lauantai 23. marraskuuta 2013

Touhuilulakko



En saa saumuria pelaamaan ja lainaompelukone piti palauttaa. Kutimet ovat sentään olleet käytössä, teen kotona lojuvista alpakkalangoista yksinkertaista ponchoa.

Lisäksi toinenkin täällä sairastui vesirokkoon ja sissus, miten paljon 2,5-vuotias rokkopotilas viekään virtaa! Tänään on raivattu tuhon jälkiä kuin suuremmankin myrskyn jälkeen.

Pieni myrsky sisuskaluissakin: luin vanhaa suojattua nettipäiväkirjaani ajalta ennen Facebookin olemassaoloa. Ihan hienoa tavaraa, mutta muistutti myös ihmiselämän mitättömyydestä. Pitäisiköhän tässä sortua ruotsalaiseen tyyliin tosissaan elämänhallintaoppaisiin...heh.

Rasitin viimeviikkoisella työmatkalla toisen silmäni kipeäksi. En siis voi kovin paljon työhommien lisäksi lueskella, en koneen puutteen vuoksi ommella, en vuodenajan vuoksi puuhastella pihalla. Vesirokon takia en ole tehnyt juuri muutakaan. Aargh!



maanantai 18. marraskuuta 2013

Ka-ciao!

Seura tekee kaltaisekseen.

Tykkään isoegoisesta Salamasta, jota elämä hieman pehmentää. "Mä herätän sussa tunteita, joita sä et tiennyt olevankaan!" Vesirokko (tai sen potija) on pehmentänyt pääni, joten sain idean kokeilla pientä askartelupuuhaa Ikean muovihelmistä...

Salama McQueen on ihan netistä googlattu malli, Ka...Ciao! on omasta päästä.





Järjestelin muutenkin hieman leluja esille. Hyllyllä oleva punavalkoinen raketti on muisto Berliinistä. Pöllö ja hymynaamakortti ovat niitä hieman vähäiseksi jääneitä vauvalahjoja (kuopus tuli sen verran rytinällä, että teho-osastoaloitus ei varsinaisesti edesauttanut kukka- ja lahjavirtaa). Pullea panda on enomieheltä, monsisi on Monsisi Piinainen, ehtaa kasaria. Toinen apina on oikeastaan siskon, kirahvivinkulelu kirpparilta 50 sentillä.



Salaman ja Kaciaon välissä on isosiskon tekemä muotokuva pikkuveljestä.


Nyt mun täytyy mennä, koska tämä päivityksen teko ei varsinaisesti ollut kovin tehokasta läsnäoloa. Sen alkaa huomata tihutöiden ilmaantumisena. Ka...Ciao!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ainekirjoitushaaste: Sankaritarina


Osallistunpa ensimmäistä kertaa ainekirjoitushaasteeseen, jonka vetovastuu kiertää blogista toiseen ja joka tällä kertaa tuli Täti-ihmiseltä Arjen takaa -blogista. Ainekirjoitushaasteeseen voi osallistua kuka tahansa ja haasteen heittäjä ilmoittaa koosteessaan seuraavan vetäjän.

Tämänkertaisen haasteen aiheena on Sankaritarina.  En ota siinä mielessä vastuuta sisällöstä, että tämä on puuhastelublogi ja ainekirjoitukset eivät ole blogini syvintä sitä ittiään. Lukeminen omalla vastuulla siis.

Sankaritarina

Oli sitten kyse riehakkaasta illanvietosta, kultivoituneesta kahvipöytähetkestä tai tunnustuksellisesta kahdenkeskisestä juttutuokiosta, sillä on ennen pitkää kerskailtava. Sillä pakollisella ripulijutulla.

Se alkaa esimerkiksi näin: Ratsastin kamelilla toista päivää yhä kauemmas ihmisasutuksesta. Aavikon tuuli kävi kevyesti kasvoilleni, aurinko päivetti tammikuun näivettämiin poskiini eloisuutta. Kamelin karva tuntui karhealta käsissä. Lähdimme ravaamaan, kun tunsin sen: ei helvetti. Kohta tulee ja ei yhden yhtä puskaa missään. Katson oikealle, katson vasemmalle, pälyilen villinä taakseni. Vain eläinten jälkiä hiekassa. Muutaman kilometrin päässä kohoaa vuori, mutta sinne en ehdi ikinä. Seuraavat tunnit kuluvat piinaavan hitaasti. Luulen menettäväni tajun paineen alla, mutta kestän kuin Suomi sortokausina. Liekö taivaankannen yläpuolinen Allah kuullut ihmispolon epätoivon, vai lienevätkö vuorten henget tulleet apuun matkalaisen luo. Kuin kangastuksena se siintää suoraan edessä: vessakyhäelmä. En enää näe taivaalla liitäviä lintuja, en aurinkoa, en tunne kamelin karvaa. Silmissäni mustenee, kun juoksen keitaani luo. Ja sitten juoksen jälleen, uudestaan, uudestaan...

Ripulijuttu voi olla myös tällainen: Skootteri pörisee liikenteen seassa, pariskunta suuntaa eräässä aasialaisessa suurkaupungissa takaisin majapaikkaansa. Yhtäkkiä toinen toteaa: "Ei v***u! Mulla tulee paska housuun!" Kuski kiihdyttää tahtia.  "Nopeampaa! Nopeampaa!" toinen huutaa. Hahhahhaa, hahhahhaa, kuski nauraa. "Jos paskannat housuun, kerron kaikille!" Sääliä tuntematta kuski ottaa aikansa liikennevaloissa, kunnes valot vaihtuvat ja skootteri singahtaa jälleen matkaan. Kyytiläisen otsalla helmeilee hiki, tunneskaala vaihtelee vihasta helpotukseen. Tämän voi antaa anteeksi, muttei unohtaa.

Ripulijutuissa on paljon unohtamisen arvoista. Velliin sotkeutuneita vaatteita, pakokauhuisia tilanteita, tilanteiden toistuvuus, raa'an kakan haju.

Ne sisältävät harvoin hienostelua. Räjähtävä suolentoiminta muistuttaa elämän hauraudesta, siitä, kuinka kannattelemamme rakennelmat ovat kestämättömälle pohjalle tehdyt. Ripuli tasapäistää, yhdistää, tuo osaksi luomakuntaa.  

Olivat ripulijutun käänteet miten karmivia tahansa, tietää kuulijakunta totuuden, jota ei erikseen ääneen lausuta. Se joka kesyttää häpeän, on sankari.

Vesirokkoa ja vähän muutakin veetä

Toisinaan sitä voisi ajatella myönteisemminkin, väliaikaisuudesta ja kaikesta. Väsytti tulla suoraan työmatkalta hoitamaan vesirokkoista kuopusta. Koko syksy on ollut rimpuilua, kun ei ehdi tehdä kunnolla töitä ja kun ei ehdi olla mielikuviensa äiti, sellainen harmoninen.

Olen päässyt puuhaamaan eli harrastelemaan hyvin vähän ja siksi ihmetytti pysähtyä huoneeseen piirtyneeseen valokiilaan. Häh, kauneutta synkässä mielenmaisemassani? Aamulla laitoin pojalle joku aika sitten ommellun puseron päälle ja ajattelin, että päivittelen tänne jotain vanhaa, kun ei uuttakaan ole. No, paita oli pissassa alta kymmenen minuutin, joten se siitä sitten. Ihan hieno se on, jos nyt tällainen sanallinen kuvaus riittäis tälle kertaa.

Olen vaikka miten pitkään kipuillut itseni ja blogini kanssa siksi, kun en yllä en harmoniaan, en huumoriin, en mihinkään. Vaivaa tällainen epäröivä, kesken jäävien ajatusten kirjo kuvien välissä. Olen huono viihdyttäjä.

Elämäni on vimmattua etsimistä, mielenrauhan, tasapainon, uusien ajatusten, ihmisten, eri ymmärryksen tasojen. Se on mielestäni surullista, etten jaksa olla täällä kirjoittaessani edes hauska.

Toisaalta tas, mitä väliä? Tässä on taas oppituntia elämänpituisen epätäydellisyyden ja kaaoksen sietämiseen. Pakoilen molempia, vaikka samaan aikaan en näe täydellisyyttä ja harmoniaa kaikessa, suoraan silmieni edessä.



p.s. Osallistun kello kuusi julkaistavaan ainekirjoitushaasteeseen. Vielä ehdit halutessasi mukaan, tämänkertainen aihe löytyy Täti-ihmisen blogista täältä. Mullapa oli muuten Täti-ihmisen kanssa ihan aito ja oikea Blogimiitti!

lauantai 9. marraskuuta 2013

Nukkeleikkejä

Tässäpä Ikean nukensänky vaaleanharmaaksi maalattuna sekä Mulan-nukke jumpsuitissa, joka valmistui tässä aiemmin viikolla.

Sängyllä on ollutkin käyttöä, koska kuulemma Tähkäpää ja Mulan ovat olleet molemmat kuumeessa. Onneksi ei sentään vesirokkoa niin kuin muuten täällä...

Mulanin onepiece Metsolan joustofroteeta, vetskari tädiltä saatua kasaria, taustalla maailman ihanin pieni liehuletti.





keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Miksi uusi on parempaa kuin vanha

Seuraa päivän hajamietelmä / aivopieru.

Olen edelleen vesirokkovahtina ja päätynyt puuhailemaan kotiaskareita epätoivoisen (no, en ole niin kovasti yrittänyt) työntekorimpuilun ohessa. Olen saanut hyvin nopeasti kiinni leppoisammasta elämänrytmistä niin kuin silloin, kun hoidin kuopusta kotona.

Ihan vasta olin allerginen kaikelle kotiin liittyvälle ja nyt taas tuntuu kuin saattaisi puuhastella täällä vielä pari viikkoa tuosta noin vain, tai no sanotaan vaikka vuoden...Ongelma ei taidakaan piillä siinä, etteivätkö ehtoisa emäntä ja ne muut puoleni olisi sinänsä tasapainossa tai yhtä tärkeitä, mutta ehkä yritän liian ahnaasti mahduttaa kaikkia eri rooleja samaan kuoreen.

Sinänsä hassua, sillä tunnen nämä pikku kotiaskareeni samalla kansantalouden tukahduttamiseksi, mikä on vähintään hupaisaa, sillä en töitä paiskiessanikaan erityisemmin taloutta kohota, kun en ole sellaisella alalla. Ihan en eskapistiseen hyrinään siis kiinni pääse.

Mutta onhan tämä aivan kivaa.

Pohdiskellessani, josko leipoisin sämpylöitä vanhoista jauhoista ja keräilisinkö kaikki mahdolliset vanhat rouheet ja siemenet sekaan tulin ajatelleeksi, kuinka epäreilua onkaan, että uuteen viehättyminen on niin paljon helpompaa kuin vanhaan. Lähdetään vaikka siitä, että on hauskempaa hakea kaupasta tarvikkeita johonkin ruokaideaan sen sijaan että nyhjäisi vanhoista jämistä.

Eikö sama päde aika moneen asiaan? Kaivataan uusia innovaatioita, luovuutta, eteenpäin menoa. Kuka arvostaisikaan nykyisessä pysyttelyä tai vanhaan palaamista? Pysyttelijät ja viivyttelijät ovat narisevia pieruja, joita kukaan ei halua myrkyttämään.

Maalattiin tytön kanssa tuossa aamusta nukensänkyä, jonka päädyin ostamaan uutena, kun käytetyn huhuiluni eivät tuottaneet tulosta. Nieleskelin hieman pahoilla mielin tätä Suurta Syntiä. Varsinkin, kun se olin minä, joka ehdottomasti halusin sen sängyn. Koska mulla oli Visio.

Tässä kuussa on vakuutuslasku, joten mulla jää sata euroa ja loppukuun lapsilisät marraskuun käyttöbudjetiksi. Olen oikeastaan tilanteesta melko iloinen, koska en halua enempää nukensängyn tapaisia tunnekuohuja. Tässä nyt on sentään kyse ei niin rakentavasta itsensä syyllistämisestä pienillä asioilla sen sijaan että kapuaisi öljynporauslautalle ja päätyisi narskuttelemaan kaalia murmanskilaiseen vankikoppiin.

Tässä yksi jämäleipomus eli punajuuripiiras, ja tänään juhlin myös tekemällä niitä sämpylöitä. Jos punajuuripiiraan resepti kiinnostaa niin kerrotaanpa sekin: sain äidiltä valmiin rukiisen pakastepohjan. Punajuuria (4-6 kpl) keitin parikymmentä minuuttia. Paistoin piiraspohjaa 10 minuuttia 200 asteessa ja lisäsin sitten pilkotut punajuuret, punasipulia, hieman valkosipulia, aurajuustoa sekä päälle 2 dl ruokakermaa ja 2 kananmunaa keskenään sekoitettuna, sekaan jotain yrttiä esim. rakuunaa, mulla oli tällä kertaa basilikaa. Puoli tuntia uunissa ja se on siinä. Netissä on monia hyvännäköisiä vastaavia reseptejä, tämä oli sovellus niistä, mitä kotoa löytyi (aika hyvin löytyi, auraa ja kaikkea).







sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hetki pihalta

Aamu oli ihanan kuulas. Kammoan kovien pakkasien aikaa, mutta tällaisissa aamuissa kuin tänään viipyilisin mielellään.

Sunnuntaissa oli kivoja elementtejä. Onhan se sinänsä sääli, että tullakseen tyytyväiseksi on saatava jotain aikaan. Mutta turha sitäkään on ylianalysoida. Viritin viimein jänisverkot pensasmustikalle ja omenapuulle, siivosin pihaa, istutin kukkasipuliruukun sipulit, tehtiin mokkapaloja (olen metsästänyt täydellistä reseptiä vuosia, tänään tuli hyvä erä), leivottiin pitsaa,...

Täällä on vesirokkosouvi, joten töihin en lähde viikkoon. Tuntuu jännältä jo valmiiksi olla viikko kotona! Epätyydyttävä osuus: Töitä pitäisi silti saada tehtyä. Tyydyttävä osuus: Potija on sentään eskarilainen eli ei tarvitse koko ajan varoa, että saa sählymailasta päähänsä.





lauantai 2. marraskuuta 2013

Itsekäs

Pari yötä sitten näin unen. Siinä seikkaili eräs vanhemmuudelle omistautunut äiti, joka ei ole mulle koskaan pahaa sanaa sanonut, mutta unessa kyllä: "Olet itsekäs."

Omat aivoituksethan ne sieltä kuiskuttelivat, vaikken ollut itsekkyyttäni hoksannut ajatella. Sehän minä jukopliuta olen, mulla välähti.

En osaa päättää, onko se hyvä vai huono asia.

Laitetaan ajatuksien ja tekojen ristisiitoksena minun ja tyttären askartelu. Tämän toin tuliaiseksi Kööpenhaminasta, mutta ajattelin, että näppärämpi tekisi puolivalmisteen itse. Piirroksia kartonkiin, kangaspalaan rypytysnauhat, tarvittavat "nivelet" matkaan.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...