keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kasvimaan kootut pettymykset

Tänään kävin viimeistelemässä kasvimaata talvikuntoon, mikä tuntui sikäli hassulta, että jopa kurpitsat vielä elävät, kun kunnon pakkasöitä ei ole ollut. Leuto syksy seurasi kasvun kannalta katastrofaalista alkukesää, mutta esimerkiksi punajuurista ei syötävän kokoisia tullut. Hieman murheellisena arvioin, jaksanko kuoria niin pieniä...

Varsinainen pettymysten kesä kasvimaalla, ja pettymykset uuvuttavat. Kaikki ne käytetyt tunnit kasvimaalla kykkiessä ja lopputulos on siemenpankista pölähtänyttä suokasvillisuutta ja nuppuvaiheeseen ponnistaneita kosmoskukkia, varsinaisia kasvimaan kuningattaria. Tietenkin ne ovat ne ainoat paleltuneet.

Muutakin koomista sattui, esimerkiksi pudotin parvekkeella petivaatteet nupulla olevien pikkuauringonkukkien päälle ja melkein kaikki menivät poikki. Kiireessä unohdin kuivattaa hyvin kasvaneen tillin (keräsin sen) ja ne ehtivät mädäntyä kylmiöön (miksi edes laitoin ne sinne?!). Ohjeistettu mies ei löytänyt "majavanhännän näköisiä" salaatinlehtiä ja keräsi punajuurenlehtiä. No, kuten totesin, eivätpä olisi kunnon juureksiksi ehtineetkään.

Ensi vuoden aseeni ovat: no, ensinnäkin lepo. Ei ulkohommia talviaikaan. Vasta helmikuussa saa alkaa tilailla siemeniä.

Pihalla on yksi kanerva, se saa riittää koristukseksi. Minun valtakuntaa ovat muutenkin vain takapiha ja parveke, etupiha elää omaa elämäänsä. Kukkasipulit on nyt istutettu, perennoja jaettu ja lehdet ruukaan haravoida vain etupihalta naapurit huomioidakseni. Hmm, tietenkin pitää suojata omenapuu ja tyhjentää ruukut, mutta ne ehtii pakkasöiden jälkeen.

Lisäksi toimivat erilaiset kasvilajit. Sopii niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa: kesät vaihtelevat, joten eri lajit pärjäävät. En jaksa ensi vuonna suurta esikasvatusrumbaa, koska en saa tomaatteja pärjäämään ilman kasvihuonetta. Ensi kesä saa olla parvekkeella krassien ja ehkä petunioiden aikaa. Voisin esikasvattaa erilaisia krasseja niin että ehtisivät ryöppyämään hieman aiemmin. Edullisia, kauniita, runsaita ja aika kiitollisia.

Kasvimaalla voittaja oli fenkoli, tilli, hmm. Porkkanakin pärjäsi, muut alisuoriutuivat. Kesäkurpitsa ja avomaankurkku tulisi suojata paremmin kesäkuun mahdollisilta kylmiltä. Jos optimismia riittää, voisin kokeilla, saisinko aina epäonnistuvan valkosipulin tuottamaan.

Ensi kesä voisi myös olla rakentamisen aikaa. Taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, joten lasia vapautuisi minikasvihuonekokeiluun. Etupihan pikku terassia varten mies dyykkasi jo vanhaa laituria, mutta toteutus jäi odottamaan. Etupiha vaatii ratkaisua, koska se on järjettömän ryhditön ja ruma melkein aina.

Tässä kohmeinen kimalainen kasvimaalla.



Tässä taas tukkilastia kuljettava juna ja etualalla "antibioottinen" viljelmäni eli kauraa, ruisvirnaa ja peltohernettä. Ensi vuonna voisi antaa osan omasta vanhasta palstasta levätä samalla sekoituksella ja ottaa nyt levännyt ala käyttöön.

Jotenkin nuo jonkun valkoiset tuet tuolla taka-alalla muistuttavat Normandian maihinnousussa kaatuneiden hautausmaiden ristejä.


Ollaanpas sitten vielä hieman positiivisia: vielä eilen noukin karviaispuskista muutaman litran marjoja, vaikka niitä on syöty viikkotolkulla runsaasti. Samoin vartettu mustaviinimarja tuotti jonkin verran satoa. Mustikkasato ei ollut erityisen laadukasta, mutta sain tyrnejä, ahomansikoita, mesimarjoja, villivadelmia,... Määrien sijaan kauniina poutapäiväannoksina, jotka muistuttavat valosta syksyn ja talven mittaan.

Ja olen hoksannut nauttia kauniista kesä- ja syyspäivistä, järjestellä niille hieman aikaa, niin kuin vaikka tänään lähtiessäni hieman aiemmin töistä kasvimaan tyhjennykseen. Nyt illalla luin Jean Sibeliuksen rakkauskirjeitä ja oli oli aika levollinen.

Katsoin myös Derek-sarjan päätösjakson Netflixistä. Se on saanut ristiriitaisia arvioita mutta oman arvioni mukaan olen nauranut ja itkenyt yhtä aikaa, ei paha. Suosittelen. Harmi etten laittanut tätä heti alkuun, kun kukaan tuskin luki tänne saakka. Tekstin sekaan onkin piiloteltu tällaisia helmiä. Muahahahaa.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ehtoisan perusjorinoita

Syy sille, miksi en ole blogissani erityisen kantaaottava esimerkiksi päivänpolttavien suhteen on se, etten ole erityisen kantaaottava julkisesti muutenkaan vaan aika yksityinen ihminen. No, en ota kantaa siksikään etten seuraa asioita erityisen tiiviisti; mulla on aina ollut taipumus ahdistua pirstaleisesta nykytiedosta, jonka tulevaa suuntaa ei voi ennakoida. Suhtaudun tapahtumiin pienellä ihmetyksellä aivan kuin kohtalon virta olisi maagisesti etenevä massa, joka pysäyttää paikoilleen. Nyt olen vieläpä antanut itselleni luvan, ettei mun tarvitse olla valveutunut joka suuntaan, koska olen vain yksi ihminen lukemattomassa ihmisjoukossa ja voin aivan hyvin eriytyä ottamaan kantaa joihinkin asioihin – niihin, mistä osaan oikeasti puhua ja joihin pystyn oikeasti syventymään. Niiden asioiden ei tarvitse olla samoja, joista kulloinkin mediassa puhutaan.

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että leijuisi irrallaan kaikesta. On jotenkin hävytön ajatuskin ajatella olevansa tietämätön tollukka, joka tuikkaa päänsä pensaaseen niin, että leveä hyvinvointivaltioahteri paistaa kaukaisuuteen ja ainoa tarkkaileva silmä on pyllynsilmä niin kuin joku pelokas periskooppi. Anteeksi, jotenkin tämä ajatus välittyy kuvana.

Olen vakavasti ajatellut, että mun pitää lunastaa paikkani yhteiskunnallisena toimijana ja niillä eväillä, mitä juuri mulla on. Eli mun ei tarvitse keskustella aktiivisesti sosiaalisessa mediassa eikä mun tarvitse yksin kitkeä lähialueen isoa jättipalsamiesiintymää, kun kerran viime yrityksellä mun käsien iho kuoriutui viikoiksi pois. Jos ei ole aktiivinen keskustelija, ei ole. Jos käsien iho ei kestä, se ei kestä. Näiden faktojen ei pitäisi estää etsimästä tapoja vaikuttaa ulos. Sillä olen käyttänyt pitkään oppiakseni itseni hienosäädöt. Mun pitää myös osata aktiivisesti tulla itsestäni ulos, mutta omilla ehdoillani.

Tämä kirjoitus ei päädy suureen kliimaksiin. Joskus vain pitää saada jorista.

Antaa iloa sekin, kun toimii niin kuin ei olisi olemassakaan. Kasvimaa on ei-olemista, ei-jäljen jättämistä, olemista ja ei-olemista. Käytiin asioilla ja isolla parkkipaikalla odotellessani tuntui että helkkari minne pakenen täältä autiolta asfalttimaalta. Sen jälkeen istutin kukkasipuleita, jaoin perennoja, kaadettiin pystyyn kuollut pilvikirsikan runko. Sain taas itseäni elvytettyä viikon väsymyksen jäljiltä. Oli tosi mukava päivä.


Tässäpä latva-artisokkakaunokainen.


Silkkikukka.



Kasvimaaseuralaiseni koostivat toista kukkakimppua ja keräsivät porkkanoita. Minä tein tällaisen yksinkertaisen napakan kimpun.


Ja söin märässä kesässä hyvin viihtyneitä fenkoleita kera parmesaanin.


Ja sitten leivoin vielä sitruunamarenkitortun.


Olen tällä erää kokonainen enkä enempää toivoa saata.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Muutama vintin aarre

Mitähän kuolonkorinaa kuulenkaan...Blogini se vain taitaa olla vakavassa huomiovajeessa...Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että lepatteleva eloni kääntyy kohta sisäänpäin ja annan rakkautta tälle vähän reppanoituvalle blogilleni. Olisi liian helppoa lopettaa vaikka vain sillä perusteella, ettei ole asiaa. Ja pöh! Ehkä tämä blogi on mulle kuulolaite: jos viuhdon liian vauhdikkaasti muualla, on aika maadoittaa ja miettiä, mitä toiminnan ihminen sisällä sanookaan tästä ja tuosta...

Nyt se nimittäin odottelee mummolan vintiltä saadun vaateläjän muokkausta. Ei mitään suurta makeoveria vaan olkatoppauksien poistoa ja sellaista pientä, nappien ompelua, pikku reikien paikkailua. Kerroinkin aiemmin, että sain läjäpäin mummoni vanhoja vaatteita eri vuosikymmeniltä. Lienen myös maininnut, että pidän suuresti vaatteista. Ehtoisan emännän mielestä ainoat oikeat jalkineet ovat kumisaappaat ja ainoa oikea takki anorakki, mutta Ehtoisa ei saa päättää aina kaikesta.

Esimerkin omaisesti näytän muutaman asun, joka on jo käytössä. Kuvat otettu aina joskus kun olen muistanut taltioida ajatuksenani napata kuva aina silloin, kun jotain mummolan vintiltä löytynyttä on yllä.

Tämä kukkamekko oli mukava loppukesän ilmava vaate. Taidan viikkailla sen talveksi yläkaappiin. Silittää en näköjään osaa (jaksa) edelleenkään.


Tällaiset pusakat kai ovat ihan muotiakin. Minun perusmakuuni värierot ovat melko jykevät, mutta tässä on pientä huvitusta siksi, että tuntuu niin nykyaikaiselta malleineen tämä.


Tähän jakkuun kuuluu todella muikea hamekin, mutta yhdessä ovat sen verran överit, että käytän erikseen. Sopii ihanasti korostamaan sammakonreisiäni.


Mistä puheen ollen, kerron salaisuuden: minusta on todella turhaa ajatella itseään rumannäköiseksi. Siksipä yritänkin mahdollisimman paljon ajatella olevani helvetin hyvännäköinen. No eihän sitä todellakaan aina jaksa, semminkään kun on tähdellisempiäkin asioita maailmassa ajateltavana. Mutta niitä hoitelee ehkä mieluummin mikäli tuumaa, että mikäs tässä on näyttäytyessä, kun on niin magee mimmi.

Että jos ei oo tullut kokeiltua niin suosittelen. 

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Kimppuja

Lienee paras katkaista sadonkorjuuhiljaisuuteni muutamaan kuvaan – tuntuu paremmalta kuin täydellinen hiljaisuus. Palaan asian viereen!








Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...