Piha juhannuksena ja pohdinta yhteisöllisyydestä

Kiva viettää rauhallista päivää.

Tarkoitus oli viettää yötä saaressa, mutta pääni meni tilttiin lasten kanssa purjeveneessä. Illan kruununa kuopus oksensi sänkyyn, joten tultiin osa porukasta kotiin. Esikoinen jäi seilaamaan, vauhdin ystävä kun on. Olen perheeni musta lammas, joka ei osaa purjehtia. Rakastan tosin saaristoa ja merenrantoja, mutta ehkä mulla on niihinkin hyötysuhde. Tai siis tykkään katsella lintuja, marjastaa, sienestää, en niinkään kuunnella kännisten reinojen ja marjattojen toistuvia horinoita yhteisissä tiloissa. En ole karavaanari, enkä selkeästikään kaikkien kaveri.

Mut on kasvatettu yksilölliseksi, ja yhteisöllisyys on mulle kirosana, vaikka sitä lyödään nyt joka päivä keskustelussa pöytään niin kuin natsikorttia arvomittelöissä. Ehkä vanhempieni ikäinen sukupolvi koki maaseutuyhteisöjen kyttäämisestä vapautumisen niin terveellisenä, että siteet yhteisölliseen toimimiseen katkaistiin turhankin tehokkaasti.

On hankala palata yhteisöllisyyteen. Rehellisyyden nimissä, onkohan siitä mahdettu ennenkään aina niin tykätä. Ainakaan oman rivitaloni asukkaat eivät meinaa tulla toimeen, ja kaverini muuttaa omalta asuinalueeltaan keskustaan, koska ahdistuu, kun "juntit, jotka haluaisivat asua maalla mutteivät työn takia voi kyttäävät omakotitalotonttinsa rajoja".

On varmaan vähän uhkarohkeaa näinä perhesurmien aikoina edelleen väittää, että onhan se puuttumattomuuskin viisautta. Ettei saa esimerkiksi koko ajan kuulla kritiikkiä elämäntyylistään (onhan selän takana puhuminenkin keksitty!). Mutta jos yhteisöllisyyttä halutaan, niin voihan sitä ruveta harjoittelemaan...Kunhan siitä ei väännetä väkisin teennäisen onnellista vastapoolia itsekkään yksilöllisen elämäntavan irstailulle ja epätoivolle.


Tässä jokunen kuva pihalta.

Vaaleanpunaisten sävyjen yksinoikeus pihalla on päättynyt, kun kurjenmiekka kukkii.

Samoin valkoinen rönsyleimu, joka puikkelehtii muiden kasvien lomassa.

Täällä se on särkyneensydämen alla.

 Aika herkät värit on vielä tähän aikaan kesästä.

Tässä näkyy myös syysleimuja, jotka kukkinevat sitten joskus syksymmällä. Ajattelin, että voisin laittaa purppurakeijunkukkaa johonkin paikkaan pihaa, kun noista leimuista hoksasin, että eriväriset lehdet piristävät.

Tässä vielä leimut lähempää.

Tässä kukkii jokin angervo. En ole koskaan selvittänyt, mikä, enkä ole suuri angervojen fanittaja. Onhan ne varmaan silti sellaisia luotettavia suomalaisen pihan kasveja.

 Lähempää.

 Myös koristeomenapuu on kukassa. Edustalla tarha-alpia, joka muuttaa pihan keltaiseksi, korkeuksiin kurkottelee jaloritarinkannus, joka kukkii yleensä rankkasateiden aikaan ja lamoaa siis heti...

Omenapuun kukkaloistoa.

 Yllätyksekseni maasta nousi myös yksi tällainen "rispaantunut" tulppaani, nyt vaan en muista tarkempaa nimeä, mieleen tulee vain papukaijatulppaani mutta ne taitavat näyttää hieman eriltä...Kaverina saniaista ja komeasinikuunliljaa.