tiistai 21. lokakuuta 2014

Syysloma-ompelus

Nyt on epävirallisen virallisesti syysloma/omaloma, ja sen kunniaksi tein kaksi keskeneräisyyttä valmiiksi. Oheisen mekon (kangas neulosta Pehemiältä) sekä leggarit (scubaa Eurokankaan laarista).


Saumanvara-ompeluryhmässä naamakirjassa oli joku aika sitten keskustelua ompelusten silittämisestä. Hyvät ihmiset, ettekö todellakaan silitä! Tässä hieman estetiikanjanoisten silmienne pahoinpitelyä.



Leggarit lähikuvassa.


Riehuva peikko lähikuvassa. Tänä aamuna ei harjattu tukkaa, kun halusin jengin pihalle (rasittavuusindeksi alkoi olla kohillaan). Tässä lopputulos... *huokaus*


Loppuun pieni oppi elämästä...Tämä on kaikille minua viisaammille niin itsestäänselvyys, että ihan hävettää sanoa, mutta itselleni on ollut pieni helpottava tekijä irrottaa kontrolli esteettisistä seikoista. Niin kuin vaikka lasten vaatetus, josta olenkin irrottanut otteeni jo jokin aika sitten (isompi valitsee itselleen mutta myös pienemmälle, joka inttää ja kieltäytyy ainakin joka toisesta valinnasta). Mutta tajusin esimerkiksi siivonneeni AINA pienemmän huoneen, tai sitten yhdessä pienemmän kanssa. Olen siirtänyt tätä vastuuta eteenpäin muillekin ja ajattelen, että mitä väliä, miltä se näyttää.

Mitä väliä -filosofiani on poikinut a) lisää suorittajia b) enemmän tyhjää tilaa, eli aikaa. Miinuspuoli: missään ei näytä siltä kuin sisustuslehtien sivuilla. Plussapuoli: Tuntuu hyvältä, aah.

Eikä tämä nyt ollut mikään emansipatorinen kirjoitus, tai korkeintaan itse-emansipatorinen. Tai sellaisen siemen. 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Sitä saaden mitä tilaten

Huokailin tovi sitten sitä, kuinka kaipailen tyttökavereitani. Hetki liittyi yläkerrasta kuuluneeseen tirskutteluun ja sellaisiin pieniin hetkiin, joissa koulukkaat vääntävät telineissä lihapullia ja lähettelevät toisilleen WhatsAppissa kaikki emojit yhtä aikaa. <3 Vaikka olen tunnetusti lapsivastainen ja etsin pakoreittiä, jos illanvietoissa puhutaan posket hehkuen pelkästään lisääntymisen jälkeen tapahtuneista asioista (eikä esimerkiksi itse lisääntymistapahtumasta, jota pidän huomattavasti viihteellisempänä keskustelunaiheena, tämä on toki vain oma mielipiteeni), olen salaa aivan rakastunut venähtäneisiin isohampaisiin koululaistyttöihin. Olen kyllä salaa rakastunut myös esimerkiksi pikkupoikiin, mutta koska mieluummin korostan lapsivastaisuuttani, jätän tarkkaan piilotetun lapsimyönteisyyteni vilauttelun tähän.

Muistan pitäneeni lähes kymmenkunta vuotta sitten jossain juhlapuheen naisille ja muistan myös, miten sen lopetin: "Naiset, muistakaa vaalia rakkauttanne." Se oli hyvän fiiliksen puhe, kylläpä kyllä, eikä kukaan tullut tuolloin haukkumaan epäsovinnaisuudesta, ehkä tuon aidosti kauniiksi tarkoitetun lopetuksen vuoksi. (Jostain syystä mieleeni on iskostunut julkisiin esiintymisiini liittyvä epäsovinnaisuus ja kuinka tuo epäsovinnaisuus ei aina ole harmoniassa ympäristön kanssa. Vaikka olen kyllä aivan varma, että oikeasti kaivataan ennemmin rehellisiä näkemyksiä kuin menestysmantroja tai hyminää.)

Sitäpä tulinkin tällä kertaa tänne retostelemaan, että tällä viikolla yksi tyttökaveri soitti lounasseuraksi, ja toinen tyttökaveri on tulossa tänään yöksi. Lisäksi olin eilen illanvietossa miespuolisen anarkistijälkeläiseni kanssa, ja meitä oli viisi tyttöä (lisäksi liuta pienikokoisempia, joita en nyt laske päälukuun). Opetus on: kun jotain toivoo, se saattaa jopa toteutua. Minähän olen kaipaillut tyttökavereitani, ja niitä siis tällä viikolla saanut. En nyt ajatellut masentaa itseäni sillä, että sekä lounasseurana ollut tyttö että tänään yöksi tuleva tyttö ovat muuttamassa ulkomaille, ulottumattomiini. Hetkessä elämisen taito on taito todella.

Tälläkin hetkellä päädyin vahingossa hetkessä elämään. Olen ollut viime aikoina ahkera, mutta Netflix, Dexterin kutoskausi, onko kello jo 12? Kohti perjantaita ruopaisee näköjään jaksamista, valvominen. Ja koska mun ei pidä olla hirveästi missään mihinkään aikaan juuri tänään, paitsi iltapäivästä johonkin aikaan työtapaaminen ja siihenkin ilmeisesti olisi teemoitettu seitinohuet, niin tässä mä olen, ulkona on pakkasta, sydämessä lämmin, aurinko osuu just kauniisiin syksyn lehtiin. Kissa nukkuu jossain, mun tukka on puhdas ja auki, kohta puen villasukat ja kaikki muut, hengitän ulkoilmaa, ja asiat on just hyvin, juuri nyt.

(Paikkaan sitten vissiin menneet työtunnit syyslomasta.)

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kesäisiä vadelmia ja se puuttuva rentoutumisen ykkösjuttu

Ajattelin tässä kohta juuri könköillä kellariin katselemaan, mitä keskeneräisiä ompelutöitä sieltä oikein löytyykään. Olipa elämässä sellainen absurdi vaihe, että seurailin tosi paljon ompelujuttuja ja kangasuutuuksia ja kaikkea sellaista, ja lueskelin muiden ompelujuttuja Facebookissa. Nyt on käynyt niin, että jossain vaiheessa mut on vissiin potkaistu ulos paikallisesta ompeluryhmästä, kun en varmaan oo FB-käytön vähäisyyteni vuoksi käynyt huutamassa johonkin ketjuun hep.

No, näinkin on ihan hyvä, vaikka tietenkin olisi ollut kivempi pysyä ryhmässä.

En ole niin seuraillut kangasuutuusrintamaakaan, vaikka muiden ompeluksia katselen edelleen mielellään. Mieleni on vallannut jännä tyhjyys: jotenkin puuttuu se tämänhetkinen rentoutumisen ykkösjuttu. Mitä olisi esimerkiksi kaikista kivoin tehdä silloin, kun ei jaksa enää niin panostaa että vaikka siivoilisi tai tekisi töitä, tai jos oikein erityisesti haluaisi itseään hemmotella ja rakastaa? Toisaalta on hyvä näin, kun mielessä ei juuri nyt ole isompia asioita, tai aina nyt jotain, mutta sellaisia välittömiä juttuja, jotka imevät kaiken energian.

Tämä rakeinen kännykkäkuva esittelee lähes myöhästyneen koululaisen, joka hifistelee rannekelloaan sopivaan asentoon. Kuvan mekko on varmaan yli puoli vuotta lojunut keskeneräisenä ja kangas on Viljamin Puodista. Mekon kaava on Circus Horse ja siitä tuli ilmeisesti mieluinen.


Mulla on suttukuva myös parvekkeella ilakoineen enkelinsiiven kukasta. Nyt se on palaillut sisätiloihin varjostavan peikonlehden viereen, sen kukat ovat haalistuneet ja muutenkin sillä taitaa olla vähän masentunut meininki. Selviäthän kevääseen?

Minä lakkasin kynnet kesävärillä.



lauantai 11. lokakuuta 2014

Näin selviää (toivottavasti) syksystä

Kahvi on keitetty, vaatetus on rento (en ole vielä pukeutunutkaan, pyjaman yläosa on kaiken lisäksi väärinpäin ja nurinniskoin), yläkerrasta kuuluu 7-vuotiaiden hupakoiden tirinää. Olen valmis lauantaiseen bloggaushetkeen.

Olenkin ehtinyt tätä jo täälläkin päivitellä, mutta olen jo pari viikkoa ihmetellyt, että hä, miten mulla ei olekaan koko ajan pusertava tunne rinnassa, ja miten meillä ei ole enää niin kamala siivo? Diagnoosi on syksy. Se on lähtenyt kunnolla käyntiin, ja juuri, kun se alkaa ilahduttaa ja voimistuttaa, iskee...

...märkä ja pimeys.

On olemassa niitäkin luonnonoikkuja, joihin pimeys ei pysty, mutta itse kuulun siihen jengiin, joka epätoivoisena sytyttelee kynttilöitä ja irvistää pimeyden laskeuduttua. Jopa aamuihmiselle pimeät aamut käyvät väkivaltaisiksi, kun lämpimästä peitonmutkasta pitäisi raahautua ilottoman päivän kyytiin.

Joitakin konsteja on itsensä piristämiseen olemassa, ja niitä tässä ryhdyin auki kirjoittelemaan. Otetaan ensin itsestäänselvät eli kova työnteko ja punkku, ja jatketaan sitten hienovireisemmillä.

Onneni ja harmistukseni on vakaumus pyöräillä ympärivuotisesti. Tämä pyöräilyvuosi on historiallinen, sillä olen luvannut alkaa tammikuun alusta säästää itselleni uutta pyörää varten. Aion siis fiilistellä, miltä yli kymmenen vuotta ympärivuotisesti palvellut markettimankelini oikein tuntuukaan nyt viimeisenä sesonkinaan. Kuulin kyllä vasta teorian, että pyöränhän tulisi olla huono ajaa, sillä silloinhan se kasvattaa kuntoakin. Vannoutunut himotuunaajaretrokeräilijädyykkaajafillaristi puolisoni on jokseenkin eri mieltä. Välitilan ihmisenä olen ottanut vaihdoksen tavoitteeksi ensi vuoden. Vuodessa pystynen raapimaan kasaan tonnin, jonka aion uuteen peliin budjetoida (toivotaan nyt kuitenkin, että pysyn kapeassa leivässäni ja talouden toinenkin tienaaja alkais tienata).

Pyöräily liittyy yksinkertaiseen juttuun: ulkoiluun. Karsealla kelillä ei tekisi mieli olla ulkona, mutta pakkorako on kokonaisuutena hyvä ratkaisu (vaikka usein harmittaakin). No, oma erityinen juttunsa ovat ulkoiluretket viikonloppuisin (tai milloin nyt onkaan valoisaa ja ehtii).

Viime viikonloppuna kapusimme harjulle ja katselimme sieltä auringonlaskua, ei paha.



Kas näin.


Otetaan vielä työmatkakuva tähän väliin.


No sitten. Kotoiluhan on tietenkin aika jees silloin kun ei voi puuhailla niin paljon ulkosalla,

Tässä mun kotoilukaveri kuvattuna noin kymmenen sentin päässä mun nenästä.


Leipominenkin auttaa. Tänään leivottiin Ääsryhmän ruokaliitteen ohjeella rocky road -leivonnaisia sekä keksejä. Eivät olleet mitenkään kauhean pahoja.



Ja kyllä harrastuksetkin auttavat pimeän sietämisessä. Olen karsinut kiinteät harrastusmenot yhteen kertaan viikossa (se onkin onneksi kisaryhmän puolitoistatuntinen eli vastaa kyllä fiilisten puolesta kahta kertaa) ja käyn muuten sitten silloin, kun pystyn ja ei tunnu liialta. Eli sanoisin että yksi harrastus riittää pimeän kanssa, mutta kaikenlainen liikkuminen on plussaa.

Yksi aika hyvä keino on iltatee. Olen ostanut monenlaisia kofeiinittomia teelaatuja ja niitä tulee litkittyä melkein joka ilta. Ne lämmittävät ja rauhoittavat. Uusi suosikkini on valeriaanaa sisältävä sekoitus, joka todella tainnuttaa uneen. En tiedä, kuinka tehokas rauhoittava rohto valeriaana on, mutta toimii ainakin mulla ja on laillinen rauhoittava, eli suosittelen lämpimästi, jos on iltaisin levottomuutta tai taipumusta ahdistukseen.

Suunnitelmat ovat myös mainioita. Tukkoinen arki tekee muun suunnittelun nihkeäksi; ei jaksa miettiä, mitä kivaa tekisi, kun kaikki menot alkavat tuntua rasitteilta. Mutta nytpä oonkin suunnitellut teatterikäyntejä ja lisäksi luvassa on yksi hääreissu ja no, työmatkoja, mutta niitä ei lasketa...

Yksi miinuspuoli mulla on: tyttökavereita, syksyn ehdottomia pelastajia, ehtii näkemään aika vähän. Kaikilla on niin omat menonsa, eri puolilla Suomea. Miesseuraa riittää mukavasti työn puolesta, mutta tyttöjä ei. Siksi olenkin tuolla yläkerran hihittelymeiningille vähän kademielinen.

No niin. Tuossa äsken pyyhin lattialta kissan yrjöä ja nyt näköjään mun päälle lensi kahvit, kun mun päälle rynnisti Höyhensaarilta palaillut 3-vuotias. Tämä taitaa olla merkki, että mun pitää mennä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Torkkupeitto

Pieni hardcore-tilkkuilutuotos.

Jotenkin mulla jäi vuosi sitten reiluja kangaspaloja tilkkupeitosta, jonka ompelin eräälle pienelle sikiölle, sittemmin vankaksi kasvaneelle pikku-ukkelille, joka myös veljenpoikanani tunnetaan. Koska himoitsin näitä kankaita itsekin, rupesin tilkuttamaan loppuja omaksi peitoksi. Ja kas, ne riittivät! Tilasin puuvillat aikoinaan fabric.comista Jenkeistä ja ne ovat Heather Rossin Briar Rose -kokoelmaa. Eli Prinsessa Ruususen puuvilloja...aah ihanaa.

Tämä tilkkupeitto on ollut kesken reilusti yli puoli vuotta ja vieläkin ompelen irvisteleviä reunoja käsin tässä...Jotenkin ei ole tarkkuus kohdillaan nyt, mutta filosofoin aamusella, kun mietin, että tästä tulee nyt kamalaa jälkeä, että kelle sillä on merkitystä, mulleko? No ei todellakaan! Saan luvan riittää, tällaisena ompelijana, tällaisena tyyppinä, nyt huristellaan menemään, että saadaan viimeinkin valmista.


Silppusin Amy Butlerin ruusupuuvillaa reunoihin ja kivaa vaihtelua se tuokin. Puuvilla Polinkasta.


Ja taustalla on sitten simppelimpi puuvilla Eurokankaasta.


Sitten pääsenkin päivän pieneen teemaan (isompaa en pysty, jos kerran aion parsia huonoa ompelujälkeäni) eli Tärkeisiin Tavaroihin. Nyt kun kerran menin luomaan loppuun tämänkin turhakkeen.

Pari ystävääni on joko jo muuttanut tai juuri muuttamassa ulkomaille ja olen miettinyt, mitkä olisivat sellaiset tavarat, joita Oikeasti tarvitsen. Kaverit laittoivat kaiken myyntiin ja toinen, joka asustelee jo ulkomailla, on sanonut, että Ihanaa.

"Ihanaa, kun ei oo tavaraa joka paikassa."

Sama oli olo mullakin, kun asuin keväällä yhdessä huoneessa. En sisustanut sitä mitenkään. Mulla oli sänky ja siinä valkoiset lakanat, tuoli, pöytä, pieni kaappi ja hylly. Lattialla oli mun kengät, pöydällä jotain monisteita ja pari kirjaa. Siinä tilassa olin. Kun lapset kävi, ne kaatoi yhden lelulootan lattialle ja leikki niillä, tarrakirjat niillä myös oli.

No, mulla ei oo tähän varsinaista viisautta sanottavana, koska oon tavaramaailman maksimalisti, lapsuuden romujeni hipelöijä ja muistojen vaalija. Viherkasvitkin on vanhoja peruja. Loisiko muistojen poistuminen minuutta uudelleen?

En oikeastaan halua luoda minuutta uudelleen. Olen tällainen järjetön kerrostumien lopputulos. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse design- tai arvotavaroista minuuden määrittäjänä vaan päällekkäisistä tarinoista.

Olisi hauska joskus kuulla lisää siitä, mitä sisustus kertoo ihmisestä. Joku kuukausi sitten luin, etteivät lapset koskaan halua musta-valko-harmaata, mutta mitä selkeä tyyli antaa aikuiselle? Millaista on asua uudenkarheassa Askolla sisustetussa kodissa verrattuna tällaiseen lapsuudesta saakka kulkeneiden romujen sateenkaarioksennukseen?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...