torstai 7. maaliskuuta 2013

Lapset erottavat naisia

Lapset erottavat naisia.

Jossain vaiheessa elämää lapset nousevat naisen elämän taburintamalle. Joko nainen saa lapsen varhain.

Tai sitten nainen ei saa lasta, vaikka haluaisi, tai hän saa kipeän keskenmenon tai keskenmenoja.

Tai sitten nainen ei uskalla tehdä lapsia, vaikka jokin osa hänessä palaisi äidiksi (ehkäpä häntä huolettaa maailman tila tai oma tasapainottomuutensa).

Voi myös olla, ettei hänellä ole kumppania.

Tai sitten nainen ei totisesti halua lapsia ja kokee tuskaisana ympäristön, jossa painostetaan äitiyteen tai vellotaan vanhemmuudessa.

Minulla oli pitkään sikäli äiditön identiteetti, että kotioven suljettuani olin mieluusti perhestatukseltani anonyymi. Olin äidiksi tullessani nuori opiskelija, jolla ei ollut ketään äitikaveria. Se tietenkin vaikutti myös sosiaalisiin suhteisiini, vaikka tuskin kaverini haluaisivat sitä myöntää. Sittemmin loin rinnakkaistodellisuuden, jossa olen liittoutunut muiden äitien kanssa. On erilaisten äitien ryhmää värikkäine taustoineen, on vaunulenkkien myötä syntynyttä ystävyyttä, uudempia tuttavuuksia, joiden soisi syventyvän, ompelevia äitejä ja vanhoja ystäviä, jotka ovat tulleet äideiksi.

Äitiys on turvallista silloin, kun on homogeenisessa joukossa. Kun liikkuu piireissä, jotka eivät äitiyttä vaali tai arvosta, on jo hankalampaa, vaikka haluaisi piilottaa äitiytensä. Toisen lapsen syntymän jälkeen on ollut hankala peitellä vanhemmuutta, kun vaivaa on niin paljon enemmän. On sairasteluja, aikatauluongelmia, velvoitteita. Äideille ne voi kuitata siinä missä muussa porukassa haluan vedota ennemmin omaan räkätautiini kuin lapseni laryngiittiin.

Myös äitiyteen uppoutuminen erottaa muista naisista. Monia naisia kammottaa äitiyden hurmoksellisuus, vaikka itselläkin olisi lapsia. Kuulun itsekin tähän joukkoon. Mielialani latistuu, jos saavun illanviettoon irrottelemaan ja joudun kuuntelemaan lasten kehityksestä tai vastailemaan omieni puolesta. Täydellinen omistautuminen on myös omiaan ruokkimaan katkeruutta, ja katkeruus voi nostaa päätään vasta vuosien päästä (ja silti ei ole kenenkään ulkopuolisen asia arvioida omistautuneisuuden terveellisyyttä, sillä osa naisista haluaa uppoutua vuosiin, jolloin lapsen tukka vielä tuoksuu ihanalta).

Äitiyteen ja naiseuteen liittyvien kipupisteiden lisäksi on todettava, että naiset osaavat olla (mutta eivät aina ole) pohjattoman epäsolidaarisia. Sitä kohti suorastaan hakeudutaan. Miksi muuten suhtauduttaisiin niin kiihkolla kotiäitiyteen, imetykseen tai muihin kasvatuksellisiin seikkoihin? Tai kaakatetaan, että minä se en ole feministi! Tai että minä olen feministi! Myrsky aiheutetaan vesilasiin itse.

Minä en halua olla nostattamassa myrskyjä. Saa läpsiä seuraavan kerran, kun en taas ymmärrä (mutta hei, kai se tulee selväksi, että olen feministi? Hah hah).

EDIT: Jälkikäteen tuli vielä mieleen, että yksi kiintoisia äitiyteen/naiseuteen liittyviä ilmiöitä on "muiden" yksipäistäminen. Ne muut eivät ajattele kuin minä, onhan niillä muilla helppoa! Ehkä yksinkertaistaminen on välttämätöntä arkemme ymmärtämiseksi. Kuinka sietämätöntä olisikaan aina todeta, kuinka pirstaloitunutta elämä oikeasti onkaan!

**

Kun on pudonnut yhteiskunnassa pieneen kuoppaan, ei ole myöskään varsinaista hiihtolomaa. Tätä latteutta uhmatakseni kävin heti aamusta hiihtämässä (en pidä hiihtämisestä, ellen ajattele retkeileväni).

Ojan reunaa oli kulkenut kettu.

 Valon määrä jaksaa ihastuttaa. Kuka kurkistaa seinään lankeavasta auringonkiilasta?


Ja hei, olen saanut kukkiakin.





8 kommenttia:

  1. joo... mä niin vihaan sitä kilpailua äitiydessä "mä teen asiat paremmin kuin sinä!" "vain minun tapani on ainoa oikea!"... hohhoijaa... me ollaan kaikki erilaisia, vaikka äitejä oltais tai vaikka ei oltaiskaan... ite kun olen tullut vanhemmalla iällä äidiksi, niin koin painostavana ne utelut: "koska lisäännyt?" "koska vakiinnut?" ja se kaikista ärsyttävin: "kyllä sinä sitten ymmärrät kun olet äiti!" (juu, EN ymmärrä kyllä vieläkään...)
    mutta mä siis olin ptkään sellanen, että EN MISSÄÄN NIMESSÄ HALUNNUT LAPSIA! eikä kyllä ollut sitä miestäkään... sit "kaikki vaan loksahti paikoilleen" kun löytyi THE mies...
    ja nuo fanaattiset jutut: ei kertsejä (no meillä oli alussa ja lopussa kertsit käytössä), ei vaunuja (aha, no haittaako se, että meillä oli?!?!?), vain imettäen (njoo, ei annettu korviketta ko tykkäsin imettämisestä, mut hei miksi pitäisi imettää jos siitä ei pidä?!!??), koti on lapselle paras paikka kasvaa (olen vieläkin kotona, vaikka lapseni on päiväkodissa ja yli 3-v, mutta mikä minä olen sanomaan onko tämä ratkaisu toimiva naiselle, joka haikailee töihin tai muuta ja olihan meidän napero leikkikerhossa ja auppari hoiti häntä myös...) - annetaan kaikkien kukkien kukkia <3

    VastaaPoista
  2. Kun minä aloin odottaa esikoistani välini viilenivät ystävän kanssa. Meillä oli niin eri elämäntilanne, että en enää jaksanut yrittää. Minä olin valmistunut ammattiin ja oman alani töissä ja avoliitossa. Ystäväni oli juuri aloittanut opiskelunsa eikä ollut koskaan seurustellut. Minun raskauteni oli ystävälle liian kova pala. Olin melkein koko raskausajan sairaslomalla, joten minulla ei paljon muusta ollut puhuttavaa kuin raskaudestani ja tiesin, etten voi siitä tämän ystävän kanssa puhua. Jälkeenpäin kuulin juttua kuinka samainen ystävä ei halunnut osallistua kavereiden ostamaan vauvalahjaan, sillä häntä ei ollut pyydetty kummiksi. Hieman satutti, vaikka mitä minun tyttöni sellaisella kummilla olisi tehnyt, joka ei voinut kestää ajatusta tästä lapsesta? Harmittaa, että kaikki meidän yhteiset mukavat muistot tuntuvat hautautuneen tämän lapsi-asian alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaiset tapaukset on hankalia, kun kukaan ei varsinaisesti ole "väärässä", elämäntilanteet vain erottavat. Tietenkin kuvioihin liittyy loukkaantumista ja pettymyksen ja surun tunteita...

      Poista
  3. Juuri näin. Kotona olen äiti, tosin muutakin, enkä osaa hurmaantua lapsista ja uppoutua heihin 24/7 vaikka joskus haluaisinkin. Mutta kun suljen kotioven takanani, haluan puhua toisten aikuisten kanssa ihan muusta kuin siitä, mitä teen työkseni (eli olen äiti).

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus. Oma äitiyteni on elämäni pahin kipupiste ja vaikka "äiti" olenkin, en silti tunne olevani äiti. Myönnän olevani kateellinen niille äideille, jotka kokevat ns. oikean äitiyden, äidinrakkauden, kaiken sen tuskan mikä liittyy äitinä olemiseen. Kaikista meistä ei ole äidiksi, vaikka aina omalla kohdallani kuvittelin juuri sitä haluavani. Joskus elämä yllättää ei-toivotulla tavalla ja keikauttaa sen pois tasapainostaan. Kaikesta kateudesta huolimatta myönnän myös olevani helpottunut, kun lapseni ei asu kanssani enkä juurikaan tapaa häntä. Ja tämä jos mikä on tabu yhteiskunnassamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinoita on yhtä monta kuin on äitejäkin, niin se vaan on. Mustavalkoisia "totuuksia" on turha hakea.

      Poista

Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...