Vaateblogi haaveeksi jäi

Tänään haaveilin nanosekunnin ajan vaateblogista, jossa hehkuttaisin rakkauttani vaatteisiin. Innostukseni lerpahti oitis, kun tajusin, että ne kauniit kuvat, joita blogini pullistelisi – neva gonna happen. Kerrottakoon kuitenkin, että näkökulmani olisi ollut vaatteiden rakastamisessa mukaan lukien niiden huolto, vanhat löydöt ja yhdistelmät, ehkä myös superhyvien tuotteiden kehuminen (viittaus Wolfordin sukkahousuihin).

En osaa sanoa, onko vaatteiden rakastamisessa jotain häpeällistä vai ei. Olen mennyt niin sekaisin yleisestä normistosta, etten enää tiedä, mitä oikeana pidetään. Kuvittelen, että oikein on seurata aikaansa ja kasata sirpaleisesta tiedosta varmoja kannanottoja.  Tämä näkökantahan korostuu, koska olen turo juntti, joka mieluummin harrastaa kirjallisuutta ja kielten opiskelua. Sellaista ei enää samalla tapaa tunnuta sivistykseksi miellettävän. Enkä minä halua kuulostaa menneisyyden muumiona snobbaavalta von aristokraatilta, vaikka nyt sitten havaitsisin jossain nykykulttuurimme tuotoksessa alluusion Sturm und Drang -epookin klassikkoon. Totuus on, että olen juntti eikä siitä mihinkään pääse. En minä tuohon pakolaissotkuunkaan osaa sanoa juuta enkä jaata, ja ilmastonmuutosta töllötän suu selällään. On myönnettävä, että olen kangistunut puuhaamaan omaa juttuani samalla, kun maailma ympärillä lespaa sukkelasti erilaisissa someissa.

No mutta otteeni herpaantui nyt pahanpäiväisesti. Se taitaa olla kirjoituksissani melko leimallista: pinnistän kaikkeen päivällä tehtyyn kaiken koherenssin ja illalla sitä ei ole jäljellä vaan hyppelehdin ja harhailen kuin hipsteri erämaassa. Tarkoitus oli palata vaatteisiin. Niin (ohops kirjoitukseni keskeytyi, kun kissa yrjösi sohvalla olevan Soiva Siili -levyn päälle ja hetikohta havaitsin, että akvaarioon virtaava vesi oli muuttunut kuumaksi ja kalakeitto oli niin sanotusti tulella), kun minä varsin häpeämättömästi pidän vaatteista. Lisäksi sellaiset valtavan mahtavat klassikot kuin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ovat herättäneet uusia ajatuksia. Olen esimerkiksi alkanut kiinnittää huomiota huoltamiseen.

Tästä esimerkkinä villakangastakki, jonka isäni osti minulle vuonna 2001. Jossain vaiheessa takista pingahti nappi ja se hukkui autotalliin. Kaivelin sen vuosi pari sitten sieltä pois ja takki pääsi liinavaatekaappiini, joka vastaa jotakuinkin valtavaa anusaukkoa. Sinne hukkuu artikkeli jos toinenkin. Noh. Tänäänpä reippaana tyttönä ompelin puuttuneen napin! Sehän olikin tosi vaikeaa varsinkin kun takissa oli varanappikin siististi kiinnitettynä sisävuoreen.

Vaateharrastamiseni ei ole niin paljon ostamista kuin haaveilua, tekemistä, korjailua ja materiaalien ja istuvuuden mietiskelyä. Siitähän on tullut suorastaan – herranen aika sentään – hyve! (No, ei nyt sentään. Aukottomasti ihailen ihmisiä, jotka roikuttavat kaapissaan kahta tyylikästä kolttua ja niitä vaihtelemalla tyydyttävät huvittelunhalunsa.)

Aiemmin kerroin saaneeni mummoni vanhoja vaatteita. Tässä nyt sitten harmaa villakangashame. Kuvassa näkyvä takki ei ole sankaritarinan takki.

Onpas kiva tällainen villakangashame kelien hieman kylmennyttyä. Kuva on oivallinen esimerkki siitä, kuinka huonosti itse voi ottaa itsestään kuvaa, varsinkin jos arkea kuvaa parhaiten yhtaikainen kissan sohvayrjö ja akvaariokalakeitto. Tässä kuvassa tosin oli kiire ottamaan kantaa Pet Shopien makoilupatjojen tekemiseen, pyöräilykypärän lattialle lojumaan jättämiseen – ja samalla mietin, mitä laittaisin päivälliseksi.

Tarkkasilmäinen voi havaita Iso Karelia -merinovillasta tehdyn tuubihuivin oikeassa käytössä. Aah kun se on pehmoinen.

No kuvahan on vahinko mutta tässä näkyy melkein hameen kuviointi – ja vähän huiviakin! Kyllä nyt kannattaisi alkaa omaa domainia varailemaan, kun seuraajat jo odottelevat, että pääsevät ihailemaan mun vaateblogia. Instatilihän se pitäis kans paukauttaa. Peilissä pitäiskin harjoitella hyviä viileitä ilmeitä.

Fail-osastoa mummolan vintiltä: kokeilin yhden päivän töissä tätä mekkoa mutta ei. Mietin, olisiko synti lyhentää. Sinänsähän tässä on villiä ja hengittävää ysäriviskoosiunelmaa. Näytän jotakuinkin siltä, minkä tovi sitten siivosin Soiva Siili -levyn päältä.

Arjen ompeluksia olen tehnyt tyttärelle. Molemmat kankaat ovat Pehemiän ylläripaketista ja mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka ylläreistä saa "ihan kivaa" ja enempää ei kannata lähteä hakemaan. Järkytyksekseni havaitsin vasta, että esikoiseni on siirtynyt teiniritsakokoon, ja hänelle tarjolla olevia vaatteita (kaupoissa) ovat piukat glitterunelmat ja seksistiset tekstit painettuna nuhruiseen polyesteriin. Jotenkin en ole valmis tähän harppaukseen. Olen siis iloinen, että tytär halusi itse näistä kankaista vaatteen ja saan vielä pitää iänmukaisen lapsuuden yllä.

Kaava on Peplum Ottobre-lehdestä ja hame samasta numerosta, jos joku kaipaa niin kaivan esiin. En osaa sanoa, ovatko kaksi samansävyistä kangasta yhdessä liikaa. Voi olla ihan mageekin jollain vastavärileggareilla. Katsotaan.

Tämä kangas on esikoisen itsensä valitsema ja ostin tämän kesällä Ottobren myymälästä lomaillessamme Rovaniemellä. Hän tykkää nyt käyttää farkkusortseja sukkahousujen kanssa, joten leikkasin pois polvista puhki kuluneista farkkuleggareista lahkeet ja ompelin uudet käänteet.

Jos sattuu harrastamaan ompelua ja haluaa hieman kriittisesti tarkastella kulutustaan ja ylipäänsä vaatteiden elinkaarta, minusta 1-1-1 -malli on kerrassaan mainio, siis jo mainitsemani uusi kangas - vanha kangas - kierrätetty kangas. Yksinkertainen kierrätysidea on tehdä juurikin sortsit puhki kuluneista housuista. Osaavillehan löytyy vaikka mitä ideoita kierrätystuunaajien blogeista. Minä olen vaatimaton diletantti, joka lähinnä haluaa hieman hallintaan kaikenlaista haaskausta.

No ei mulla nyt muuta heippa.