sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Nyt tarvitaan ajatuksenharhautusvinkkejä

On Sonntag. Ihmeellinen viikonloppu takana. Lapset olivat molempina öinä yökylässä ja meikäläinen ehti tehdä ja toimia. Aivan kummallinen juttu, kerrassaan! Seurauksena siivosin liinavaatekaapin (ainakin melkein), ja sitä onkin saanut kauan odottaa. Tein myös illalla kolmen ruokalajin aterian sadonkorjuuhengessä (maa-artisokkakeitto, punajuuripasta, syntinen puoloffee).

Asiaintila korjaantui aamupäivällä, kun porukka palaili. Lopun päivää onkin ollut taas kaista niin tukossa, että pää on meinannut räjähtää. On se jännä juttu.

Ennen kuin pääsen sadonkorjuuaiheisiin kuviin -- ne taitavatkin olla ihan viimeisiä tälle syksyä, siirtykäämme piakkoin sisätiloihin -- täytyy kuitenkin esittää avoin kysymys, johon kaipaisin mielipiteitä ja apua.

Millä ajatuksilla täytätte tyhjät hetkenne? 

Mulla on ollut viikkotolkulla selkeästi liikaa aikaa ajatella ja aina mielen perukoilta ja aivopoimujen syvimmistä sopukoista hiippailee Haitallisia Ajatuksia. Olen pohtinut, että varmaan kahdesta syystä. 1) Mulla ei ole isompia huolia. Pyrin siis luomaan niitä. Jotenkin en tätä toimintamallia kannata, sillä olisi rakentavampaa huolehtia sitten, kun on jotain syytä. 2) Olen liikaa yksin.

Ehkä on kyse välitilasta: lasten kanssa alkaa helpottaa. Ei ole mitään ihmeempää meneillään. Inhoan omia tunteitani, erityisesti tarvitsemista. Inhoan tarvitsemista ja haluamista, jonkun tai jonkin. Erityisesti, jos pitää odottaa.

Olenhan tässä odotellut kaikenlaista. Otetaan viaton esimerkki: odotin yhtä työyhteydenottoa. Sitä ei tullut loppuviikkoon mennessä ja päässäni alkoi soida repeatilla tämä (kannattaa kuunnella, niin kohta soi sullakin, lyömätön klassikko!). Olin aivan raivostunut tästä tarvitsemisesta, ja kuinka avuttomaksi se tekikään, kun sähköpostia ei paukahtanut! Paitsi sitten perjantai-iltapäivänä ja kaikki olikin kunnossa. Tämähän ei nälkääni tyydyttänyt vaan mielipaha jäi.
  
Tällaisesta olemattomasta draamasta haluaisin eroon. Haluaisin luoda niin rikkaita sisäisiä maailmoja, etteivät niitä harhauttaisi ulkoiset tekijät ja tosielämän kuviot. Uppoutuisinko kiihkeästi työhön? En osaa. Harrastuksiakin riittää. Lapset nielevät kaistaa tehokkaasti. Yritän joka päivä tavata jonkun. Olen lukenut ja katsonut elokuvia. Olen kutonut ja leikellyt tilkkuja. Silti mieli pomppaa omiin ajatusratoihinsa, haluamaan ja tarvitsemaan. Vai kuuluuko epätasapaino Olemisen Ytimeen?

Siirrytäänpäs näistä hourailuista vielä syksyn viimeisiin (?) ulkokuviin ja -tapahtumiin.

Tein kimppuja kotiin, koska aivan pian maa käännetään. Keltaiset ovat maa-artisokan kukkia!



Luksusta, kun kimppuja on enemmän kuin yksi.



Itse asiassa suorastaan maagista, sillä koti ei näytä tällä hetkellä kammottavalta rytöläjältä! Melkein voisin kuvitella itseni teennäisesti ihailemaan lasteni leikkejä jonkin sisustuslehden sivuilla. Kuitenkin joku lukija haksahtaisi luulemaan, että kodissani viipyilee harmonia siinä missä todellisuudessa tuonkin kiiltelevän (yleensä jankkisen) parketin läpi riehuu lelu-, vaate-, roju-, ja sotkuarmada. Viipyillään mieluummin hetki sisustuslehtiajatuksessa...


Pakko oli kuvata nämä kaverit: maa-artisokkia! Annoin nämä naapuripalstan pitäjälle keittokokeiluun. Näitä ajattelin puikata muutaman takapihan reunamille näkösuojaksi. Ihan mahtavia!


Syyskuun lopun tunnelmia ennen koneita...


Tässä loppusatoa. Auringonkukkia maljakkoon, yksi linnuille. Pari ämpärillistä juureksia, kärryn pohjalla ruusupapuja, punainen ämpäri täynnänsä mustajuurta. Hyvä kesä!


Näin.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Mieti, mitä sanot

Hauskaa, luin median lemmikin ja vihollisen Jussi Halla-ahon jutun Hesarista, blogikirjoittamiseen liittyen. Jaanpas sen tässä. Mitään erityisen osoittelevaa toimintaa ei tämä linkkini ole. En ole huolissani omasta ilmaisustani, sillä mulle on annettu palautetta, ettei kukaan tekstejä lue, kuvat vaan katsotaan. Hah.

Mun on pitänyt opetella elämässä yleensä kuvapainotteisuutta, opetella arvostamaan kuvia. Ehkä olen sitä hieman oppinutkin. Sanojen kanssa mulla ei ole koskaan ongelmia ollut.

Eipäs mulla muuta, tilkkutyötä teen. 

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Valmistautumista räntään

Mieliala hapuilee jotain melankolian suuntaista, kun vettä vihmoo ja alkaa tulla holotna. Päivä pimenee, tai no ihan turhaa kuvata tätä, itsestäänselvyyttä. Ensi viikolle on lupailtu jo ikäviä kelejä, joten sain itseeni virtaa, johon tosin vaikutti ehkä noin sataprosenttisesti Korpikankaan kukkasipulilähetys.

Ennen kuin pitkästytän tämänsyksyisillä suunnitelmilla, heitän pikaisen kehoituksen: jos ei ole pihaihmisiä, kannattaa siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi satsata kukkasipuleihin! Ei ole mitään ihanampaa kuin roudan seasta kohoilevat suipot hatut, niin kuin pihatontut tekisivät maihinnousua. Tähän riittää pieni säälittävä pihaplänttikin, ja perusmarketista saa aivan hyvälaatuisia kukkasipuleita. Syksyllä ei uskoisi, mitä kauneutta ruskeat sipulit kantavat muassaan. Korkea aika on nyt!

(Tässä taloudessa on etsitty koko aamu tonttuja ja tällä hetkellä on meneillään kertauskurssi Suuren tonttukirjan muodossa, joten ehkä nuo tontut hyppäsivät tähän hieman puskista, tai ilmeisesti ei puskista, koska ei niitä tänään kuulemma löytynyt.)

Muutamankymmentä Apeldoorn-tulppaania olen jo tökkinyt etupihan multiin, mutta tässä lisäyksiä. Vasemmalla ylhäällä jo tyhjä pussukka Puschkinia libanotica, aah mikä väri. Tulppaaneina etupihalle Mount Tacoma, Mata hari, Oscar, Angelique (mun monivuotinen suosikki jo), superraju ja paljon lupaava Havran sekä China Pink, etupihalle lisäksi metsätulppaania Tulipa sylvestris. Liljoina vuosia haaveilemani Lilium martagon eli varjolilja (iiiik!!!) sekä Rosella's Dream.



Lopuksi vielä hieman pinnistelyä: ehtiikö, eikö ehdi, ehtiikö? Veikkaan, että ei ehdi. *niisk*


Pöyhin hieman pihalla. Laitoin sileäksi aivan onnettoman kukkapenkin etupihalla ja nostelin sieltä liljoja ylös, paikanvaihto mielessäni. Tavoitteena olisi selkeyttää etupihan sekavuutta, jota eivät yhtään vähennä erinäiset muoviset romut, jotka leimaavat talouden lopullisesti sekasorron airueeksi. Ajattelin istuttaa etupihalle jonkin pensaan, joka toisi selkeyttä. Siirrän viljelylaatikot takapihalle ja kaiken muunkin ylimääräisen.

Ensi vuoden haaveet? Ehkäpä mustilanhortensia, uusi yritys pensasmustikkaa, se etupihan pensas, jostain dyykattava pieni oleskeluryhmä etupihalle.

Kyllä vaan pihapuuhailu tuo mieleen rauhaa ja iloa. Mutta nyt mää lähden leffaan. Voitin arpajaisista leffaliput, mutta valitettavasti en voittanut toisia arpajaisia eli seuralainen sai valita leffan, joten se on Smurffit 2.



lauantai 21. syyskuuta 2013

Rapunzel from the Block

Teini-iässä olin pöyristynyt Disney-hahmojen yksiulotteisuudesta ja siitä, kuinka monikansallinen höttö mädättää pään.

Nykyään viihdyn taas piirrettyjen parissa, joskin kaikki oheistuotteet ällöttävät edelleen. Kiemurtelin eilenkin illalla, kun pitkästä aikaa esikoinen halusi, että hänelle luetaan sen sijaan, että linnottautuu itse sohvan nurkkaan kirjan kanssa. Prinsessat halusivat olla prinssinsä kanssa ja ooh, olipa ihanaa. Ärsytti se kanamaisuus. Mutta sitten taas toisaalta olisiko prinsessan pitänyt tuskailla välilihan leikkausta, lomautusta tai salasuhteita? Nöyrryin ja luin jopa hieman eläytyen.

Näistä nukeista tykkään. Ja niistä elokuvista, kun kuljettavat minut ja tyttären maailman eri kolkkiin. Kyllä tällaisella kyynisellä kääkälläkin kyynel tirahtaa, kun Pocahontas laulaa (joskin hieman epävireisesti) Tuulen värit. Ihanaa.

Paikallisissa ompelupiireissä tehtiin meikän järkkäämä yllätyspakettivaihto eli lähetettiin arvotulle henkilölle noin 10 euron arvoinen kangas- tai ompelutarvikepakkaus omista kätköistä. Tässä toinen saamistani kankaista, Ikasyrin kruunuvelouria. Mulla on ollut tätä mutta ei se mitään, tykkään kyllä ja tällainen syntyi.

Kuulemma Tähkäpään eli Tähkiksen lempivärejä ovat violetti, vihreä, vaaleanvihreä, vaaleanpunainen ja keltainen, joten sitä keltaista nyt sitten. Vetskari kasaria tahi ysäriä.

Kaava Rocking'skidin Disney Animator nukenvaatteet -FB-ryhmästä *kröhöm*.


torstai 19. syyskuuta 2013

Pikku pöllön seikkailu

Apua, tuli sitten tämäkin kirjoitus otsikoitua kuin pikkuinen satu. No, ei se mitään. Tein jämäkankaista (Nanson kilotrikoon jämät Löytö-Palasta, Hilcon campan-jämäpala Hanhelista) Ottobre-lehden Circus Horse -kaavalla mekon esikoisen seuraavaan kokoon. Rintamukseen silitin pienen pöllösilityskuvan (Nappikikasta). Mekko on vielä vähän iso eikä laskeudu toistaiseksi niin kauniisti kuin toivoin, mutta lapsi syö kuin hevonen, epäilen, että pituussenttejä on tulossa lisää.

Olen äitiyslomalta lähtien kuluttanut aikaa seuraamalla ompelujuttuja netissä, niin keskusteluja kuin uusimpia virtauksiakin. Sitten en enää jaksanut ja siirryin satunnaisempaan seurailuun.

Täytyypä sanoa, että on vapauttavaa, kun ei siltäkään suunnalta puske uusia ostohimon kohteita vaan tulee tehtyä tyytyväisenä omista varastoistaan. Drop outtini ompelupiireistä raivasi jostain syystä tilaa tekemisen ilolle. Bongasin yhdestä blogista kankaan, joka oli musta kovin ihana, mutta se oli myyty tunnissa loppuun. Tunnissa?!

Harrasteluihin hurahtaminen on sinänsä ihan jees juttu, en minä sillä. Mulla on oikeastaan ongelma, nyt, kun ei ole mitään haasteellista meneillään, kun on jotenkin niin vaikea keskittyä mihinkään kunnolla. Liikun paljon, ei auta. Töitä olis, ei auta. Käsityöt auttaa vähän. Perhettäkin on, sekään ei auta. Siivousta vihaan, joten en tee sitä eli ei auta. Selkeästi on noustu vauva-aikojen täysipainoisesta äitiydestä kohti monimutkaisempaa naiseutta taas.

Välillä kaipaan sitä, että olisin oikein omistautunut enkä tällainen levoton haahuilija. Kysyn vaan, miksi sitä pitää olla näin levoton?

Ja jotta hieno otsakkeeni vastaisi kirjoitusta niin tässä vielä se pöllö:


 Mahtavaa, sain aamuvalossa lapsen rintakehän näyttämään siltä kuin siellä risteilisi paksuja pullottavia verisuonia. Jes!


p.s. Mullapa on vaikka mitä aivan ihania monimutkaisempia käsityöproggiksia vireillään, mutta saas nähdä, milloin mun hermo kestää saattaa ne valmiiksi.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Himoshoppailusta huonelämpötilaan


Voi jumpe, kun kasvimaalla on vieläkin ihan ihanaa. Siitä virkistyneenä tein ruoaksi reilun satsin punajuurivuokaa ja kahvileipäosastolle punajuurimuffinsseja ja omena-puolukka-kaurapaistosta.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut (tällä kertaa) elvistellä ruokareippaudellani vaan kommentoida paria uutista, jotka ovat luoneet viikonlopuksi ajatuscocktailin.

Toinen on Nyt-liitteessä ollut juttu Annista, joka harrastaa shoppailua. Toinen on paikallispläjäyksestä lukemani saksalaisten vihreiden kannatuslukemien lasku sillä perusteella, että vihreät pyrkivät vähentämään yksityisautoilua ja lihansyöntiä. Tämä koettiin holhoavana.

Suomalaisethan ovat holhoamiseen tottuneet, sillä siihenpä yhteiskuntamme pitkälti perustuu. Saksalaiset ovat toista maata. Muistan erään saksalaistuttuni puhisseen, kun Suomessa viiniä saa vain Alkosta. Että mihin tällä oikein pyritään. Ja minä, suuri holhoususkonto aivoihini iskostuneena, yritin selittää, että mutta kun meillä on tuo alkoholiongelma.

Toisaalta taas saksalaiset ovat aina suomalaisia edellä. Siksi olin yllättynyt saksalaisen himokkuudesta pitää kiinni makkaransyöntioikeuksistaan työpaikkaruokalassa yhtenä päivänä seitsemästä. Ja jos toive pudottaa asteella parilla asuinhuoneiden lämpötilaa on holhoavaa, kuinkahan suomalainen simo ja sirpa asiaan mahtaisivat suhtautua? Nyreästi, luulen.

Apeaksi kävivät ajatukseni.

Voisi luulla, että olisin voimakkaasti kiihtynyt luettuani Annin shoppailuviikosta mutta ehei. Ennemmin yhdyn jonkun nettikommentoijan ajatukseen siitä, että Suomen annien ajattelumaailmasta tehdään kaiken kuluttamisen symboleja, vaikka kuluttamisen kohdalla aika harvalla olisi vara tuomita toista. Annin kohdalla kaikki lähihoitajan yli jäävä palkka kului vaatteisiin ja asusteisiin ja joo, tokihan hänen avoimesti kuvaamansa itsensäpalkitsemisideologia kuulostaa kirjoitettuna kovin epäterveeltä. Mutta Anni ei ole se kaikista varakkain kansalainen, vaan muillakin on rahaa. No, mihin kaikki se raha menee?

**

Olen leuhottanut nykyisen elämäntilanteeni vapaudella. Se tarkoittaa myös sitä, että minulla on mahdollisuus kohdata toisinaan päiväsaikaan ihmisiä, joita ei arjen rumbassa muuten tulisi nähtyä. Monikaan heistä ei ehkä jaa suomalaista menestysmantraa vaan ovat vapaaehtoisesti tai tahtomattaan hieman syrjässä. Ihan vaan kotona, lomautettuina, työttöminä, opiskelijoina, lapsen kanssa, vapaassa ammatissa niin kuin minä, miten sen haluaakaan sanoa.

Minulla on sellainen tunne, että jaan näissä arkisissa kohtaamisissa jotain arvokasta. Nämä hetket ovat rauhaan pysähtyneitä tuokioita, joista ei puutu mitään. Näinä hetkinä keskustellaan, syödään jotain arkista tai joskus pientä herkkuakin, ryypiskellään kahvia.

Kertaakaan kukaan ei ole ollut hankkimassa tai tarvitsemassa mitään.

Mikä kiireettömistä vapauden hetkistä tekee niin arvokkaita, että ne riisuvat pois kaiken epäolennaisen sähläyksen? Ja olisivatko rauhalliset päivähetket jotenkin huonompia, jos huonelämpötila olisi hieman viileämpi? Onnellisuus ja merkitykselliset asiat osaavat kyllä joskus piilotella niin hyvin, ettei tosiaan näe metsää puilta. En minä loputtoman holhoamisen kannalla ole, mutta mitä ne ovat nämä loputtomat yksilönoikeudet? Kenen puolella ne lopulta ovat?

lauantai 14. syyskuuta 2013

Apinoita puussa

Aiemmin bloggasin jo yhden lakana ja tyynyliina -pariskunnan, tässä vielä toinen. Aiemman lailla Majapuun alepuuvillaa kesältä.



Tässä kaverina naapurin eedlan lahjoittama ihana, joskin tällä erää ruttuinen pussilakana. Kun minähän en silitä. Omassa lapsuudessani oli lakananvetopäiviä ja lapset pääsivät lakanan alle, tukka meni sekaisin. Ja ihan vähän isompana taiteltiin lakanoita äidin kanssa. Lopuksi äiti manklasi siistejä rullia.


Kaikki ominaisuudet eivät periydy.

torstai 12. syyskuuta 2013

Muutama eskarilaisen pusero

Perusompeluna muutama pusero eskarilaiselle, joka on vaihtamassa isompaan vaatekokoon. Nämä ovat lojuneet keskeneräisinä jo jonkin aikaa, kun en ole saanut aikaiseksi. Nyt energiaa on taas hieman enemmän ja puuhasteleminen tuntuu kivalta.

Lapsia ei ole kiva kuvata, koska he eivät tykkää olla kuvattavana sääntöjen mukaan: "hei oo vaan ihan paikallas, ettei sun pää näy". Ja valokuvat ovat typeriä ja päättömiä ja ties missä valossa otettuja hätäisiä räpsäisyjä, ja kauniistikin laskeutuva vaate onnistuu näyttämään karsealta.

Tässä Znokin trikoosta pusero, kangas Hannan Kankaasta. Kaavana Ottobren Roundabout.


Marimekon trikoota, kaavana Pupunen. Tosi siro ja sievä kaava, siis livenä...



Znokin trikoota Lieblingsstücke-putiikista, sitä en tiedä, miksi kuva näyttää tältä...aargh. Vaikka en olekaan kuvahifisti, ärsyttää, jos sievässä mallissa näyttää kaula-aukot epämääräisiltä tai koko vaate ihan oudolta...


No, siinäpä oli tämän aamun päättömien pikkutyttöjen kokoelma. Keitän kupin teetä ja laitan sekaan hunajaa, syön pari voileipää ja kotimaisen omenan ja suuntaan päivän haasteisiin.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kukonaskelin

Tämä kangas puhutteli mua pitkään, mutta pidin väriä ongelmallisena. Aina pyöräillessä muutun aivan punaiseksi, ja jos kasvojen lähellä on punaista, niin lopputulos on paloauto.

Heti en ymmärtänyt, että voisihan tätä kangasta sijoittaa alakertaankin.

Onneksi tuli laiskisteltua ja katsottua vitoskausi Mad Meniä, sillä sain siitä fiiliksen toteuttaa kynähametyyppisen ratkaisun. Tällainen on helppo ommella. Lisäsin vielä toisen hameen vyön, jota voikin vaihdella hameiden välillä.

Kangas on Majapuun neulosta ja soveltuu mainiosti tähän käyttötarkoitukseen. Mulla on yksi vastaavanlainen hame collegekankaasta ja toimii niin älyttömän hyvin, mutta kaipaa ehkä tuon vyön.










sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Eksyksissä

No tässä nyt ekanakin huivi, jonka ompelin syksyn kunniaksi mätsäämään takin kanssa. Kangas Marimekolta ja pampulanauha Nappikikasta.


Mustaviinimarjojen pyöreä muoto toistuu noissa pampuloissa.


Otsikko viittaa noloon tapaukseen, kun tänään olin ihan oikeasti eksyksissä. Ajattelin, että syksyä pitää arvostaa ja paineltiin paikalliselle luonnonsuojelualueelle retkelle. Jotenkin homma päätyi siten, että ilta pimeni ja tunnelma tiheni, mutta emme olleet reitillä...Siinä sitten pysymään tyynenä, kun isompi kyselee ja pienempi on koko ajan selässä.

Pienempi nukahti, isompi rauhoittui, rentoon retkeilyyn tarkoitetussa neulepuserossani on selässä edelleen iso hikiläiskä. Varpaissa on kumppareista pieniä hiertymiä. Sentään tuli kilometrejä kivasti (12?).

Että ihan hyviä muistutuksia: Ensinnäkin, turha leikkiä varmoillakaan reiteillä eräjormaa vaan aina kompassi mukaan ja samoin ylimääräistä vettä, syysretkille myös taskulamppu. Vaikka reitti olisi miten tunnettu ja pomminvarma, Murphyn lain mukaan jossain vaiheessa merkkejä kohtaat epäloogisuuden, joka vie kirjaimellisesti metsään, tai no tässä tapauksessa järvelle.

Ja sitten toinen juttu: vaikka miten esität lapsillesi kaikkitietävää ja varmaa, toisinaan olet täysin hukassa, joko metsän nielussa tai elämässä yleensä. Aamulla pudotin unenpöpperössä kankein käsin solmittavaksi tuodun helminauhakorun sänkyyn niin, että helmet levisivät. Ja illalla sitten tämä.

Aamulla leikitään taas aikuista, mutta en vielä kiirehdi nukkumaan, pitää rauhoittua tämän pakollisen nöyrtymisen edessä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Vapautta opettelemassa

Laitetaan nyt oikein tuplapostaus tälle päivää. Tässä alkaa varmaan olla viimeisiä kasvukauden henkosia, joten myöhemmin lienee luvassa taas enemmän käsityöpainotteista haahuilua.

Tämä kesän ensikertalainen, pölyttäjiä puoleensa vetävä kaunotar: kurkkuyrtti, valkoinen. Lähtee myös ensi kesänä listoille, ehdottomasti, mutta omalla pihalla. Minä niin tykkään pörriäisistä.


Nauratti tämä elähtäneen jättiauringonkukan jääräpäinen habitus.


En varmaan koskaan kyllästy porkkanoiden värikirjoon. Päällimmäisenä "Purple Haze".


Kyllä kiitos, kosmoskukkaa myös ensi vuonna sielun täydeltä. Hän on upea kaunotar, ja mielettömät lehdet.

Toin tuomisia myös takapihalle. Aikaisin kellastuva särkynytsydän tuo niin syksyisen fiiliksen.

Takapihalla kukkii vielä syysleimu.


Ja korallikanukka toista kertaa, mikä kesä!





Nostan kädet pystyyn raha-asioiden kanssa. En vaan osaa.

Maanantaina tärähti tilille rahat. Maksoin uuden passin ja henkilökortin (mulla ei ole ollut minkäänlaista henkilöllisyystodistusta sitten toukokuun, alkoi olla jo pakko), kävin kerran ruokakaupassa, käytin kuusikymppiä matkalippuun ja 45 euroa tulevien kisojen edustusasuun. Viuh, melkein kaikki gone. Tähän mun pitää lisätä yksi järjettömän ostoksen viidentoista euron tullaus, joka siis maksuun ensi viikolla, koska en vaan voinut hillitä itseäni. Sain kuulla perheenlisäyksestä yllättävältä taholta ja se sai haaveilemaan jälleen uudesta tilkkutyöstä...siitä myöhemmin. Niin ja ensi viikolla on myös hammaslääkäri. Ja nyt ei ole varaa normaaliin lääkäriin, vaikka kädet on taas karseassa kunnossa, kun kortisoni on loppu. Teen jotain käsillä ja ne ripsahtelevat auki ja ajattelen että hemmetin hemmetti, kun olen niin tyhmä!

(Joku toinen olisi ajatellut järjellä ja sijoittanut sen perheenlisäyshurmoksensa jotenkin hengellisemmin.)

Olen ollut aina ennemminkin säästäväinen ja mulle on ollut outoa tämä kahden viime vuoden kulutuskäyttäytyminen: himo ostaa tulee aina, kun on jotain paineita tai hemmetin tylsää arjen toistoa, tai jos ajattelee lämmöllä jotakuta niin kuin tilkkutyötapauksessa kävi. Pienikin halukkuus kostautuu ankarasti kokonaisansioiden vuoksi. Muistan, mistä homma lähti liikkeelle: jostain huuto.netin tyttöjen vaatepaketista, kun kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen.

Mutta pointtini ei ole marmattaa enää houkutusten sudenkuopilla vaan sillä, etten ole vieläkään parantunut rahan ajattelemisesta. Ajattelen sitä edelleen koko ajan ja se on tosi tylsää. Jos on maagisia parannuskeinoja niin kyllä kiitos!

Lisätulot? Joo, niitä tulee aina välillä, ja menee, koska pitää sijoittaa yritystoimintaan. Se on ihan jees. Lisätulot näkyvät myös naamassa, sitä jaksaa huonommin kahta työtä kahden pienen kanssa.

Täytän kohta vuosia, mutta mulla ei ole varaa juhlia niitä. Ei ole varaa ostaa kakkutarpeita, ei käydä leffassa. Mietiskelen parhaillaan jotain aineetonta kivaa, koska olen synttärimarttyyri, jos en mitenkään vietä niitä.

Omaapa on tyhmyyteni, mitään muuta en väitäkään. Synkistelen nyt tämän tyhmyyteni kanssa jonkin aikaa.

Voi kun olisinkin looginen kulutuskäyttäytyjä, mutta en ole. Enkä ole siitä kenellekään tilivelvollinen, itselleni vain. En aio pyytää anteeksi sitä, että tuhlaan kauniiseen puuvillaan. Tai että tuhlaan matkalippuun ystäviä nähdäkseni. Tai että vedän kisat loppuun saakka, kun kerran aloitin ja pärjäsin. Nämä ovat asioita, jotka luovat elämääni muistoja ja merkityksiä, ei kortisonirasva.

Ja ainahan sitä voisi patistaa puolison aiottua aiemmin takaisin töihin tai mennä itse takomaan jonnekin rahaa. Mutta vapaus, se maistuu kuitenkin niin ihanalle. Paljon ihanammalle kuin raha.

Ja vapautta justiinsa olen opettelemassa.

Pieniä tekoja, parantola-ajatuksia

Pujottelin puuhelmiä koruksi. Korussa pieni puinen kokeshi-nukke, joita ostin kolme viime talvena Ottobreltä Rovaniemeltä.


Tässäpä oikeastaan kaikki enemmän näkyvä, mitä olen aikaiseksi saanut. Ja näiden helmien pujottelukin oli kuin 1900-luvun alun parantolaterapiaa. Keskitytään yksinkertaiseen, ei synkistytä maailman menosta. Kävi kansakoulun opettajille, relanderitkin relasivat.

Lueskelin viikolla parantoloista. Hermojen lepuuttamisesta. Ei ollut loputtomiin lääkkeitä, mitä vetää, joten käskettiin hakata halkoja, ottaa kylmiä kylpyjä, keskittyä ruumiilliseen työhön ja välttää liikaa ajattelua.

Ajattelun raskauttavista vaikutuksista kärsivät niin merkkimiehet kuin tyypillisimmillään erilaiset ajatustyön tekijätkin. Heillä hermosto oli sillä tavalla heikko, tuloksena hermostunut hermoheikko!

En kuulu vahvahermoiseen rahvaaseen. Raahaan mieltäni perässä kuin kivirekeä. Siksi koru ei ole pelkkä koru, se on mielen puhdistautumisriitti. Helmi valuu alaspäin pitkin lankaa, mieli kevenee. Koru valmistuu, maailma kaunistuu.


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Palkintojenjako

Eilen illalla päättyi yhden työprojektin vuoden urakka ja oli kiitosten aika.

Minulle eilisilta oli jo jonkin aikaa merkinnyt Suurta Vapautumista, varsinkin, kun paria päivää aiemmin oli toinen tapaus, johon oli pitänyt keskittyä.

Kuvittelin rientäväni hurmioituneena ompeluhommiin tai kasvimaalle mangoldinsäilyntäpuuhiin, mutta mitä vielä. Innottomasti sain tökittyä pari tulppaaninsipulia multiin samalla, kun tuijotin tyhjyyteen. Äiti oli ostanut Siivouspäivästä mulle Outi Pyyn Trashionista-kirjan, mutta sain selattua yhden sivun ja nukahdin.

Aamuyöllä heräsin kaukaisuudesta kuuluvaan outoon ujellukseen enkä saanut enää unta. Luin Sofien valinnan loppuun ja ihmettelin, oliko sen menestykselle jokin muukin salaisuus kuin järkyttävä teema. Tästä urakasta se palkinto vasta pitäisikin antaa!

Äsken ahmin alakuloisesti pakastelaarin mutakakkua.

Pitänee hieman latautua ja katsella, mihin suuntaan lähtee seuraavaksi pyyheltämään.

Kummallinen se ihminen, joka ei pysähdy nauttimaan saavutuksistaan.




Pöytä on nyt kirjaimellisesti taas puhdas. Lapset olivat nimittäin työkeikkani jäljiltä mummulassa ja aamulla siivosin. En tosin pyyhkinyt pöytää, joten valhettelua oli tämäkin.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...