Mahtaako harrastelu, puuhastelu, miksi sitä haluaakaan kutsua, olla yleisesti kaaoksen, sisäisen sekasorron ja anarkian suitsimista ja kontrollointia?
Ei siis toki pelkästään sitä, mutta yritänpä hieman avata ajatuksiani.
Meistä on jokaisesta tullut oman itsemme terapeutteja. Pystyn allekirjoittamaan sunnuntain lehdestä lukemiani ajatuksia siitä, kuinka sen sijaan, että menneiden vuosikymmenien tapaan myös sosiaaliset ongelmat olisivat rakenteellisia ja yhteiskunnallisia, ne ovat nykyään yksilön ominaisuuksia. Ja siis ongelmia. Kuten vaikkapa työttömyys; ennen se johtui rakenteellisista ongelmista, nykyään siinä on yksilön vajavaisuutta. Yhteiskunta on näennäisen depolitisoitunut, vaikka samaan aikaan käsittelemme yksilöinä ennen poliittisiksi miellettyjä teemoja.
Olemme oman elämämme sankareita, jotka kouluttavat itseään millä lie personal trainereilla ja mielenhallintatekniikoilla.
No okei. Hyvinvointi perustuu monilta osin siihen, että ihminen kokee olevansa turvassa. Erilaiset uhat suistavat pois raiteiltaan ja tuovat ongelmia. Eilen kävin mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka persoonallisuudessa on ikään kuin läsnä monta eri puolta eri prosentuaalisilla osuuksilla. Eihän tämä yksi yhteen ihan näin mene, mutta sanotaanko vaikka niin, että yhtä aikaa voimme olla reippaita suoriutujia samalla, kun epävarma ääni nakertaa sisällämme ja kuiskailee epäonnistumisen mahdollisuuksista.
Joo. Minä ainakin koen oman mieleni jatkuvaksi kamppailuksi erilaisten puolien välillä. Näitä ovat esimerkiksi epävarmuus, vihaisuus, alavireisyys...
Säilyttääkseni tasapainon olen kehittänyt joukon erilaisia rutiineja, ja tässähän harppaa myös puuhastelu mukaan. Harrastaminen on siis eräänlaista mielen hallintaa (tästä olen kirjoittanut usein aiemminkin). Käsityöt saavat unohtamaan murheita ja keskittymään rakentaviin ajatuksiin, ne tuovat myös aikaansaamisen tunteen. Iltalukeminen rauhoittaa pois tästä hetkestä. Liikkuminen tuo tasapainoa kehoon. Puutarhanhoito saa keskittymään kasvuun, alkuihin, ympäristön voimaannuttavaan (yörgh?) vaikutukseen.
Tulevaisuuteni on epävarma. Kun yhdistin ajatukseni jatkuvasta itseni käsittelystä ja kontrolloinnista osana menestymiseeni liittyvää vastuuta, alkoi oikein ärsyttää: olisihan se helpompi ajatella, että vaikkapa ammatilliset haasteet ovatkin rakenteellisia eivätkä johdu henkilökohtaisista ominaisuuksistani! Mutta näin ei ajatella vaan itsestään pitäisi vastaukset löytää niin lamaan kuin lamaantumiseenkin. Siitäkö se tulee, ettei puhutakaan enää politiikkaa vaan puhutaan itsestä. Minä sitä minä tätä...voimaannutaan kaikki yhdes koos.
Hiljalleen olen alkanut raahata tätä taantumaakin ikään kuin omana kivirekenäni. Kun kuulee taas yhdestä uudesta lapusta konttorin luukulla, sitä ajattelee: "jaa jaa, kun en tuohonkaan menestystarinaan vastausta keksinyt".
Eilen yritin keskustelun lomassa määritellä itseäni (kun itsensä poppamiehenä ja guruna kai tässä pitäisi heilua, jos ne maailman murheet vaikka sillä ratkeaisivat), mutta ei se oikein onnistunut. Keskustelija auttoi sanomalla, että häilyn mainstreamin, tavallisuuden alueella, mutta olen mahdoton määritettäväksi. Vaikea tartuttavaksi.
Sopiihan sitä tavallisuutta kosiskella. Emme me niin erilaisia ole. Miksi silti tuntuu, että välillä sitä sopisi mieluummin vaikka vähän vääntyneeksi mutteriksi kohtuullisesti jyskyttävään koneistoon kuin reunalta huhuilijaksi. Vai pitäisikö sitä hyväksyä osa koneiston ulkopuolella kilkattajana?
Olisipa hauska pistää pystyyn kampanja, jossa auottaisiin kaiken näennäisen epäpoliittisen takaa irti poliittisia merkityksiä. Vaikka niin, että mitä taustoja löytyy kaiken kauneuden takaa. Ehkä matalien äänestysprosenttien vässyköinnin ja yleisen mielenkiinnottomuuden takaa löytyy oikea poliittinen underground, kun sen saisi vain puettua oikeisiin vaatteisiin...Pitäisiköhän puuhasteluja alkaa katsoa uudella silmällä?
Haa! Ompas mielenkiintoisia juttuja.
VastaaPoista