Upcycling

Reilu viikko poissa eetteristä ja heti tekisi mieli hönkäistä kaikki mahdolliset asiat, esimerkiksi mulla on pari hyvää reseptiä mielessä. Mutta ehei, olen suunnitelmallinen bloggari, joka tätäkin postausta on pohtinut etukäteen ainakin minuutin, joten ei liikaa makiaa mahan täydeltä, öhö-öhö.

Otetaan puuhastelut pois alta ja siirrytään sitten muihin jorinoihin.

Otin itseäni niskasta kiinni ja muokkasin parista vanhasta vaatteestani tyttärelle kouluvaatetta Ottobre-lehden Peplum-mallilla (1/15). Olin nähnyt useita toteutuksia kaavasta ja pakko todeta, että tosi näpsäkkä malli: käy juuri hyvin koululaisen tarpeisiin eli niin housujen, hameiden kuin leggareidenkin kanssa. Kaavaa on tosin vain kokoon 134 saakka mutta helpohkosti sitä varmaan muokkaisi, nämä siis kyseisessä koossa.

Ensimmäinen upcycling-kokeilu on raskausvaatteeni kuopuksen odotusajalta lähes viiden vuoden takaa. Kangas on materiaaliltaan varsinaista keinokuitujen sukurutsaa enkä tiedä, miten olen harhautunut tämän tunikan hankkimaan, ehkä huippukivojen yksityiskohtien ja ääriepäviehättävän raskausfiilikseni vuoksi. Nyt on näyttää vain etupuolen yksityiskohdat, kun en sitten tajunnut ottaa takapuolelta kuvaa. Selkäpuolella on nättejä rusetteja ja halkio.

Keinokuitujen äpärälapsessa on se etu, että matsku on pysynyt hyvänä ja varsinkin, kun kaavassa on poikkileikkaus, kangas laskeutuu kauniisti.

Tässä näkyy kaavan malli hieman paremmin (ellei sitten paidan silittämättömyys ole saanut kyynelten partaalle). Tämän kankaan leikoin itselle tehdystä paidasta, joka jäi vähälle käytölle. Tyttö oli kankaasta oikein mielissään, joten nappiin meni.

Pioni on vasta avautumassa.

Rohtosormustinkukka on i-ha-na!

Yritin ottaa kuvan keijunkukassa pörräävästä kimalaisesta, mutta se lähti juuri matkaan!

Etupihalla – jonne huolin keltaista ja oranssia – on pientä kukintaa. Olen unohtanut, mikä kullero kyseessä, ehkäpä kesäkullero.

Tämä kurjenpolvikaunokainen on Savon tyttöjä, kotoisin mummoni vai olikohan pappani kotitilalta.

Alkukesän etupihan tulppaaniöverit ovat muuttuneet vihreäksi massaksi. Pitää vähän miettiä, saisiko tätä varjoisaa luiskaa piristettyä jollain värillä vai olenko tyytyväinen tähän vihreyteen.

Pihaan on ilmaantunut myös potkumopon parkkiruutu.

Sisällä viihtyjiäkin on.

Olen pohdiskellut vuoden kiertoa. Sitä, kuinka vuoden kulumiseen havahtuu mansikoita pakkaseen laittaessa. Kuinka seuraavat mustikat, sienet, kuinka ajatukset alkavat taas aherrella hiljalleen työasioissa.

Kokemus monistuu, eri kodeissa tehdään samaa. Pestään ehkä matot. Sulatetaan pakastin. Järjestellään vaatekaapit, mietitään, mitä tarvitaan tulevan lukukauden alkuun. Monistuu loputtomasti samaa.

Kun sitten elämä on oikeastaan samanlaisuuden sekakuoroa, samantyyppisiä ajatuksia, samankaltaisia ikäkriisejä ja elämänvaiheita, mistä erillisyyden kokemus saa alkunsa? Toisin sanoin, mistä itseys alkaa ja mihin se loppuu, kun kaikki on samantyyppistä toiston virtaa, toistuvia ruokailuja, toistuvia nukkumaanmenoja, toistuvia heräämisiä?

Näiden rakenteiden, näiden lavasteiden lomassa kulkee erillisyyteni kudelma, se jokin ulkopuolisuuden tihentymä, perimmäinen olemus. Se estelee jo olemista blogissa. Se elelee vain pienissä kohtaamisissa joidenkin kanssa, pienissä keskustelunpätkissä, pienissä eleissä ja ilmeissä.

Se on aika huvittava juttu, koska elämä on nämä mansikanlaitot, nämä lavasteet, nämä rakenteet, nämä ruoanlaitot, nämä nukkumaanmenot.  Nämä ihmiset, joiden kanssa asun, ihmiset, joiden kanssa herään. Tämä paketti. Ja silti se pieni perimmäinen olemus, se jokin ihan muu.