Viisi ideaa, jos viherpeukalo on keskellä kämmentä

Viimein alkaa vihertää. Joka kerta niin taianomaista, kun maiseman sävy muuttuu. Yhtäkkiä kaikki on humpsahduksena ihan vihreää.

Olen tehnyt jonkin verran pihahommia, perheomenapuu odottelee vielä istutusta. Etupihalle olisi tulossa uusi penkki. Kohta pääsee palstallekin. Ja sitten pitäisi malttaa jättää tyhjää tilaa. Ja muistaa kohtuus, sillä usein liiallinen innokkuus johtaa pettymyksiin.

Tänään kävi "vanhoja" työkavereita uusissa töissä kahvilla ja juteltiin vähän pihahommistakin. Oli keskustelua pienistä puutarhaunelmista ja siitä, kuinka viherpeukalo on (ehkä) keskellä kämmentä. Tässä muutama juttu, joita itse haluaisin kokeilla, jos olisin viherpuuhastelijana alkutekijöissäni:

1. Kasvatussäiliö, jonne voi laittaa sisälle kasvusäkin. Kerran viikossa kastelua, voiko olla totta? Sijoituksena hintavahko, mutta tekisi mieli itselläkin koklata, varsinkin, kun oma piha ei muuten ole mitä parhain tomaattien kasvatukseen. Ohessa voi tehdä pientä yrttikokeilua basilikan kanssa, sillä tomaatti ja basilika ne yhteen soppii...

2. Krassit. Kun asuin kerrostalossa ja minulla oli sellainen onni ja autuus kuin lasitettu parveke (harrastelijan paratiisi!), parvekkeeni oli aika ihana ja aika ryöppyävä. Krassi kukki aivan villisti. Sen salaisuus oli riittävästi valoa ja riittävän vähän kastelua. Koskaan en sen jälkeen ole sellaista kukintaa nähnyt, lehtevää söheröä kylläkin. Krassi on kiitollinen kokeiltava ja kelpaa salaattiinkin.

3. Jos olisi omaa pihaa, kokeilisin ehdottomasti jollain luotettavalla maatiaisperennalla. On masentavaa, kun joku ihanuus jää keväällä nousematta ja itseään peiliin katsoessa on syyllinen olo.

4. Kasvimaa teettää hommaa. Jos on omaa ranchia, kannattaa ensimmäisenä kesänä kääntää pieni ala. Jos ottaa vuokrapalstan, ei ole haitoksi muovittaa aluksi osaa. Rikkaruohot ovat sietämättömiä. Ja ne teettävät hommaa. Parhaan tuntuman saa, kun ei tarvitse luovuttaa. Parasta on aloittaa parvekkeelta, sinne mahtuu vaikka ja mitä.

5. Yksi hyvä aloitus on kasvattaa ikkunalaudalla vaikka sinapinsiemeniä tai vesikrassia. Jos alkaa tuntua niiden kanssa epätoivoiselta, ehtii ainakin vielä harkita, innostavatko isommat rojektit. Tosin minulla pettää aina kastelu ikkunaviljelyksissä...

Yllä äitienpäiväksi saatu, tyttären valitsema kukka, joka yöpyi edeltävän yön pyörän peräkärryssä ja kapinoi nuuduttamalla kaikki kukkansa. No, toiveikkaana, että nuput jaksaisivat uusiksi kukiksi...

 Tämän kuvan otin kiireessä hämärässä sadekelissä (huom. peilin törskeet ja kamerasta roikkuva johto), ja eipä tästä saakaan kuin idean selville. Mulla oli vintagemekko, joka oli lapsen kokoa 160 cm, suomeksi liian pieni. Ompelin käsin mustaa renkulanauhaa puretun vetskarin tilalle ja nyöritin ohuella satiininauhalla. Nauhaa tuli liian vähän, sillä yläosa piti soveltaa, mutta muuten on mielestäni oikein kelpo pikku tuunausvinkki.

Näiden positiivisten aatosten loppuun aion kuitenkin avautua (sama kai tuo on, sillä kuopus pitää rallia, karjuu ja ramppaa portaissa, ja sängyssä olisi pitänyt olla yli tunti sitten) ja tunnustaa, että mua on vaivannut bloggauskammo. Homma on tuntunut turhalta ja hiljaisuus on ärsyttänyt. On jotenkin tuntunut siltä, että blogi on vääränlainen. Millä tavalla, no en tiedä, mutta minkäs näille sisäisille tunteilleen aina mahtaa.

Eilen meinasin pistää koko paikan hiljaiseksi ja alkaa pitämään suljettua blogia vain itselleni, mutta ehken nyt sentään. Mutta sen verran inhimillinen olen, etten aina saa tänne positiivisin mielin ilon kikkareita tiristettyä. Enkä edes valitettua jotain elämän angsteja. Joskus vaan on sellainen olo, että ei kiinnosta, ketään.