Ajopuuna

Loma on, ja ajelehdin ajopuuna. Suuret suunnitelmat odottavat toteutumistaan, suuritöinen tilkkutyö retkottaa viimeistelemättömänä olohuoneen pöydällä. Jos jotakin ehtii aikoa, tulee jostain suunnitelmia, visiittejä, muutoksia, ohjelmata.

Tavallaan ajelehtiminen on hyvä, unohtuu kurinalaisuus. Tavallaan taas, niin, hallinta, tuo kiva tunne. Ei ole hirveästi sitä.

Jos minä retkotan puolitietoisena läpi lomapäivieni, niin retkottaa kyllä pihakin. Kaikki on älyttömän vihreää mutta aika ylikasvanutta. Kukinnot ovat enimmäkseen pilkahduksia kaiken valtavan vihreyden keskellä.

Töyhtöangervoaika on pölyttäjille villiä bileaikaa.

Ja vaikka itse sanonkin, mun hieman laonnut kamtsatkantöyhtöangervoni on aika hyvä paardipaikka. Etualalla näkyy uutta kukkapenkkiä, joka hieman vielä hakee näyttävyyttään, mutta on hyvin tuuheutunut.

Tarhaillakko, simppeli ja houkuttelevan tuoksuinen.

Keijunkukkaa, sinikuunliljaa, tarhaillakkoa ja rohtosormustinkukkaa kepeässä sekamelskassa.

Isotähtiputki on hyvin soma mutta aika vaatimaton.

Kesällä tuntuu muutenkin, että valloillaan on toisenlainen minuus, sen ajelehtivan epäminuuden, epäolevaisuuden lisäksi sellainen jännän feminiininen, joka kestovaippoja hävittäessään (olivat niin loppuunajettuja, että päätyivät pyöränrassaukseen) tunsi pientä haikeutta ja joka mielellään lähinnä pallerehtisi kotosalla pikku kotiaskareiden parissa. (No, okei, osa kotikissahalukkuudesta johtunee ihan vain lukuvuoden aikana kerätystä koomasta.) Tilkkutyön loppuunsaattamista suurempia kunnianhimoja ei tunnu ihmeemmin olevan. Aivot ovat korvasta valuvaa magmaa.

Tiedän kokemuksesta, kuinka äidillisen ja lämpimän emon ja kylmemmän, maskuliinisen tekijän kohtaaminen samoissa nahoissa aiheuttaa kesäloman loputtua jälleen pienen puhurin. Ja kotiarjen ja työn ja kaiken muun arjen häsäyksen yhdistäminen käy jälleen mahdottomaksi. Jään odottamaan vinkkejä superäideiltä. Tai superihmisiltä, kun ei tämä vanhemmuuskysymyskään oikein ole.