Henkäys syvästä päästä

Melko eristynyt zenmestari saa olla, jos tähän aikaan vuodesta ei ole erinäisiä kauden päättäjäishulinoita ja uuden kauden avajaisia. Minusta ainakin tuntuu, että yhtenä mylläkkänä kiskotaan jalkaan tanssikenkää, liimaillaan irtoripsiä, suunnitellaan esitelmää, maksetaan reissurahoja, merkataan kalenteriin kaudenpäättäjäisillanistujaisia, pestään pihakalusteita ja kaivetaan kuoppaa multaan.

Samaan syssyyn valo valvottaa lapsia ja illat ovat levottomia. Pykkiläjät kasaantuvat, hommat samoin.

Olen istuttanut omenapuun ja Piilu-kärhön. Olen myllännyt etupihalle penkin tapaisen. Siirtänyt saniaisia. Lannoittanut rodoja ja sipulikasveja. Levitellyt piknikvilttiä takapihalle. Voivotellut, että palstakausikin alkaa.

Yhtenä projektina on parvekeremontti. Neuvostohenkinen rumilus on saanut jo lattiamaalinsa, huomenaamun ajattelin lintsata töistä (tai siis teen työtunnit varmaan nyt illalla...ehkä) ja maalata väliseiniä, ehkä kaiteenkin. Esittelen työni tuloksen sitten ylpeänä, kun valmistuu. Ei sillä, että olisi juuri eroa parvekkeella, joka on harmautunut ja rapautunut verrattuna vasta maalattuun. Mutta minä tiedän. Olen kantanut sitä parvekkenrumilusta sisäisellä pitäis tehdä -listallani viime kesästä saakka.

Tämä oli tällainen henkäys veden pinnalla pitkän sukelluksen jälkeen, ja vielä pitää sukeltaa samanlainen matka. Toisaalta on hyvä, että on tavoitteita, velvoitteita ja itsensä haastamista. Yhtäkkinen joutohetki tuntuu sitten kaksin verroin makeammalta.