Ajankäytöstä ja ehtimisestä

Matalapaine sen kuin jatkuu, niin keleissä kuin kallossakin. Melko kirottua kehittää itselleen jurppimusta ilman mitään selkeää syytä (ehkä syy selviää joskus tai sitten ei, hieman silti hävettää, jos vertaa itseään vaikka teinityttöön Malawissa).

Jotain tällaista kehää ajatukseni kiertävät: en ehdi tehdä mitään kunnolla. En ehdi, tai siis halua liikkua. Vanhenen ja rumenen. En riitä mihinkään.

Tästä eteenpäin lapset vain urputtaa enemmän ja enemmän. En muutu muuksi, vaan olen oma välillä poissaoleva ja kärttyisä itseni. Haaveilen jonkin epämääräisen aikaansaamisesta. Lipsahdan suorittamaan elämääni, jonka rutiinit on luotu tarjoamaan nautintoa, ei tyytymättömyyden tunteita. Kuritan ruumistani välttelemällä sen huoltamista, vaikka kynsien lakkausta tai rentouttavaa saunaa.

Eilen olin festareilla ja kiinnitin huomiota keikalla pyllyään kirnuaviin nelikymppisiin ja minisortsiasuisiin teineihin, jotka humaltuneena istuskellessaan paljastivat kaikkea liikaa. Koin ahdistavaa ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta toisinaan ahdistus kertoo, että on matkalla jonnekin. Ehkä jätän hyvästejä sille tytölle, joka nautti festareista (ja monesta muusta asiasta), ehkä kerään itseluottamusta ihmisenä, joksi olen tulemassa.

Nuori minä olisi voinut varmaan laulaa mukana:

mahikset on vähissä täällä
puun ja kuoren välissä täällä
mut valo paistaa tunnelin päässä
nyt sinnittelet, pysy kii elämässä

pystymetsää ja laaketa peltoo
maisema herättää jumalan pelkoo
täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä
oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään
kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä

Ja niin edelleen (nuo sanat taitavat viitata kotikylääni...pakko oli päästää sisäinen festarikävijä tännekin jollottelemaan). Mutta täällä ollaan edelleen, täällä on paikkani. Mitään suurta ihmettä ei enää tapahdu, pelastajaa ei saavu, vaikka kuinka iskisi päätään seinään. Sitäkin on jännä tavailla. Että tässä sitä tosiaan ollaan, näissä puitteissa. Nämä olet valinnut, näillä mennään.

Korniahan sitä on tällaisia kelailla. Mutta jospa jo huomenna olen paremmalla päällä. Ja sitä odotellessa, voisihan sitä olla iloinen vaikka näistä asioista:

Söin iltapalaksi mesimarjoja.

 Napsin myös ensimmäiset herneet.

 Seuraan härkäpapujen kasvua.

 Tutustun maa-artisokkaan (mulla oli tosin vain kaksi säälittävää mukulaa).

Mutisen mustajuurelle, että susta ei tuu ikinä mitään, mutta silti haaveilen että siitä tulisi superstarba.

Vähän sama palsternakan kanssa. Tiedän ainakin, mitä en syö tänä syksynä.

Mutta tiedän, mitä syön huomenna: kesäkurpitsalasagnea (ja kerron kohta, mitä söin kuluneen viikon aikana...pahoittelen tuplapostaustani tälle iltaa). Napsin ensimmäiset mangoldilehdykkäisetkin ruotineen. Menossa mukana myös avomaankurkku ja kyssäkaali.

Opettelin myös akkojenlehdestä uudenlaisen lettikampauksen.

Silti tuijotan kaukaisuuteen ja olen naama norsunvatulla.