Kaiken kuolemasta

Kävimme tänään ajelemassa erään sairastuneen sukulaisen luona. Hän sanoi, että ei hän mitenkään kesken kaiken kuole, jos kuolee. Juttelimme muun muassa siitä, kuinka hän hautasi porukalla viikossa 1400 ruumista, osa päättömiä, osa jalattomia, osa pienissä paloissa.

Mietin hieman kuolemaa. Mietin, saanko nähdä vanhuuden. Rintaa puristaa, kun mietin, saanko nähdä lastenlapsia. Mulla on ollut pitkään kesken World War Z -romaani, jossa käydään tuskallisesti läpi pandemian aiheuttamaa kaaosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Huomenna on taas työpäivä ja sittenpä mielessä on lisää ruumiita, lisää kurjuutta, lisää yksilön voimattomuutta suurempia voimia vastaan.

Tämän synkeän aloitukseni jälkeen on sanottava, että on pirullista, kun mieli on näin helvetin mustana koko ajan. Tämä aika on omanlaisensa belle époque, tyyni ennen myrskyä, vakavaraisen irstailun huipentuma, sokea piste.

Ja se, että synkistelen asiaa, ei auta mitään. Olen tosi huono maailmanlopun profeetta.

Maailman parantamisesta pitäisi lanseerata uusi huipputrendikäs suuntaus sen sijaan, että se laitetaan narisevien ilonpilaajien lokeroon. Minäkään en edes viitsi linkittää artikkeleita, joita olen inspiraatioksi lueskellut, koska itseänikin ottaa aivoon, että menin lukemaan. Kuinkahan huipputrendejä luotaisiin?

Markkinatalous, tuo päätön moolokin kita ja maailmaa hallitseva oligarkki voisi kehitellä enemmän keksintöjä, jotka nielisivät haitallisia keksintöjä. Onhan ajatus vähän hassu: lähikunnan eräjorman patikkamatkailu voittaisi thaikkulandiat, Amerikan autobaanoilla pyöräiltäisiin ja kaikki maailman tehtaat tuottaisivat maalämpöpumppuja. Hah hah haa.

Olen blogissani aika usein naurettava. Sellaisia ihmiset ovat, kun mietiskelevät pienessä mielessään itsekseen. Pitäähän mullakin olla joku paikka, jossa saa vapaasti altistua naurunalaiseksi.

Minäpä olen hetken oman elämäni huipputrendikäs tyylikonsultti ja herttainen oligarkki ja teen lähiaikoina kirjoituksen Onnistuneen Talvipyöräilyn Öökkösistä. Miksikö, no en tiedä, mutta kai se on järkevämpää kuin kuolema-ajatuksistani kirjoittaminen.

Kymmenen minuuttia kirjoitusrupeamaani myöhemmin: Maailmankaikkeudella on oma tapansa muistuttaa yksilön rajallisuudesta. Tämä haja-ajatelma saa jäädäkin raakileeksi, sillä esikoinen oksensi juuri sänkyynsä, juuri, kun olin vaihtanut lakanat ja pessyt peiton. Nyt kymmenen minuuttia myöhemmin on pedattu toinen peti, kone pyörii pyykkiä, saan jättää ompeluajatukseni tältä iltaa. Toki toivon, ettei maailmantuska aina lievity arjen hankaluuksilla, mutta tällä kertaa näin.