Nuukaillen-opus

Ai kun ihana, Laura Honkasalon Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman.

Ei sillä, että kirjassa olisi ollut kovin paljon uutta asiaa, vaikka se olikin täynnä asiaa. Olen pohtinut nuukailua niin paljon. Parasta oli tunne vertaistuesta: Honkasalo kirjoitti sopivan kriittisesti samalla, kun tunnusti omia houkkamaisuuksiaan, kuten brändihimojaan ja mielihyväostelujaan.

Kirjassa myös tiedostettiin lapsiperheen tarpeet, vaikka teos sopii yhtä lailla sinkku- kuin pariskuntalukemiseksikin. Lapsilla on tietyt kiistämättömät tarpeet, mutta mitä ne ovatkaan...? Honkasalo kirjoittaa oman kantansa.

Erityisesti lämmitti Honkasalon ristiriita: hän tunnustautui sisustusblogifaniksi (ja tuntuipa seurailevan muotiblogejakin) samalla, kun pitää jatkuvaa sisustamista mielettömyytenä. Samaan tapaan hän päivitteli käsityöharrastustaan ja huomautti, kuinka käsitöiden materiaalit eivät useinkaan ole erityisen ekologisia tai eettisesti tuotettuja, ja kuinka niiden kohdalla pitäisi aivan samaan tapaan kuin ostamisenkin kanssa pohtia, tarvitsenko tätä, vai päätyykö se kirpparille ja sen jälkeen roskiin. Just! Viehättävää oli lukea myös hänen perustelujaan, kuten vaikkapa ajatuksia siitä, kuinka käsityöt ovat terapiaa ja siksi itsessään hyväksyttäviä (millä logiikalla?).

Oli vapauttavaa lukea myös hänen epäoikeudenmukaisuuden tunteestaan: kun muu maailma tuntuu rälläävän kuluttamisensa kanssa vailla huolta huomisesta, miksi itse nuukailee ja leikkoo vanhoista trikoosoiroista pikkuhousuja? Niin tuttua.

Myös romun säilöminen huonon omatunnon kantamisen muotona on mainio huomio. "Maailma hukkuu roskaan, en voi heittää tätä pois..." Tuttua!

Kuten Honkasalo itse tunnustaa, minäkin olen asenteellisuuteni ja (keskituloihin verrattuna) varattomuuteni/nuukailuni ohessa vaatteiden, käsitöiden, tavaroiden ja sisustamisen ystävä, ja ajatuskuvioissa on paljon tunnistettavaa. Kirjan lukemisen jälkeen olo on huvittunut mutta samalla kepeä, ehkä hieman niinkin, että yhdessä olemme vahvempia. Itselläni on pitkä matka siihen, että käyttäisin samaa pukua päivästä toiseen niin kuin rouvat 50-luvulla, mutta ainakin Honkasalon länsimaisten linssien läpi katseltuna monta niksiä on jo hallussa.

Hmm. Pitäisiköhän lähteä kaatamaan pois ne kaksi maitotölkinpohjallista, jotka ovat pilaantuneet kylmiöön. Niistäkin olisi vedellä jatkettuna saanut pannarin tai makaronivellin.