En ole yhteisöllinen

Olen taas siinä tilanteessa, että päivällä mielessä pyörineet aatokset ovat sulaneet väsähtäneen huokauksen matkassa jonnekin taka-alalle harhailemaan. 

Halusin kirjoittaa ainakin yhteisöllisyydestä, tuosta sanasta, jonka myötä osa hyrisee tyytyväisyyttä ja osa pidättelee ykää. Tänään oli taloyhtiötalkoot ja heräsin aikaisin leipomaan sinne pullaa, sillä tiesin, että uudet asukkaat tulevat mukaan. Tämän taloyhtiön asiat alkoivat mennä kerrasta paremmiksi, kun vuosia sitten tilattiin kiinteistöhuolto hoitamaan kriittisimmät kolailut ja nurmikonleikkuut. Yhteisöllisyyttä ei nimittäin mitenkään myönteisessä mielessä ollut. Edelleen on joitakin puuhia, joita kiinteistöhuolto ei tee. Yhteisöllisyys tarkoittaa täällä sitä, että tiedämme ennalta kaikki ne, jotka osallistuvat puuhiin: 36 % talon asukkaista. Prosentti on matala tai korkea, riippuu katsantokannasta. Kerrostalossa luku olisi varmaan jo hyvä, pienessä taloyhtiössä hommat jäävät muutaman aktiivisemman harteille. 

Päivä sujui mukavasti ja kahvia ja pullaa kului. Hommat saatiin tehdyksi ja suunnitelmia jatkosta tehtiin. Suhtaudun silti yhteisöllisyyteen epäilevästi. Se vaatii sitoutumista ja tekoja, ei pelkkää laiskaa siivouspäivän peukuttamista. Treenaan omaa ajatteluani: teeskentelen, ettei taloyhtiössä ole kauan jatkuneita kaunoja tai erimielisyyksiä ja päätän, että saan päättää lähiympäristöstäni. Olen omalla toiminnallani esimerkki, tai ainakin keskisormi. Tarkoitan, etten ainakaan vesitä uuden hyvän fiiliksen mahdollisuutta, jos sellainen olisi syntyvillä. Jos jollekin passiivisemmalle ei passaa, saa luvan tulla seuraavalla kerralla mukaan.

Tapasin pari päivää sitten poliittisesti aktiivista kamuani, jolle nurisin passiivisuuttani: haluaisin olla jotenkin yleishyödyllisempi, olla rakentamassa parempaa ympäristöä, mutta haasteena on se, ettei arki muutenkaan pysy lapasessa. En silti haluaisi vedota siihen loputtomasti. Ehkäpä ruohonjuuritaso sopii tällaiselle vähemmän yhteisölliselle jurnulle. Kotitaso, ammatillinen taso, ruohonjuurikansalaistaso. Ja sitten ne yksilölliset valinnat: yltiöpäisen kulutuksen vastustaminen, pyöräilyn suosiminen, kasvisruoan suosiminen,...

Olen pohtinut, että lähialueen jättipalsamiesiintymä pitäisi kitkeä talkoilla hiiteen. Ensinnäkin inhoan jättipalsamin hajua. Mutta toiseksi inhoan kuinka se valtaa alaa. Ehkä siinä voisi kuitenkin olla jonkinmoinen startti, kenties. Mutta hieman on hapan sivumaku suussa, "ei kukaan kuitenkaan lähtisi mukaan", ehkä jonain päivänä menen sopivassa raivotilassa pöpelikköön itsekseni jättipalsamia kiskomaan (sen hävittäminen sentään on mahdollista, vieläpä ilman ammattilaisapua). 

Tässä hame Marimekon jämäkankaasta ja ohje mukailtuna Karkelot-blogista. Suosittelen ohjetta heille, jotka haluaisivat joskus ommella jotain kivaa kohtuullisen nopeasti ilman ylimääräistä turausta. Selkäpuolen kuminauhavyötärö lisää käyttöikää ja puuvilla on sopuisa ommeltava. Sopii myös himokierrättäjille, jotka hamstraavat kirppareilta mukaansa vanhoja kankaita. 

Sain tehtyä viikonlopun aikana pari muutakin hametta, mutta taidan esitellä ne myöhemmin.

P.S. Ei tästä taaskaan tullut mitään selkeää. Painan siis pääni. Just sainkin työstä palautetta, että tää on hyvä, mutta kieli on epätarkkaa ja viljelet idiomaattisuutta. Olisihan sitä voinut viljellä idioottisuuttakin, tietenkin. Mutta jään nyt tänne epäselvyyteeni uiskentelemaan.