Diamonds are the Girl's Best Friend?

Millään erityisellä estetiikan tajulla tai sommittelulla ei tätä hommaa lähdetty toteuttamaan vaan ihan raa'alla ilmaisun tarpeella, vaikka taidevälineenä ei ollutkaan vaikkapa kankaalle roiskittava sianveri (muistan tällaisenkin taiteilijan jostain nuoruudestani) vaan ihan vaan daimöndsit prinsessahommista kuumenevalle pikkupimulleni.

Ja jotenkin tyytyväisempi sitä oli tämän armottoman timantintekosession jälkeen, en tiedä miksi. (Onneksi nämä teipit on helppo poistaa heti, kun prinsessahuuma hälvenee.)

Asiasta vallan toiseen, kuulisin mielelläni lauluista, elokuvista ja muista kulttuurin muodoista, joissa elämää kuvattaisiin sellaisena no, hieman monimutkaisena, niin kuin se on. En tarkoita mitään hurjaa dramatisointia vaan ihan vaan todellisuuden makua.

Jotenkin on tuntunut ajatuksissa raahautuvan mukana taas niin paljon kapsäkkejä tuolta menneisyyden puolelta, että uni ei meinaa tulla ja ajatukset ovat ihan pöperöä. Etsiskellessäni mielestäni jotain rehellistä laulelmaa, jonka kautta tunnelmat lähtisivät hieman purkautumaan ja työntekokin helpottuisi, tajusin (kuunneltuani yhden biisin Anna Hanskia, hah hah!) että on hirveän hankalaa olla tämänikäisenä täysin rehellinen.

Sen tähden, ja uskon tämän olevan yleismaailmallista, ilmaisu muuttuu vaarattomampaan muotoon, sianveriroiskeista tulee teippitimantteja ja armottomasta ahdistuksesta kudottu sukka. Sitä kai me aikuiset olemme, tyyniä meriä heittäytyneenä sisäisen aallokon ylle.

Ja tyttö teki siis tietenkin omia timanttejaan <3