Ehtoisan perusjorinoita

Syy sille, miksi en ole blogissani erityisen kantaaottava esimerkiksi päivänpolttavien suhteen on se, etten ole erityisen kantaaottava julkisesti muutenkaan vaan aika yksityinen ihminen. No, en ota kantaa siksikään etten seuraa asioita erityisen tiiviisti; mulla on aina ollut taipumus ahdistua pirstaleisesta nykytiedosta, jonka tulevaa suuntaa ei voi ennakoida. Suhtaudun tapahtumiin pienellä ihmetyksellä aivan kuin kohtalon virta olisi maagisesti etenevä massa, joka pysäyttää paikoilleen. Nyt olen vieläpä antanut itselleni luvan, ettei mun tarvitse olla valveutunut joka suuntaan, koska olen vain yksi ihminen lukemattomassa ihmisjoukossa ja voin aivan hyvin eriytyä ottamaan kantaa joihinkin asioihin – niihin, mistä osaan oikeasti puhua ja joihin pystyn oikeasti syventymään. Niiden asioiden ei tarvitse olla samoja, joista kulloinkin mediassa puhutaan.

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että leijuisi irrallaan kaikesta. On jotenkin hävytön ajatuskin ajatella olevansa tietämätön tollukka, joka tuikkaa päänsä pensaaseen niin, että leveä hyvinvointivaltioahteri paistaa kaukaisuuteen ja ainoa tarkkaileva silmä on pyllynsilmä niin kuin joku pelokas periskooppi. Anteeksi, jotenkin tämä ajatus välittyy kuvana.

Olen vakavasti ajatellut, että mun pitää lunastaa paikkani yhteiskunnallisena toimijana ja niillä eväillä, mitä juuri mulla on. Eli mun ei tarvitse keskustella aktiivisesti sosiaalisessa mediassa eikä mun tarvitse yksin kitkeä lähialueen isoa jättipalsamiesiintymää, kun kerran viime yrityksellä mun käsien iho kuoriutui viikoiksi pois. Jos ei ole aktiivinen keskustelija, ei ole. Jos käsien iho ei kestä, se ei kestä. Näiden faktojen ei pitäisi estää etsimästä tapoja vaikuttaa ulos. Sillä olen käyttänyt pitkään oppiakseni itseni hienosäädöt. Mun pitää myös osata aktiivisesti tulla itsestäni ulos, mutta omilla ehdoillani.

Tämä kirjoitus ei päädy suureen kliimaksiin. Joskus vain pitää saada jorista.

Antaa iloa sekin, kun toimii niin kuin ei olisi olemassakaan. Kasvimaa on ei-olemista, ei-jäljen jättämistä, olemista ja ei-olemista. Käytiin asioilla ja isolla parkkipaikalla odotellessani tuntui että helkkari minne pakenen täältä autiolta asfalttimaalta. Sen jälkeen istutin kukkasipuleita, jaoin perennoja, kaadettiin pystyyn kuollut pilvikirsikan runko. Sain taas itseäni elvytettyä viikon väsymyksen jäljiltä. Oli tosi mukava päivä.

Tässäpä latva-artisokkakaunokainen.

Silkkikukka.

Kasvimaaseuralaiseni koostivat toista kukkakimppua ja keräsivät porkkanoita. Minä tein tällaisen yksinkertaisen napakan kimpun.

Ja söin märässä kesässä hyvin viihtyneitä fenkoleita kera parmesaanin.

Ja sitten leivoin vielä sitruunamarenkitortun.

Olen tällä erää kokonainen enkä enempää toivoa saata.