Minuus muuttuu

Kirjoittelin kuulumisia kaverille, johon tutustuin asuessani Berliinissä. Hän kävi (terkut vaan sulle, jos tämän satut lukemaan!) lueskelemassa blogiani ja kommentoi, että musta on tullut todellinen perheenäiti, ei olisi Berliini-aikoina uskonut (asuin Berliinissä osan ajasta kasvava lapsi vatsassa).

Otin mielessäni alkuun torjuvan reaktion: pöh minäkö muuttunut, miten niin, en ole, et vain ole nähnyt! Mutta hyvin pian mun piti antaa sijaa tuolle tosiasialle, jonka olen tiennyt jo aiemminkin. Ja se vain pahenee, kun ensimmäinen lapsi kasvaa ja toinenkin astuu kuvioon. Ensimmäisen kanssa yritti rimpuilla, että ei tässä mikään ole muuttunut. Toisen kanssa täytyy myöntää, että kaikki on muuttunut.

Onhan tällainen blogi erityinen kurkistusikkuna arkeen, jota lapset pyörittävät omilla ehdoillaan: jompi kumpi herättää kuuteen mennessä, seuraava hengähdystauko on kello 12:n paikkeilla ja se päättyy klo 14:n paikkeilla. Hiljaista tulee puoli yhdeksän jälkeen, jos tulee. Selviä siinä lisäksi pyykkivuorista, tiskivuorista, nälkäisistä suista, tylsistyneistä kanssa-asujista, kaoottisesti lainehtivasta ulko-, väli- ja sisävaatetuksesta sekä muusta ryönästä, jota aina pääsee jonnekin pesiytymään, vaikka kuinka järjestelisi. Arjesta yrittää selviytyä omilla hengähdyskonsteillaan ja nehän ovat jotenkin kietoutuneet arkeen; syömiseen, lastenvaatteisiin, lähiympäristöön...

Mun oma selviytymisstrategia on, että kun suljen ulko-oven, mulla ei ole perhettä. On vaivaannuttavaa, jos edes oletetaan, että mun maailmankatsonta olisi vain lapsiperhekeskeinen. Mulla on edelleen monella tapaa lapsettoman naisen identiteetti, ehkä se on sama kuin se Berliini-identiteetti. Kiusaannun liiaksikin seurassa, jossa puhutaan lapsista -- ikään kuin minä olisin se nainen, joka ei halua lapsia, ei saa lapsia, yrittää juuri saada, etsii miestä tai ei sellaista halua, etsiikin naista ja miettii, miten saisi lapsen jiiänee. Vaikken siis ole. Turha väittää muutakaan. On niin helppoa olla, jos vain saa puskettua ne lapsensa kodin sisään ja olla kuin niitä ei olisikaan (siis hetken, en ikimaailmassa luopuisi niistä, ovat mahtavia).

Joskus mietin, mitä "vanhasta" jää jäljelle. Periaatteet? Periaatteet väsyvät arjessa. Joskus mietin, tuonko tälle planeetalle mitään hyvää. Olen tehnyt kaksi lasta, joille jaan leväperäiset elämäntapani (joo, kuuluuhan kasvatukseen kaikenlaista, mutta ei heiltä mitään puutukaan). En tee tällä hetkellä minkäänmoista vapaaehtoistyötä. Hyväntekeväisyyskin rajoittuu yhteen kummilapseen Sri Lankassa sekä Unicefin ja Amnestyn jäsenyyksiin (hellulla), ynnä tapauskohtaisiin 20 tai 30 euron yksittäislahjoituksiin kriisien kohdatessa henkilökohtaisen uutiskynnykseni. En sitä paitsi tue mitään ympäristöön liittyvää -- nyt ei lasketa sitä, että ostaa sähkönsä tuulivoimana tai ettei syö lihaa tai muita yksittäisiä kulutustottumuksia. On ihan riittävästi siinäkin, että vaikka kuinka yritän natsina kontrolloida, tässä kämpässä palaa aina ylimääräisiä valoja, vaikka muut kommentoivatkin, että meillä on aina niin pimeää.

No. Elämä muuttuu, minä muuttuu, ja sitä monimutkaista prosessia on hankala selittää. Suunta on hyvä. Olo on onnellinen.

 Ja kai sitä pitäisi yrittää. Kasvattaa kunnon ihmisiä, välittää muista, jaksaa tehdä hyvää ja osallistua. Siinäpä olisikin haaste keksiä jotain tälle vuotta, jaksamisensa mukaan. Ja Yle Puheella haastateltiin yhtä proffaa, joka sanoi, ettei ihminen ole nyt ahneimmillaan. Aina on osattu ryöstää. Sekin lohdutti, ettei mitään uutta auringon alla.

 Kävin eilen retkellä. Hiihdettiin saareen. Syötiin eväitä, nautittiin tulesta.