Onnellisuudesta

Istuin tänään kahvittelemassa ystäväni kanssa ja tulin eritelleeksi elämäni kasvupisteitä. Hieman dramaattisen kuuloista näin kirjoitettuna, mutta toisinaan, ainakin jälkeenpäin, huomaa käyneensä läpi jotain vaihetta tai kokeneensa hetken oivalluksia. Mitenpä sen sitten vähemmän dramaattisesti sanoisi, kun isoja asioita mielessäni virittelin.

Teini-ikäni oli kipeää aikaa enkä muista, että siitä kasvusta olisi jäänyt hirveästi myönteisiä mielikuvia. Ne vuodet eivät olleet huonoja, mutta olisi vaikea elää niitä uudelleen. Tuntui hyvältä olla nuori, mutta pahalta olla minä.

En hahmottele mielellään myöskään varhaisaikuisuuttani. Se tapa, jolla mielsin itseni silloin, tuntuu jo vieraalta nyt, vaikka minuus on käynyt läpi koko matkan ja tiivistynyt tähän hetkeen. Yksi selkeä muutos on ollut vanhemmaksi tulo, mutten näe sitä aikuistumisen askelien välttämättömänä pysähdyspaikkana. Yhtä lailla vastuuseen voi oppia muillakin keinoilla. Mutta onhan se yksi selkeä tapa: huolehtia jostakusta toisesta omien tarpeidensa edelle.

Sen sijaan muistan hetkenä, yhtäkkisenä havahtumisena sen, kun äitini päästi itsensä irti minun vastuuni kantajana. Enää ei voi vedota nuoruuden hölmöilyyn vaan on nähtävä sukulaiset samalla viivalla. Turha tuijottaa silmä mustaksi maalattuna takarivistä, seitsemänkymppinen täti ei anna enää armonpullia ja mummo ei enää silitä minua vaan minä häntä.

Uusin oivallukseni liittyy ikäkriisin kirvoittamaan pohdintaan: olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani. Ei enää riitä, että tiedostan vastuuni eikä se, että suoritan niitä. Minun on myös haisteltava tuntemuksiani ja pidettävä huoli siitä, että näen harmaudessakin pilkahduksia. Etten anna liikaa sijaa jo varhain lapsuudessa minuuteeni pesiytyneelle epävarmuudelle. Että teen, vaikka pelottaa. Että katson, mihin pystyn. Ja että näen, kuinka oikeastaan en olekaan hauras niin kuin olen ajatellut, vaan vahva kuin mikä.

Ei tässä oikeastaan isoista asioista ole kysymys, loppujen lopuksi. Voi vaikka mennä lavalle ja voittaa suomenmestaruusmitalin. Ommella tilkkupeiton. Tai päättää, että tällä kertaa puhelimella soittaminen onkin miellyttävää ja tehdä se heti, ei huomenna. Tai päästää irti jostain pinttyneestä tavasta, koska asiat voivat mennä tänään eri tavalla kuin yleensä.

Elämä on usein aika hyvä, kun sen antaa olla. Jotain tästä viisaudesta olen onnistunut nappaamaan, vaikka välillä arki onkin onnetonta haparointia.  

p.s. Mulla on käynyt niin, että olen kommentoinut jotakin blogia ja kommenttiani ei ole julkaistu. Kylläpä nyppii! Ja miksi? No, ensinnäkään en koskaan (ainakaan tarkoituksella...ääripäätäni edustaa varmaan "ei ole oma lempivärini mutta näyttää tosi kivalta sinulla" -tyyppinen julmuus) kommentoi mitään ilkeyksiä. Ja toiseksi ylipäänsä kommentoin siksi, että blogin pitäjälle tulisi kiva olo siitä, että tässä hän jakaa kuviaan ja aatoksiaan ja joku vieläpä seuraa niitä. Välillä tekisi mieli pistää sumeaksi koko some, se on täynnä lainalaisuuksia, joita en hallitse. Tosielämässä luen tilanteita ja sopeudun niihin tavallani. Somessa sama lukeminen ei onnistu, kaikkihan lukevat kirjoitettuja sanoja ilman eleitä, omalla tulkinnallaan. Mutta onneksi on olemassa myös aidosti kivoja virtuaalikohtaamisia. Ei tule vaan tässä kaikessa hötäkässä niitä riittävästi arvostettua.