinen akuutti rahapulani. Olen törmännyt seuraaviin oireisiin:

1) Viikonloppuna, vanhempieni luona ruokaillessani AHMIN salaattia. Lisäksi olen jättänyt yhden juureskeiton jämän syömättä, koska se ällöttää mua. Okei, annan ton anteeksi, mulla on sentään ollut öklötystä aiheuttava mahatauti.

2) Mua on alkanut hävettää, kun mulla ei ole vara tehdä mitään. Mua ärsyttää oma selittely rahanpuutteesta. Mua inhottaa sössöttää jotain epämääräistä kutsuihin, jotka koskevat vaikka viinilasillista tai paria vanhojen tuttujen kesken (tänä iltana olis sellainen meno ollut). Mutta mua inhottais myös olla kuivin suin ja selittää, etten haluaiskaan (vale!), ja mua inhottais myös ottaa vastaan tarjottua, koska en ole oikea köyhä, vain väliaikaisköyhä.

Tämän pahempia oireita ei onneksi ole vielä ilmennyt, mutta toisaalta varattomuuteni ei ole vielä ankaroitunut.

Omistamisen halu sen sijaan muuttuu pienemmäksi omistamisen tarpeeksi. Kekseliäisyys lisääntyy. Mummolassa "dyykkasin" vanhoista leluistani kotiin nukkekotiin sohvan ja Sylvanian Family -kalusteet. Tässäpä koti, jota ei ole romulla ja rappiolla (vielä) pilattu!

Niin, pieniä koti-ilmiöitä ja suuria ajatuksia. Niitä tässä tarvittaisiin.


Pupu sohvalla.

Dinosaurukset bailaavat.

Seepra on ihan yksin...

Autot on tallissa.

Kaiken kaikkiaan meno on kohdillaan. 

Olen ajatuksen tasolla eri ompeluporukoiden kankaattomalla kuukaudella (hah! ei tosiaan tuota vaikeuksia) sekä ufotempauksessa eli keskeneräisten loppuunsaattamisessa. Sen todisteena aamuinen kova nuorestamiehestä, joka istuu puettavana uusissa haalareissaan (aloitettu vuosi sitten, velour Michas Stoffeckestä) sekä puserossaan (jämä siskon mekosta, trikoo Selialta).