Olen ollut viime päivinä melko turhautunut ja keskittynyt vääriin asioihin. Pienet asiat saavat mut alakuloon, kuten vaikka pieleen mennyt astiakauppa (olen yrittänyt saada yhtä astiastoa kaupaksi ja korvata ne valkoisilla astioille -- no, ei ole onnistunut, kun yksi piti astiastoani liian kalliina ja valkoisen astiaston luovuttajia ei ole löytynyt).
Nyt siivoan samalla akvaariota ja mietin voimainponnistusta, jotta saisin hiukset pestyksi.
Kahden pienen lapsen vanhempana mulla on pakonomainen tarve keksiä jotain tyydyttävää tekemistä kotiin, kun kotona tulee vietettyä niin paljon aikaa. Jotain aikaansaamista sen pitäisi olla. Neuloin pienen villatakin, joka onkin kuvassa, mutta seuraavaan projektiini eli tyttären söpöstelysukkiin mun hermo ei riittänyt, kun tajusin että varresta tulee liian löysä. Nyt kootaan voimia.
Mulla on myös tasainen shoppailuvimma, jolla yritän taltuttaa monotoniaa. Vihaan sitä. Olen ajatellut, josko saisin ommeltua teepaitoja, ja saankin isoäidin vanhan Singerin (matkalaukkumallin). Olen haaveillut myös liivimekoista kummitytöille ja kevättakista pojalleni, mutta tiedän vielä tässä vaiheessa tämän kaiken utopiaksi. Mutta sen tiedän, että kankaat voi antaa ommeltavaksi taitavammalle, jos (kun) oma hermo palaa.
Ja sitten jollakin tasolla suomin itseäni, kun elämäni liikkuu näissä pienissä ympyröissä; miksi en mieti jotain suurempaa, keksi seuraavaa luovan talouden vientituotetta tai ala kirjoittaa kirjaa (!). Ja sitten taas, jos liikkuisin suuremmissa ympyröissä, kuluttaisin ja piiskaisin vain enemmän. En ole aivan varma, mitä kaiken älyllistämällä ja kehittämällä saavutetaan. Enemmän muovia ja teknologiaa, enemmän sijaistoimintoja ehkä. Vaikka elämä on tässä ja nyt, askelissa, hengittämisessä, syömisessä, nukkumisessa, lisääntymisessä, tuntemisessa.
Mikä se on se elämän tarkoitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!