Lapset erottavat naisia

Lapset erottavat naisia.

Jossain vaiheessa elämää lapset nousevat naisen elämän taburintamalle. Joko nainen saa lapsen varhain.

Tai sitten nainen ei saa lasta, vaikka haluaisi, tai hän saa kipeän keskenmenon tai keskenmenoja.

Tai sitten nainen ei uskalla tehdä lapsia, vaikka jokin osa hänessä palaisi äidiksi (ehkäpä häntä huolettaa maailman tila tai oma tasapainottomuutensa).

Voi myös olla, ettei hänellä ole kumppania.

Tai sitten nainen ei totisesti halua lapsia ja kokee tuskaisana ympäristön, jossa painostetaan äitiyteen tai vellotaan vanhemmuudessa.

Minulla oli pitkään sikäli äiditön identiteetti, että kotioven suljettuani olin mieluusti perhestatukseltani anonyymi. Olin äidiksi tullessani nuori opiskelija, jolla ei ollut ketään äitikaveria. Se tietenkin vaikutti myös sosiaalisiin suhteisiini, vaikka tuskin kaverini haluaisivat sitä myöntää. Sittemmin loin rinnakkaistodellisuuden, jossa olen liittoutunut muiden äitien kanssa. On erilaisten äitien ryhmää värikkäine taustoineen, on vaunulenkkien myötä syntynyttä ystävyyttä, uudempia tuttavuuksia, joiden soisi syventyvän, ompelevia äitejä ja vanhoja ystäviä, jotka ovat tulleet äideiksi.

Äitiys on turvallista silloin, kun on homogeenisessa joukossa. Kun liikkuu piireissä, jotka eivät äitiyttä vaali tai arvosta, on jo hankalampaa, vaikka haluaisi piilottaa äitiytensä. Toisen lapsen syntymän jälkeen on ollut hankala peitellä vanhemmuutta, kun vaivaa on niin paljon enemmän. On sairasteluja, aikatauluongelmia, velvoitteita. Äideille ne voi kuitata siinä missä muussa porukassa haluan vedota ennemmin omaan räkätautiini kuin lapseni laryngiittiin.

Myös äitiyteen uppoutuminen erottaa muista naisista. Monia naisia kammottaa äitiyden hurmoksellisuus, vaikka itselläkin olisi lapsia. Kuulun itsekin tähän joukkoon. Mielialani latistuu, jos saavun illanviettoon irrottelemaan ja joudun kuuntelemaan lasten kehityksestä tai vastailemaan omieni puolesta. Täydellinen omistautuminen on myös omiaan ruokkimaan katkeruutta, ja katkeruus voi nostaa päätään vasta vuosien päästä (ja silti ei ole kenenkään ulkopuolisen asia arvioida omistautuneisuuden terveellisyyttä, sillä osa naisista haluaa uppoutua vuosiin, jolloin lapsen tukka vielä tuoksuu ihanalta).

Äitiyteen ja naiseuteen liittyvien kipupisteiden lisäksi on todettava, että naiset osaavat olla (mutta eivät aina ole) pohjattoman epäsolidaarisia. Sitä kohti suorastaan hakeudutaan. Miksi muuten suhtauduttaisiin niin kiihkolla kotiäitiyteen, imetykseen tai muihin kasvatuksellisiin seikkoihin? Tai kaakatetaan, että minä se en ole feministi! Tai että minä olen feministi! Myrsky aiheutetaan vesilasiin itse.

Minä en halua olla nostattamassa myrskyjä. Saa läpsiä seuraavan kerran, kun en taas ymmärrä (mutta hei, kai se tulee selväksi, että olen feministi? Hah hah).

EDIT: Jälkikäteen tuli vielä mieleen, että yksi kiintoisia äitiyteen/naiseuteen liittyviä ilmiöitä on "muiden" yksipäistäminen. Ne muut eivät ajattele kuin minä, onhan niillä muilla helppoa! Ehkä yksinkertaistaminen on välttämätöntä arkemme ymmärtämiseksi. Kuinka sietämätöntä olisikaan aina todeta, kuinka pirstaloitunutta elämä oikeasti onkaan!

**

Kun on pudonnut yhteiskunnassa pieneen kuoppaan, ei ole myöskään varsinaista hiihtolomaa. Tätä latteutta uhmatakseni kävin heti aamusta hiihtämässä (en pidä hiihtämisestä, ellen ajattele retkeileväni).

Ojan reunaa oli kulkenut kettu.

 Valon määrä jaksaa ihastuttaa. Kuka kurkistaa seinään lankeavasta auringonkiilasta?

Ja hei, olen saanut kukkiakin.