maanantai 10. helmikuuta 2014

Elämän tarkoitus ei ole miellyttäminen

Valo humalluttaa. Jotta kissankikkare ei maistuisi suussa heti maanantaina, annoin itselleni luvan pitää kotityöpäivän vieläpä niin, että käyn kesken päivän jumpassa.

Eilen annoin itselleni luvan ostaa tulppaaneja (3 euroa) ja esikon (2,25 euroa). Ne ovat mulle vuodenkierron toivon symboleja. Yksinkertaiset asiat, valkoiset tulppaanit eskimonaisten nahkahousuissa. Pikkuinen esikko ikkunalaudalla. Nyt on se aika!


Noin muuten olen pohdiskellut miellyttämisen tarvetta (tai kyvyttömyyttä siihen). En ole kovin hyvä miellyttäjä, mutta toisaalta haluan välttää konflikteja. En halua pahoittaa kenenkään mieltä. Mieluiten eläisin ja antaisin toistenkin elää, mutta konfliktien pelossa ajaudun välillä mietiskelemään, kuinka voisin olla vähemmän sitä tai tätä. Kai se on jonkinlaista kyvyttömyyttä muuttaa ympäristöä ja sen seurauksena tunne, joka kääntyy sisäänpäin kohti itseä.

Paljon helpompaa olisi hyväksyä vaikka se tosiasia, että olen vaikkapa särmikäs. Miksi sitä pitää keneltäkään anteeksipyytää? Mistä lähtien on ollut etu nyökytellä kaikkien asioiden edessä ja kuulua porukkaan? Miksi olisi millään muotoa välttämätöntä, että kaikki pitäisivät minusta?

Mulla on ihania ystäviä, tuttuja, kollegoita, jotka eivät todellakaan ole kompromissien ihmisiä. Pidän heistä siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi. Sanojen varominen ja varpaisillaan hipsiminen ei varsinaisesti edistä mitään ainakaan, jos on antanut elämän kuljettaa suuntiin, joissa vapaasti hengittäminen on välttämättömyys.

Konsensushenkisyys on sielullisesti tappavaa, mutta erakkokaan en ole. Siinäpä ristiriita! Olen tasapainotellut asian kanssa lapsesta saakka, jossain normaaliuden rajamailla. Joillekin näyttäydyn tavanomaisena, toiset eivät koskaan saa ajatusteni päästä kiinni.

Luulen, että uskaltamisen polku on yksinäinen. Mutta opettelen myös yksinäisyyttä.









4 kommenttia:

  1. Taas jotenkin niin tuttuja ajatuksia!

    VastaaPoista
  2. Mä oon yrittänyt suitsia särmikkäitä sanojani, mutta sitten vaikenen ja harkitsen kuitenkin väärässä tilanteessa.

    Yksinäisyyden tunnetta pitää kurissa se, että mies on niin täysin samalla aallonpituudella, ja riittävän läheisiä aallonpituuksia löytyy. Eilen pitkän puhelun jälkeen olin ihan flow-tilassa. Että on ystävä, joka ottaa ja ei ota vakavasti juuri oikeissa kohdissa!

    Ja sanonpa vain, että rasittaahan ne ihmiset, jotka sanoo kaiken suoraan (ja ovat eri mieltä kanssani), mutta vielä enemmän ne, jotka eivät ikinä sano mitään suoraan. Yritä nyt siinä arvailla sitten. Mutta tämä on kuulemma kulttuurikysymys, ja mielipiteeni äärilänsisuomalainen. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle hankalinta on passiivis-aggressiivisuus. Siis että ei uskalleta sanoa päin lärviä ja sitten mussutetaan selän takana. En ole arjessa lainkaan konfliktinhakuinen, joten mulla ei yleensä ole vastakkaisen mielipiteen kanssa ongelmaa, jos toisella ei ole ongelmaa mun mielipiteen kanssa. Ja mun ei ole aina pakko sanoa omaa kantaani :)

      Mutta joo, on hankalaa vaieta ja harkita oikeissa paikoissa! Ihmisyyden taitolaji, joka koskee kaikkia. Hyvä tietää, että särmikkyyttään joutuvat muutkin sovittelemaan. Särmikkyys itsessään ei mun mielestä ole hyvä eikä paha, mutta voi olla tietenkin pahantahtoista särmikkyyttä.

      Mulla yksinäisyys liittyy aika paljon työhön ja tapaan tehdä työtä. Siihen on pakko tottua, kun ei kukaan voi pitkin päivää pitää kädestä :)

      Poista

Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...