Himoshoppailusta huonelämpötilaan

Voi jumpe, kun kasvimaalla on vieläkin ihan ihanaa. Siitä virkistyneenä tein ruoaksi reilun satsin punajuurivuokaa ja kahvileipäosastolle punajuurimuffinsseja ja omena-puolukka-kaurapaistosta.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut (tällä kertaa) elvistellä ruokareippaudellani vaan kommentoida paria uutista, jotka ovat luoneet viikonlopuksi ajatuscocktailin.

Toinen on Nyt-liitteessä ollut juttu Annista, joka harrastaa shoppailua. Toinen on paikallispläjäyksestä lukemani saksalaisten vihreiden kannatuslukemien lasku sillä perusteella, että vihreät pyrkivät vähentämään yksityisautoilua ja lihansyöntiä. Tämä koettiin holhoavana.

Suomalaisethan ovat holhoamiseen tottuneet, sillä siihenpä yhteiskuntamme pitkälti perustuu. Saksalaiset ovat toista maata. Muistan erään saksalaistuttuni puhisseen, kun Suomessa viiniä saa vain Alkosta. Että mihin tällä oikein pyritään. Ja minä, suuri holhoususkonto aivoihini iskostuneena, yritin selittää, että mutta kun meillä on tuo alkoholiongelma.

Toisaalta taas saksalaiset ovat aina suomalaisia edellä. Siksi olin yllättynyt saksalaisen himokkuudesta pitää kiinni makkaransyöntioikeuksistaan työpaikkaruokalassa yhtenä päivänä seitsemästä. Ja jos toive pudottaa asteella parilla asuinhuoneiden lämpötilaa on holhoavaa, kuinkahan suomalainen simo ja sirpa asiaan mahtaisivat suhtautua? Nyreästi, luulen.

Apeaksi kävivät ajatukseni.

Voisi luulla, että olisin voimakkaasti kiihtynyt luettuani Annin shoppailuviikosta mutta ehei. Ennemmin yhdyn jonkun nettikommentoijan ajatukseen siitä, että Suomen annien ajattelumaailmasta tehdään kaiken kuluttamisen symboleja, vaikka kuluttamisen kohdalla aika harvalla olisi vara tuomita toista. Annin kohdalla kaikki lähihoitajan yli jäävä palkka kului vaatteisiin ja asusteisiin ja joo, tokihan hänen avoimesti kuvaamansa itsensäpalkitsemisideologia kuulostaa kirjoitettuna kovin epäterveeltä. Mutta Anni ei ole se kaikista varakkain kansalainen, vaan muillakin on rahaa. No, mihin kaikki se raha menee?

**

Olen leuhottanut nykyisen elämäntilanteeni vapaudella. Se tarkoittaa myös sitä, että minulla on mahdollisuus kohdata toisinaan päiväsaikaan ihmisiä, joita ei arjen rumbassa muuten tulisi nähtyä. Monikaan heistä ei ehkä jaa suomalaista menestysmantraa vaan ovat vapaaehtoisesti tai tahtomattaan hieman syrjässä. Ihan vaan kotona, lomautettuina, työttöminä, opiskelijoina, lapsen kanssa, vapaassa ammatissa niin kuin minä, miten sen haluaakaan sanoa.

Minulla on sellainen tunne, että jaan näissä arkisissa kohtaamisissa jotain arvokasta. Nämä hetket ovat rauhaan pysähtyneitä tuokioita, joista ei puutu mitään. Näinä hetkinä keskustellaan, syödään jotain arkista tai joskus pientä herkkuakin, ryypiskellään kahvia.

Kertaakaan kukaan ei ole ollut hankkimassa tai tarvitsemassa mitään.

Mikä kiireettömistä vapauden hetkistä tekee niin arvokkaita, että ne riisuvat pois kaiken epäolennaisen sähläyksen? Ja olisivatko rauhalliset päivähetket jotenkin huonompia, jos huonelämpötila olisi hieman viileämpi? Onnellisuus ja merkitykselliset asiat osaavat kyllä joskus piilotella niin hyvin, ettei tosiaan näe metsää puilta. En minä loputtoman holhoamisen kannalla ole, mutta mitä ne ovat nämä loputtomat yksilönoikeudet? Kenen puolella ne lopulta ovat?