Kasvimaan kootut pettymykset

Tänään kävin viimeistelemässä kasvimaata talvikuntoon, mikä tuntui sikäli hassulta, että jopa kurpitsat vielä elävät, kun kunnon pakkasöitä ei ole ollut. Leuto syksy seurasi kasvun kannalta katastrofaalista alkukesää, mutta esimerkiksi punajuurista ei syötävän kokoisia tullut. Hieman murheellisena arvioin, jaksanko kuoria niin pieniä...

Varsinainen pettymysten kesä kasvimaalla, ja pettymykset uuvuttavat. Kaikki ne käytetyt tunnit kasvimaalla kykkiessä ja lopputulos on siemenpankista pölähtänyttä suokasvillisuutta ja nuppuvaiheeseen ponnistaneita kosmoskukkia, varsinaisia kasvimaan kuningattaria. Tietenkin ne ovat ne ainoat paleltuneet.

Muutakin koomista sattui, esimerkiksi pudotin parvekkeella petivaatteet nupulla olevien pikkuauringonkukkien päälle ja melkein kaikki menivät poikki. Kiireessä unohdin kuivattaa hyvin kasvaneen tillin (keräsin sen) ja ne ehtivät mädäntyä kylmiöön (miksi edes laitoin ne sinne?!). Ohjeistettu mies ei löytänyt "majavanhännän näköisiä" salaatinlehtiä ja keräsi punajuurenlehtiä. No, kuten totesin, eivätpä olisi kunnon juureksiksi ehtineetkään.

Ensi vuoden aseeni ovat: no, ensinnäkin lepo. Ei ulkohommia talviaikaan. Vasta helmikuussa saa alkaa tilailla siemeniä.

Pihalla on yksi kanerva, se saa riittää koristukseksi. Minun valtakuntaa ovat muutenkin vain takapiha ja parveke, etupiha elää omaa elämäänsä. Kukkasipulit on nyt istutettu, perennoja jaettu ja lehdet ruukaan haravoida vain etupihalta naapurit huomioidakseni. Hmm, tietenkin pitää suojata omenapuu ja tyhjentää ruukut, mutta ne ehtii pakkasöiden jälkeen.

Lisäksi toimivat erilaiset kasvilajit. Sopii niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa: kesät vaihtelevat, joten eri lajit pärjäävät. En jaksa ensi vuonna suurta esikasvatusrumbaa, koska en saa tomaatteja pärjäämään ilman kasvihuonetta. Ensi kesä saa olla parvekkeella krassien ja ehkä petunioiden aikaa. Voisin esikasvattaa erilaisia krasseja niin että ehtisivät ryöppyämään hieman aiemmin. Edullisia, kauniita, runsaita ja aika kiitollisia.

Kasvimaalla voittaja oli fenkoli, tilli, hmm. Porkkanakin pärjäsi, muut alisuoriutuivat. Kesäkurpitsa ja avomaankurkku tulisi suojata paremmin kesäkuun mahdollisilta kylmiltä. Jos optimismia riittää, voisin kokeilla, saisinko aina epäonnistuvan valkosipulin tuottamaan.

Ensi kesä voisi myös olla rakentamisen aikaa. Taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, joten lasia vapautuisi minikasvihuonekokeiluun. Etupihan pikku terassia varten mies dyykkasi jo vanhaa laituria, mutta toteutus jäi odottamaan. Etupiha vaatii ratkaisua, koska se on järjettömän ryhditön ja ruma melkein aina.

Tässä kohmeinen kimalainen kasvimaalla.

Tässä taas tukkilastia kuljettava juna ja etualalla "antibioottinen" viljelmäni eli kauraa, ruisvirnaa ja peltohernettä. Ensi vuonna voisi antaa osan omasta vanhasta palstasta levätä samalla sekoituksella ja ottaa nyt levännyt ala käyttöön.

Jotenkin nuo jonkun valkoiset tuet tuolla taka-alalla muistuttavat Normandian maihinnousussa kaatuneiden hautausmaiden ristejä.

Ollaanpas sitten vielä hieman positiivisia: vielä eilen noukin karviaispuskista muutaman litran marjoja, vaikka niitä on syöty viikkotolkulla runsaasti. Samoin vartettu mustaviinimarja tuotti jonkin verran satoa. Mustikkasato ei ollut erityisen laadukasta, mutta sain tyrnejä, ahomansikoita, mesimarjoja, villivadelmia,... Määrien sijaan kauniina poutapäiväannoksina, jotka muistuttavat valosta syksyn ja talven mittaan.

Ja olen hoksannut nauttia kauniista kesä- ja syyspäivistä, järjestellä niille hieman aikaa, niin kuin vaikka tänään lähtiessäni hieman aiemmin töistä kasvimaan tyhjennykseen. Nyt illalla luin Jean Sibeliuksen rakkauskirjeitä ja oli oli aika levollinen.

Katsoin myös Derek-sarjan päätösjakson Netflixistä. Se on saanut ristiriitaisia arvioita mutta oman arvioni mukaan olen nauranut ja itkenyt yhtä aikaa, ei paha. Suosittelen. Harmi etten laittanut tätä heti alkuun, kun kukaan tuskin luki tänne saakka. Tekstin sekaan onkin piiloteltu tällaisia helmiä. Muahahahaa.

Ehtoisan perusjorinoita

Syy sille, miksi en ole blogissani erityisen kantaaottava esimerkiksi päivänpolttavien suhteen on se, etten ole erityisen kantaaottava julkisesti muutenkaan vaan aika yksityinen ihminen. No, en ota kantaa siksikään etten seuraa asioita erityisen tiiviisti; mulla on aina ollut taipumus ahdistua pirstaleisesta nykytiedosta, jonka tulevaa suuntaa ei voi ennakoida. Suhtaudun tapahtumiin pienellä ihmetyksellä aivan kuin kohtalon virta olisi maagisesti etenevä massa, joka pysäyttää paikoilleen. Nyt olen vieläpä antanut itselleni luvan, ettei mun tarvitse olla valveutunut joka suuntaan, koska olen vain yksi ihminen lukemattomassa ihmisjoukossa ja voin aivan hyvin eriytyä ottamaan kantaa joihinkin asioihin – niihin, mistä osaan oikeasti puhua ja joihin pystyn oikeasti syventymään. Niiden asioiden ei tarvitse olla samoja, joista kulloinkin mediassa puhutaan.

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että leijuisi irrallaan kaikesta. On jotenkin hävytön ajatuskin ajatella olevansa tietämätön tollukka, joka tuikkaa päänsä pensaaseen niin, että leveä hyvinvointivaltioahteri paistaa kaukaisuuteen ja ainoa tarkkaileva silmä on pyllynsilmä niin kuin joku pelokas periskooppi. Anteeksi, jotenkin tämä ajatus välittyy kuvana.

Olen vakavasti ajatellut, että mun pitää lunastaa paikkani yhteiskunnallisena toimijana ja niillä eväillä, mitä juuri mulla on. Eli mun ei tarvitse keskustella aktiivisesti sosiaalisessa mediassa eikä mun tarvitse yksin kitkeä lähialueen isoa jättipalsamiesiintymää, kun kerran viime yrityksellä mun käsien iho kuoriutui viikoiksi pois. Jos ei ole aktiivinen keskustelija, ei ole. Jos käsien iho ei kestä, se ei kestä. Näiden faktojen ei pitäisi estää etsimästä tapoja vaikuttaa ulos. Sillä olen käyttänyt pitkään oppiakseni itseni hienosäädöt. Mun pitää myös osata aktiivisesti tulla itsestäni ulos, mutta omilla ehdoillani.

Tämä kirjoitus ei päädy suureen kliimaksiin. Joskus vain pitää saada jorista.

Antaa iloa sekin, kun toimii niin kuin ei olisi olemassakaan. Kasvimaa on ei-olemista, ei-jäljen jättämistä, olemista ja ei-olemista. Käytiin asioilla ja isolla parkkipaikalla odotellessani tuntui että helkkari minne pakenen täältä autiolta asfalttimaalta. Sen jälkeen istutin kukkasipuleita, jaoin perennoja, kaadettiin pystyyn kuollut pilvikirsikan runko. Sain taas itseäni elvytettyä viikon väsymyksen jäljiltä. Oli tosi mukava päivä.

Tässäpä latva-artisokkakaunokainen.

Silkkikukka.

Kasvimaaseuralaiseni koostivat toista kukkakimppua ja keräsivät porkkanoita. Minä tein tällaisen yksinkertaisen napakan kimpun.

Ja söin märässä kesässä hyvin viihtyneitä fenkoleita kera parmesaanin.

Ja sitten leivoin vielä sitruunamarenkitortun.

Olen tällä erää kokonainen enkä enempää toivoa saata.

Muutama vintin aarre

Mitähän kuolonkorinaa kuulenkaan...Blogini se vain taitaa olla vakavassa huomiovajeessa...Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että lepatteleva eloni kääntyy kohta sisäänpäin ja annan rakkautta tälle vähän reppanoituvalle blogilleni. Olisi liian helppoa lopettaa vaikka vain sillä perusteella, ettei ole asiaa. Ja pöh! Ehkä tämä blogi on mulle kuulolaite: jos viuhdon liian vauhdikkaasti muualla, on aika maadoittaa ja miettiä, mitä toiminnan ihminen sisällä sanookaan tästä ja tuosta...

Nyt se nimittäin odottelee mummolan vintiltä saadun vaateläjän muokkausta. Ei mitään suurta makeoveria vaan olkatoppauksien poistoa ja sellaista pientä, nappien ompelua, pikku reikien paikkailua. Kerroinkin aiemmin, että sain läjäpäin mummoni vanhoja vaatteita eri vuosikymmeniltä. Lienen myös maininnut, että pidän suuresti vaatteista. Ehtoisan emännän mielestä ainoat oikeat jalkineet ovat kumisaappaat ja ainoa oikea takki anorakki, mutta Ehtoisa ei saa päättää aina kaikesta.

Esimerkin omaisesti näytän muutaman asun, joka on jo käytössä. Kuvat otettu aina joskus kun olen muistanut taltioida ajatuksenani napata kuva aina silloin, kun jotain mummolan vintiltä löytynyttä on yllä.

Tämä kukkamekko oli mukava loppukesän ilmava vaate. Taidan viikkailla sen talveksi yläkaappiin. Silittää en näköjään osaa (jaksa) edelleenkään.

Tällaiset pusakat kai ovat ihan muotiakin. Minun perusmakuuni värierot ovat melko jykevät, mutta tässä on pientä huvitusta siksi, että tuntuu niin nykyaikaiselta malleineen tämä.

Tähän jakkuun kuuluu todella muikea hamekin, mutta yhdessä ovat sen verran överit, että käytän erikseen. Sopii ihanasti korostamaan sammakonreisiäni.

Mistä puheen ollen, kerron salaisuuden: minusta on todella turhaa ajatella itseään rumannäköiseksi. Siksipä yritänkin mahdollisimman paljon ajatella olevani helvetin hyvännäköinen. No eihän sitä todellakaan aina jaksa, semminkään kun on tähdellisempiäkin asioita maailmassa ajateltavana. Mutta niitä hoitelee ehkä mieluummin mikäli tuumaa, että mikäs tässä on näyttäytyessä, kun on niin magee mimmi.

Että jos ei oo tullut kokeiltua niin suosittelen. 

Kimppuja

Lienee paras katkaista sadonkorjuuhiljaisuuteni muutamaan kuvaan – tuntuu paremmalta kuin täydellinen hiljaisuus. Palaan asian viereen!

Heksagoni

Vihdoin ja viimein! Le Tilkkutäkki on nyt jotakuinkin valmis! Välillä ehti muuttua mallikin tähän kuusikulmiosysteemiin, mutta tässä siis lopputulos...

Kaikki alkoi reilu kaksi vuotta sitten, kun puolelle perheestä tarjoutui mahdollisuus lähteä kesälomalle ja toinen puoli jätettiin kotiin. Seurasi holtiton ketutus, jonka seurauksena holtittomasti päätin tehdä tilkkutyön ja tilasin siihen kankaat Polinkasta. Kankaista suurin osa on erinäisiä Amy Butlereita ja järjetöntä on, että melko arvokas kangasläjä odotteli näinkin pitkään.

Aloin leikellä tilkkuja keväällä ja jukoleissön siinäkin oli hommansa, kun tämän ähersin kasaan.

Tässä vähän toista puolta sekä kääntöpuolta, joka ei sävynsä puolesta natsaa täydellisesti, mutta on äitini vuosikymmeniä jemmaama verhokangas – ajattelin, että parempi käyttää tuo jämäkkänä kääntöpuolena kuin ostaa lisää kangasta vain kääntöpuolen vuoksi.

Kääntöpuolen kangas on Tampellan Space I -niminen ja sen on suunnitellut mitä ilmeisimmin Perttu Mentula -niminen henkilö. Jätin tiedot talteen tuohon kankaaseen kun on musta hauska yksityiskohta ja ajallinen kerrostuma.

Melko muhkea tekele. Sanoinko jo että tässä oli hirveä homma...

Mistä pääsenkin julistamaan, että seuraavan kerran kun mua harmittaa, voisinko suunnitella vaikka nukenvaatetta tai -peittoa? Ei tällaista hillitöntä projektia, kiitos? 

Loppuun vielä muutama krassi parvekkeelta. Siinä missä piha on jo aika ränsistynyt, parvekkeella on nyt nättiä.

Todisteita

Uskaltauduin palstalle, en tiedä olisiko kannattanut. Suolta näyttää edelleen, mutta muutaman kukan bongasin. Keskittyäkseni positiiviseen, otin todisteita.

Mutta joo. Löysin yhden nyrkin kokoisen kesäkurpitsan (yleensä yksi kasvi tuottaa parisenkymmentä muhevaa). Söin sitä pataruoan seassa, joka se sentään oli kasvimaatarpeista.

Jännää aikaa tällainen lämmin syksyä edeltävä. Aamuisin sumu kietoutuu märän pyyhkeen lailla nilkkoihin. Oon kotona ja yritän keskittyä arkeen.

Kävin vähän reissun päällä ja oli ihan mielenkiintoista kuunnella juttua blogeista. Mun mielestä oli hyvin sanallistettu se, että monella blogi alkaa vapautumisena, kun se toimii paikkana, jossa voi kertoa mitä vaan, mutta ajan kanssa blogiyhteisö alkaa rajoittaa ilmaisua ja se muuttuu kahleeksi, sääntöjen kangistamaksi.

Blogi on vain blogi, mutta se on myös kuva elämästä, eli ei ehkä niin vähäistä kuitenkaan. Niin mahtavia kohtaamisen paikkoja, ja samalla esimerkiksi uuskonservatismin, neotraditionalismin levityspaikkoja.

No, tuli ehkä mieleen siitä että jotenkin tällä hetkellä allergianäppyä pukkaa kaikesta, jossa naisten oikeuksien eteen tehty työ poljetaan muun sanoman nojalla suohon. No, ei mun kannata tästä tässä enempää avautua. Parempi laitella näitä kukkakuvia.

Ihana-sanan pakkokäytöstä

Alkukesästä näytti, ettei parvekkeellekaan kasva yhtään mitään. Nyt loppukesemmällä on sentään vihreää.

Kukkiin liittyen, tein myös omasta epäonnistuneesta ompelusta vielä yhden peplummallisen koulupuseron. Kuvahan siitäkin tuli vaikken jaksanut käskeä koululaista poseeraamaan.

Yhtenä päivänä kommentoin eräälle seniorimmalle sukulaiselle, että jokin asia oli ihana. Tämä heti siihen tarttui, että puhuin Facebook-kieltä (siis somekieltä, varmaan). Hieman hätkähdin että totta juu. Mulle on ollut kauhea opettelu siinä, että kaikenlainen kommunikaatio pitää typistää yksinkertaiseksi kehuksi, ja viestintä tapahtuu näiden eri variaatioiden välillä. Ensin kehu ja sitten vastaus, stimulus --> response.

"Aivan ihana!"
"Kiitos! Itekin tykkään!"

Jos tämä kommunikaatio ei toteudu, muutakaan ei ole tarjolla.

Tietyiltä osin olen varmaan täysin sopeutumaton sosiaaliseen mediaan, koska ollessani aktiivisempi jo mainitussa naamakirjassa olin todella allerginen sille, että mun olis peukutettava jonkun hyviä uutisia. Kutsuin sitä pakkotykkäämiseksi. Varsinkin kun suomalainen vasta opettelee kehaisemaan toista ja sitä sopiikin opetella niin kuulostaahan ajattelutapani herkästi antisosiaaliselta, mutta käännän nyt esiin toisen näkökulman:

Mulle nämä helvetin tykkäämiset ja ihanat ovat joulukortteja. Niitä on kiva saada mutta ne unohtuvat pian. En muista minkänäköinen tonttu oli kenenkin kortissa, johon toivotukset ovat valmiiksi painettuna, mutta varmasti ihana, en epäile. Itsehän kyllä lähettelen joulukortteja (poikkeuksena viime vuosi) sukulaisille, joiden kanssa en muuten ole yhteydessä, vaikka ehkä kannattaisi. Tiedän siis mistä puhun.

Jos en siis vain hehkuta ja kehu niin anteeksi, jo kaikki hehkutettu ja kehuttu on vaatinut punnerrusta ja opettelua. Olen enemmän kahvikuppipohdiskelija, mietiskelijä, vuorovaikuttaja, mielenmaisemien ruoppaaja. Hätäinen tykkääminen ja eteenpäin kaahotus on mulle vuorovaikutuksen typistymistä, ei lisääntymistä.

Samalla tykkäyksien puute alkaa kertoa kelpaamattomuudesta, ihanuuden toistamatta jättäminen suosion laskusta. Jos ei tykkää, äänestää vastaan. Äh, ei vaan pygee.

Kyllä silti varmasti olet ihana! 

Ehtoisa On Tour

Koululainen on voideltu matkaan ja sysittyäni hänet ovesta ulos suureen maailmaan kesän lonkanvedon jälkeen pohdin, miksi mun työstä, ylipäänsä mun kuulumisista puhuttaessa kysytään aina vain sitä, olenko taas joutunut reissaamaan ja joko se loppuu ja on se kyllä. Voi olla että kuvittelen, mutta kuulen rivien välissä puolihämmentynyttä deprivaatioteoriaa, jonka mukaan lapseni riutuvat äidin hellän huoman ja pehmeän poven ollessa jossain itsekkäästi hummaamassa helkkari soikoon.

Ei sano koskaan kukaan että onpa tosi kiva, kun sulla on sellainen työ, että pystyt arjessa joustamaan lastesi tarpeiden mukaan! Ihan sama jos koko viime vuoden pystyin lähettämään tyttären kouluun ysin aamuina, mutta kun toukokuussa olin viikon lietsussa niin kyllä siinä varmaan hylkäämisen kokemus punnersi pintaan, kun olin päivinä poissa yli kuopuksen ikävuosien ja mitä kaikkea. Koko viikon tuijottivat molemmat haikeina kuvaani ja halivat kylmää tyynyä toivoen, että sen muhkurainen pinta olisi äidin ihanaa selluliittia.

Karsastan omakohtaisesti melko voimakkaasti kaikkea vanhemmuuspuhetta, koska mulle on melko lailla sama, miten jengi hoitaa jälkikasvunsa, kunhan järkeä on jonkun verran päässä, lapsella on aina joku välittävä hoitaja ja joku tolkku hommassa ylipäänsäkin. Mutta kyllä sanon sen että on moralismi tiukkaan juurtunutta ja opit myös, siltä tieltä kun poikkeat niin jessus sentään. Parhaimmin tietäjät ovat usein niitä, jotka myöhemmin oppivat, etteivät ole tienneet vielä mitään.

Kuulostan ehkä provosoituneelta mutta en ole. Tämä on vain havainto, jota pohdin ääneen.

Oikea asiani on se, että blogini jalkautuu syksyn mittaan Suomen kiertueelle! Jätän jälkikasvuni kyynelsilmin kaipailemaan! Tai, arkisemmin ilmaistuna, mulla on työmatkoja ja käyn siis

Turusa
Joensuusa
Hessoisa
Kuopijosa

Jos on jotain kivaa suositeltavaa tai muuta jännää niin laitapa koodia!

Vanha on turvallista

Kuuntelin aamulla puolella korvalla Yle Puheen tulevaisuutta käsittelevää lähetystä ja tarkemmin jonkun kommenttia siitä, kuinka valtio ja yritykset eivät osaa ennakoida tulevaa, koska näkevät tulevan menneisyyden kautta.

Yhtä aikaa hyvin lohdullinen ja lohduton ajatus.

Minäkin turvaudun menneeseen. Pidän kaikenlaisesta vanhasta romusta, jota lääpystelen ihastuksissani kirpputoreilla (en kuitenkaan keräile, yleensä katselu riittää). Pidän menneisyyteen syventymisestä – niin, suhtaudun siihen suorastaan kokonaisvaltaisen intohimoisesti.

Taapertelen hämmennyksissäni kasvimaalla: mitä se tulevaisuus tuokaan tullessaan? Teenkö tästä suotilkun, märästä pitävien kasvien reservaatin, vai onko tuleva kesä kenties kuuma ja kuiva? Suurten kysymysten äärellä olen kuin valtion päättävä elin: aina liian jähmeä, ei koskaan riittävän ketterä liikkumaan aikakerrostumissa.

Ehkä tähän väliin sopii silti tämän kesän romuosaston esittelykin.

Tässä vanha sisäelinopetustaulu.

Tässä näin.

Ja tässä vanha kirjahylly. Ystäväni tekemä siirtyi palvelemaan pojan huonetta. Ei todellakaan hylättynä vaan sopii vaan rakenteeltaan paremmin sekalaisille tavaroille.

Tämä on kirjahyllymäisen tiivis. (Kirjojen määrästä huomaa sen, etten aktiivisesti keräile kaikkea mahdollista; olen sellaisella alalla ja ollut aina sellaisilla aloilla, että kirjahyllyni pitäisi pursuta kaikenlaista kamaa, mutta ehei!)

Kurkkuyrtti pienoinen, kuulut tämän kesän voittajiin.

Olen jatkanut arkeen orientoitumista teippaamalla kotityölistan kylmiön oveen ja pitämällä kalenterisulkeiset. Nyt on merkitty kaikenlaista pientä kalenteriin ja siellähän sitä löytyy somasti pientä puuhaa, jos tuntuu, ettei perusarki saa peräsuolta pullistumaan.

Näin sunnuntai-iltana, kun olen saanut kurkata sienitilanteita ja käydä viipyilemässä kasvimaallakin, ei kuitenkaan ahdista. Että näinkin välillä!

p.s. Mun blogilistalta on tippunut tosi paljon blogeja eikä meinaa riittää luettavaa. Miten niin Insta vie blogikiinnostuksen? Haluan tekstiä! Huonoakin tekstiä! Ihan elämästä vaan. Ei tarvi kehittyä ja tulla paremmaksi. Oodi keskinkertaisuudelle!

Karsimista

Sain tempaistua aamusella läjän ufoja eli keskeneräisiä räpöstyksiä valmiiksi. Keli on aika hämärä, mutta kuvat ovat tällä kertaa tällaisia ja piste.

Rupesin tuossa miettimään, että mitähän lähtisi karsimaan, kun tuntuu niin tupella olevan tuo tuleva syyslukukausikin. Olisiko esikoisen harrastus mitä? Juu, hyvä idea, viedään jotain, mihin se on hurahtanut. Ja sen iänikuiset kouluun liittyvät viestit? Jep, turhaa luettavaa. No omat urheilut? Joo, hyvä idea niin kropalle kuin mielellekin. Työ? Jes, raha on yliarvostettua! Kotityöt? Hyvä idea! Unet? Joo! Matkoihin kuluvat siirtymäajat? Ehdottomasti!

Pakko jättää kauhistelu, ei auta. Näytänpä siis nämä huristelemani kamppeet. Nyt ei kyllä ole välittömiä tarpeita lasten kaapeissa, paitsi pojan housupuolella ja ehkä jotain perusosia puuttuu (eli sellaisia, jotka kävisivät monen muun kanssa). Hyvä, sillä karsin ensimmäisenä ompelusta. Okei, heti kotitöiden jälkeen.

Tämä setti on ties monennesko Käpysen mysteeripaketista saaduista kankaista toteutettu. T-paita on trikoota ja kissahame joustocollegea. Ihan päheä setti mielestäni. Piti tehdä jo kesäksi, mutta kelit eivät painostaneet ja on ihan sopivan rento ja mukava kyllä myös koulukäyttöönkin, luulen.

Vaatteiden kuvailu ei kuulu lempipuuhiinsa.

Näistä rulahtaneista leggareista tai siis niiden jatketusta elämästä hän sen sijaan oli niin innoissaan, että halusi kuvassa esitellä. Yksinkertainen ja helppo upcycling-vinkki: kun leggareiden polvet menevät puhki, niistä saa pyöräilysortsit. Kätevät sisäliikuntaan, tadaa! Näissä on joku leopardikuosin tapainen ja ovat ilmeisesti kovinkin kivat.

Rusettipeplumin tein Ottobren 1/2015 kaavalla. En osallistunut taannoiseen Saumanvara-ompeluryhmän veiviin vaan tämä on aiempaa perua, oli virunut kimppatilauksessa ihan eri henkilön kaapissa. Sain viimein henkilökohtaisen lähettini noutamaan kankaan ja ompelin sen. Kuosi on kyllä nätti.

Tässä kuosi vielä lähempää, kangas jo lopettaneesta Neenuskasta. Ja tää Peplum-kaava on kyllä todella kiva, vaikkei muoto tässä kuvassa tuukaan lainkaan...

Vielä yksi upcycling-systeemi, sillä olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, ettei kotoani virtaisi hallitsemattomasti tekstiilijätettä keskivertosuomalaisen määriä vaan yrittäisin keksiä ratkaisumalleja tekstiilijäteasiaan. Muuhun kelpaamattomat on laitettu räteiksi ja jotain vaatteita on hillottu, pitää nyt miettiä, miten tämä toimii, kun kaikkea itselle sopimatonta ei kannata säilöä uudelleenommeltaviksi. Toki mulla ei paljon ole vaatteita, joista en niin pitäisi.

Tämä tunika on musta ihana mutta rypytys ei todellakaan ollut edessä edukseen. Murehdin asiaa kun kuitenkin tiedostin, ettei mulla tule tätä käytettyä. Sitten välähti: jos kiinnitän parilla pistolla yläosan, miten mahtaisi istua tyttärelle? No aika hyvin! Tunikasta tuli mekko.

Parista jämäpalasta tuli vielä t-paitaa kuopukselle. Tämä kangas Viljamin puodista.

Tämä on vuosia vanhaa Hilcon campania en muista mistä.

Jotenkin olen sitä mieltä, että kissa menettää arvokkuutta pestessään massuaan.
Alla aiemmin ompelemani tilkkupeitto.