Jälkijunassa: Hyvän mielen vaatekaappi

Lukaisin viimeinkin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin. Olin tyypillisellä pahalla mielellä: lentokentällä, pikku yrjötys ylipäänsä kerosiinin polttamisesta yläilmoissa, mielivaltaisesta sillipurkkiin ahtautumisesta sekä työkeikasta. Käsi hakeutui boardausta odotellessa ko. teosta kohti ja ostin sen, vaikka yritän vältellä ostelua.

Seuraus: olen sen lukenut ja nyt lahjoitan teoksen! Kuka haluaa? Jos keksii systeemin, jolla minä saan sen kohtuullisen vaivattomasti lahjoitettua, saa kirjan itselleen. Tämä ehto ei ole välttämättä paikkakuntasidonnainen, sillä työreissaan. Kunhan sitten on esimerkiksi tarjota viehättävää seuraa, kofeiinikin käy. No joo. Ehkei tämä ole maailman paras lukijapalkinto. Mutta kirja on kyllä aivan hyvä. Että jos ei lukijapalkinto innosta niin kirjastoon sitten, ja ei ole paha omistaakaan tämä.

En ole mikään maan virallinen kirja-arvioitsija, joten en ajatellut antaa kattavaa arviota. Paljon parempiakin on varmasti vastaan tullut. Joka tapauksessa samantyyppinen jokaisen tulisi lukea -tyyppinen kirja kuin Honkasalon Nuukaillen. Tämä olkoon arvioni.

**

En ole ihan yhtään ehtinyt tekemään yhtään mitään ja joku saisikin seuraavaksi kirjoittaa 60-lukulaisen kapean asunnon siistinä pitämisestä, jos taloudessa asuu neljä sikamaisesti käyttäytyvää yksilöä, kaksi heistä epämääräistä rojua (esim. jäteautoon tulevia roskia, jättimäisiä pahvilaatikoita, styroksibokseja, viinirypälerasioita) hyödyntäviä.

Sain ninjapinjan blogista aatoksen käydä läpi vanhat lehtiläjäni ja aloitin homman eilen, revin sisustuslehdistä joitakin inspiraatiosivuja. Että kepeästi mutiloituja sisustuslehtiäkin olisi saatavilla aimo läjä! Tartu tarjoukseen jo tänään!

**

Päivän viimeinen haja-ajatus. Jokunen aika sitten kävin baarissa moikkaamassa vanhaa ystävää. Näemme hyvistä syistä hyvin harvoin eikä hän näin ollen yhtään tiedä, mitä mulle kuuluu. Sanoin kuolleeni sosiaalisessa mediassa. Hän oli että mitä, etkä oo? Sanoin että eikun oon, en oo Twitterissä, en käytä Facebookia (no käytän kisaryhmän viestintään ja ompelukuvien selaamiseen, mutten täsmentänyt), ja mun Insta-tilikin on kutsun takana. Sanoin että mietin että miltähän se tuntuisi kuolla sosiaalisessa mediassa, ja ihan hyvältä se tuntui. Nyt oon sitten some-kuollut ja hoksasin että voi sitä näinkin elää.

Ajatus liittyi hieman siihen, kun luin Imagesta (en muista numeroa) menneiden aikojen eli noin kymmenen vuoden takaisen nettipäiväkirjailmiön analyysiä. Juttu oli hyvä! Tuolloin avauduttiin ja jäljet jäivät nettiin. Tuolloin ei tavoiteltu suurta yleisöä toisin kuin nykysomessa, kun tarvitaan ja halutaan ne tykkäykset. Tapa viestiä on muuttunut. Nyt avautuminen on kahjoa ja säälittävää, sitä se ei vuosikymmen takaperin ollut.

Mullakin on tossa vieressä lukijapalkki ja jos siitä joskus joku tippuu, mietin, että mikä sille jollekin tuli. Mutta meikäläisen viimeisessä somelinnakkeessa eli tässä puuhastelevan alter egoni blogissa on niin vähän tykättävää. Ei kivaa kamaa (paitsi tänään!), ei kauniita kuvakulmia (olen aina ollut töissä, joissa visuaalisen hoitaa joku muu...ja nykyään sillä ei ole mitään väliä), ei taitavia käsitöitä (en jukopliuta ehdi enkä osaa kuin keskinkertaista), ei siis mitään tarjottavaa, vain epämääräisiä avautumisia ja kauhontaa arjen kaaoksessa. Ja mikä kauheinta, blogin kohderyhmät ja tavoitteet on ihan miettimättä! Enpä ihmettele, jos en ole kovin sometykättävä.

Mutta sitten jos mennäänkin somesta pois tosielämään, niin minä oon aika jees. Mukava imeskellä tätä ajatusta.