Tarvittavat taidot muuttuvat. Toisaalta se, mikä nykyään on normaalia, olisi parikymmentä vuotta sitten ollut säälittävää uusavuttomuutta. Ja sitten taas toisaalta uusia taitoja on vaikka millä mitalla, vaikka jokapäiväiseen teknologiaan liittyviä taitoja.
Viikonloppuna yritin rauhoittua puuhastelemalla turvapuuhasteluja, siis kaikenlaista sellaista, mikä rauhoittaa ja on ennestään tuttua, ehkä jotain sellaista, mistä on muistoja. Tein puolukkapuuroa, raparperipiirakkaa, tyrnisoppaa.
Ehkä jotain googlailin, mutta kotiemännöivässä otteessani oli mummoa ja äitiä, marjoja kyykkivää kesäistä hikoilijaa. Marjaisat maut ovat mulle turvamakuja, niin suomalaiskansallisia, ne tunnen perin pohjin.
Mutta mitä muita taitoja olen perinyt? Voisiko taipumus lukemiseen olla perittyä? Äkäisyys? Ruoanlaitosta tykkääminen, sisäänpäinkääntyvä puuhastelutaipumus, tarve loikata aikaisin sängystä ylös ja saada jotain aikaiseksi?
Mitäköhän taitojani tulevaisuudessa arvostetaan todellisina taitoina? Vai olemmeko vain se toivoton pullamössösukupolvi, joka tökki lituskaista elektronista vimpainta ja luki sillä sarjakuvia?
.jpg)
Tuota pohdimme käsityönopettajaopinnoissakin yliopistolla aikoinaan. Joskus menneiden sukupolvien monitaitoisuus on hämmentävää, kun taas me pakostakin osaamme paljon sellaista, mitä isoäidin äiti ei olisi osannut edes kuvitellakaan. Vaikea yhtälö. Tahtoisin osata entisajan naisten tapaan monenlaista, mutta minäkin liikun sujuvasti autolla, luen blogeja, kuvaan monimutkaisella kameralla, käytän töissä datatykkiä ja dokumenttikameraa, osaan jopa käyttää kirjovaa ompelukonetta... Mitä me arvostamme? Siitähän on kyse lopultakin.
VastaaPoista