Kaupunkielämän kirvoittamana

Eilen jäi joutoaikaa cityn pinnassa ja minähän innostuin, että lähden viettämään cityelämää.  Siihen into sitten tyssäsikin, sillä kun olin kiertänyt erään osto- ja myyntiliikkeen, kaupungilla oleilun intoni oli lopahtanut.

Mitä kaupungissa oikeastaan puuhataan? Melkein kaikkeen tarvitaan rahaa. Vai suunnitteletko elämäsi niin, että astelet taidemuseoon ilmaisena päivänä? Saatko esteettisiä elämyksiä tuijotellessasi loputtomia tankoriviä pöliseviä rättejä ilman ostoaikeita?

Onneksi on kesä tulossa. Selviää ehkä jäätelöllä, potkulaudoillaan temppuilevat pojat vievät huomion.

En selvinnyt kaupungin vilinässä pitkään. Mitään nautintoa en siitä saanut. Päätin lähteä ja jättää mahdollisuudet sikseen. Hypättyäni pyörän selkään olin taas hyvällä mielellä. Sulat tiet, kesärenkaat alla, sopivasti vaatetta. Pyöräilyn itsenäisyydestä nauttii taas kevään koitettua, kohta päästään katupölystäkin.

Sitten vastaan tuli mainos: taskunpohjillasi tekee ihmeitä. Kyseessä oli yksi hyväntekeväisyysjärjestöistä ja epäilemättä taskunpohjilla viitataan reiluun pariinkymppiin kuussa.  Tulinpa muistutetuksi yhteiskuntakelvottomuudestani siinäkin mielessä: järjestö, jolle itse olen lahjoittanut rahaa jo vuosia, lähetti karhukirjeen. Tililläsi ei ollut katetta. Ja sitten tämä toinen järjestö puhuu taskunpohjista? Kenen säännöillä näistä taskunpohjista puhutaan. Jostain kelkasta olen selvästi tipahtanut.

Kyllähän minä lopulta shoppailemaankin lähdin, päivärahat kun olivat saapuneet. Siihen saksalaiseen, nimittäin. Ruoasta on tullut niin tunteetonta, kun sitä kuskaa koko porukalle. En saa tunne-elämyksiä avokadoa likistellessäni. Hyvänä päivänä ostan edullisimpia kasviksia ja hedelmiä, huonompana välttelen kauppaa tai ostan vain tomaattimurskaa, voita, leipää, ruokakermaa, maitoa.

Luin vasta akkainlehdestä erään tunnetun mallimamman aamiaisesta, joka koostui tarkkaan mietityistä proteiinin ja kasvisten suhteista. Hiilihydraattien osuus oli mietitty tarkoin ja (haastatellulle kunniaksi) herkuttelukin oli toisinaan sallittu.

Minua on tämä ylenmääräinen ruoalla kikkailu ruvennut silti ärsyttämään. Pysäytetään liikenne niin ei sekään mamma tuorepirtelöitään aamulla ryystä.

Tämä elämäntilanne terävöittää pihiksi. Sitä ikään kuin synnyttää ihan oman yhteiskuntaluokkansa: varattoman intelligentsijan, keskiluokan peräsimessä kauhovan reppanan. Oma rahasta sössöttäminen hävettää. Samalla harmittaa: sain kustannettua tyttären ystävänsä kanssa HopLopiin, mutta siinä menivät ensi viikon lounas- ja kahvirahani, oikeastaan kaikki käteinen. Hyvän ystävän karonkkaillalliseen menee kolmasosa tämän kuun ruokarahoista. Hömppäsuunnitelma käydä elokuvissa tyttökaverin kanssa katsomassa Twilightin viimeinen meni jo joulukuussa.

Mutta silti, eihän tämä narina sopivaa ole. Velkarahallako pitäisi mennä eteenpäin? Pitäisikö vain väistyä kaikesta, ettei kukaan vain huomaisi kysyä minnekään? Ja kuinka opin valikoimaan ne asiat, joilla on eniten merkitystä? Ulkoapäin on helppo arvostella toisten rahankäyttöä, mutta onko vaakunapulloon tarttuminen kerran viikossa sittenkään niin suhteetonta, jos se saa hetkeksi unohtamaan jokapäiväisen onnettoman sätkyttelyn?

Tässä minun tulevia valintojani: kesähäät, housukangas, omenapuu. Itse asiassa taidan käydä pian etsimässä, löytäisinkö vielä narsisseja pihalle laitettavaksi. Turhakkeitahan ne sinänsä ovat, mutta kun katson kirkkaita värejä ja mietin samalla, mitä muuta mullan alta kohta nouseekaan, kohoaa mielialani ainakin kymmenen senttiä, pään yllä leijuvan tumman pilven yläpuolelle.