Vielä etsin vimman

Toiminnallinen viikonloppu takana. (Tämä kirjoitus voisi olla yhtä lailla myös miehestä minussa, tai ystävistäni. Mutta ehkä kirjoitan näistä aiheista toisella kertaa.) Sekä perjantaina että lauantaina omissa menoissa, ilman perhettä.On jännä, miten erilainen minuus, jotenkin vanhempi ja tutumpi mutta niin paljon epävakaampi, nousee esiin, kun lähtee hetkeksi kotoa. 

Perheidentiteetti on vahva, koska siinä on niin tiukasti kiinni. Voihan sitä jotain vastaan pullikointia yrittää: ei harrasta pariskuntahengailua, ei juuri puhu perheestään kodin ulkopuolella, lähtee vaikka väkisin välillä illanviettoihin.

Mutta ajatellaanpa sitä toista minua. Ei-perheellinen puoli minussa on tehnyt valtavan uhrauksen. On niin paljon helpompi ajatella päinvastaisesti: miten hirveästi olen saanut, kun olen löytänyt hyvän elämänkumppanin ja saanut kaksi lasta, joita rakastan niin hirveästi.

Mutta sitten on paljon sitä muuta, huonommin perusteltavaa. Voihan sitä kasvamiseksi ja kypsymiseksikin sanoa, mutta on siinä varmaan aika paljon luopumista. Olen vuosikausia luopunut omista osistani, hieman hampaat irvessä. Kun elää päivästä toiseen keskimääräisen onnellisena, nuo uhraukset tuntuvat niin kovin pieniltä. Äh no mutta voisin olla onnettomampi, epätasaisempi, elää epäterveellisemmin, käydä erilaisilla reunoilla. Nyt mielen kontrolliin riittävät rutiinit ja puuhastelu, mutta sen alisteisen osan minussa on alituiseen tehtävä kompromisseja -- ja sen löytäminen on tehotonta haromista, niin kuin se olisi vähemmän haluttu pikkusisko.

Vai riittävätkö pienet mielen kontrollin harjoitteeni sittenkään? Tuntuu, että poissaolot herättävät sisäisen villipedon, joka toimii aivan eri tavoin kuin kypsä, rakastava arkiminäni (ei viittaa mihinkään tapahtumiin tai ajatuksiin viime viikonlopulta). Haluaisin pystyä rakastamaan synkkiä pohjavirtauksiani enemmän ja antaa niille tilaa. Ehkei aivan samanlaista kuin Reino Nordin uusimmassa Trendissä kuvailee (vapaasti muistellen hieman tähän tyyliin: "olen ensisijaisesti taiteilija, narsisti biseksuaali, itsekäs kusipää, mutta haluan kokeilla taiteilijuuden ja perhe-elämän yhdistämistä"), mutta jotain, mikä saisi elämäni tuntumaan enemmän vanhalta minulta (vai onko muutos sitä, että entinen katoaa?).

Ottaa päähän, kun tuttavapiirissä puristuu uuden luojia, aina vaan uusia kirjailijoita ja muita luovia tekijöitä, ja minä olen kadottanut sen luovan puolen, ehkä lypsän sitä hieman ja kaupallisesti työssäni, mutten halua itse mitään. Ei ole ihme, että jotkut vanhat tuttavat karttavat minua siksi, että olettavat minun muuttuneen Perhekeskeiseksi, kun en meinaa itsekään löytää itseäni!

Kunhan saan tasapainoon elämäni, siis hieman enemmän kuiin mitä tällä hetkellä, kun tämä on epätoivoista säntäilyä, lasten kaihoamista töissä, kodin puolivillaista raivaamista, kärsimättömyyttä kotona, toiston kammoamista, oman itsen hätäistä hoitamista,... aion selvittää, missä määrin sisälläni on vielä raivokkuutta ja vimmaa. Etsin reittejä ja annan sille vapauksia. Teen elämästäni aina vain enemmän näköiseni. 

Loppuun pari pihakuvaa...

Olin salaa toivonut, että rönsyleimut ehtisivät yhtä aikaa tulppaanien kanssa kukkaan, mutta hieman myöhästyivät.

 Ovat ne toki itsekseenkin aivan sieviä.

 Takapihalla hengailee haaveilija.