maanantai 28. maaliskuuta 2016

Elämme vääristynein arvoin – mutta toivoa on

Mitäpä sitä on ollut mielessä, no maailmantuskaahan sitä on ollut mielessä. Oikein sellainen syväruopaisu ja ankara pohdinta, että mitäs tässä kannattais tehdä.

En nyt kirjoita mitään erityistä syistä, miksi maailman tuhoutuminen on mielessä juuri nyt. Luultavasti jo nuo kaksi sanaa saavat keskimäärin ihmisellä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä sitten tekee mieli vaihtaa blogia, tai ostaa jotain, tai läpsäyttää kukkahattua.

Se onkin yksi ongelma: on vaikeaa olla rohkeasti viestinviejänä. Ajatellaan vaikkapa poliitikkoa. Kuinka epämiellyttäviä päätöksiä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaaditaankaan. Varsinkin, kun tuo epämääräinen uhka on kuin pukama pyllynreiässä, alituinen epämukavuus mutta muita isoja, konkreettisia ja helpommin tartuttavia ongelmia on pitkä jono.

Olen miettinyt, että kaikkea pitäisi ajatella toivon kautta. Joka kerta, kun luen jonkun tekevän jotain tai ajattelevan toisin, mussa herää toivo ja tulen iloiseksi. Siinä on mahdollisuuden paikka: tehdä toivon levittämisestä kilpailu, uusi arvomaailma. Samalla tapaa voisin itse levittää tuota toivoa. Ei vain jakamalla vaan itse tekemällä, lobbaamalla ja kansalaisvaikuttamalla. Olen vain ollut aina arka ottamaan kantaa siihen, miten muiden pitäisi elää. Siitä tulee kieltämättä helposti sellainen ärsyttävä paremmin tietämisen vaikutelma. Mutta sitten taas toisaalta olisi tärkeää kuulla muiden ajatuksia ja mielipiteitä, etteivät omat ajatukset kärjisty siihen, että kyllä haluan minäkin syödä pihviä kun naapurikin syö, tai kyllä haluan kulkea autolla kun naapurikin kulkee, tai kyllä haluan Kanarialle kun naapurikin kävi. Eivät lehahtele kaikki Kanarialle eivätkä kulje autolla. Itse asiassa, moni ystäväpiirini vannoutunut lihansyöjä on tunnustanut ryhtyneensä kasvissyöjäksi ja nauttii vain toisinaan hyvästä liha-ateriasta. Eikä moni matkustele vaan käy sen sijaan konserteissa ja teattereissa. Eivätkä kaikki kaipaa neliöitä, ja neliöihinsä aina vain uusia tavaroita. Että semmoista!

Miksi toivon kautta? Koska kielteisyys ei paljoa auta. Kyllähän lipsahtaa mieliala synkän puolelle, kun näkee jonkun aivan huvikseen matkustelevan tiheään tahtiin viikonloppumatkoja. Ei mitään toteutuvia unelmia vaan elämysreissuja pois loskapaskasta. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, shoppailua, taas jaksaa arkea. Ajattelen myrkyllisesti, että ketä siinä arjessa pitääkään jaksaa, kun ote elämään on niin itsekeskeinen. Onko peilikuva todella tuon järjettömän matkustamisen arvoinen. (Olen myös kateellinen, koska haluaisin matkustaa enemmän, mutta joka kerta käydessäni lentokoneella työmatkalla, mua oksettaa ja ajattelen maailmanloppua ja kaiken kuolemaa.)

On tullut katsottua tosi-tv:täkin. Kyllä kasvaa genitaali otsaan, kun kumisen näköiseksi laittautuneet ihmislöiset selittävät tosissaan, kuinka elämä on tässä ja nyt ja mä teen mitä mä haluun. Kuvittelen, kuinka näiden tolvanaparkojen aivot kumisevat tyhjyyttään ja seuraava ulkonäönmuokkausprojekti siintää mielessä. Vaikka yksinkertaistamistahan tämä on, rankkaa sellaista. En vain saa siitä paremmuuden tunnetta. Kammottaa ajatella, että jengi todella voisi ajatella niin, kuvitella ansaitsevansa rajattomasti kaikkea.

Vaikka näen todella toivoa antavia muutoksia ja myönteisiä signaaleja tulee sieltä ja täältä, arvotyhjiö on pöyristyttävä. Ihmisyys mitataan joillakin ulkoisilla asioilla: esineillä, tapahtumilla ja paikanvaihdoksilla. Kuvaa painottava media ei pysty tavoittamaan sisäisiä maailmoja, eikä subliimi, sanojen tavoittumattomiin jäävä ylevä kokemus aina taitu sanoiksi. Muutosta tavoittelevat aktivistit leimautuvat herkästi kiihkomielisiksi pelleiksi, mutta on helt okej puolustaa jokaikistä yksilönoikeuttaan. Oikeuteen pitäisi kuulua vastuu ajatella, päätellen ainakin siitä, kuinka idioottimaisia kommentteja sitä joutuukaan nykypäivänä pystypäin esitettyinä sietämään. Tyhmyys ei kai enää ole hävettävää.

Jos ottaa lähtökohdaksi vaikkapa sen, että lähtökohtaisesti ihmiskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta jäljellä, voi ajatella joitakin asioita toisin. Kuten vaikkapa eläkesäästämisestä. Mihin tarvitsen eläkettä, jos en ole enää olemassa? Ajattelin, olisiko järkeä kohdentaa säännöllisesti pieni summa rahaa uusiutuviin energiamuotoihin. Selvitän asiaa. Olen ajatellut edistää ajatusleikkiä kaiken kulutuksen puolittamisesta ja miettiä, mitä kaikkea voisin todella tarvita puolet vähemmän, ja missä kaikessa vaikutuspiirini voisi olla puolet enemmän. Jokainen keksimäni idea lisää toivoa ja vähentää toivottomuutta. Asenneilmapiirimuutokset voivat valua politiikkaan ja sieltä kansainväliseen politiikkaan.

Uskon, että ihminen haluaa tehdä hyvää. Ehkä hyvän tekeminen voisi onnistua toivon kokemuksen kautta.

2 kommenttia:

  1. Samaistun tähän kovasti. Voin melkein jäljittää, miten oma maailmantuskani syveni nyt alkuvuodesta: Katsoin puolivahingossa Pentti Linkolan (uusimman) haastattelun. Katsoin kipeänä ollessa kaksi jaksoa Deutschland83-sarjaa. Trump. Bryssel.

    En ole keksinyt tähän mitään parempaa lääkettä kuin pitää itseni toimeliaana ja yrittää tehdä järkeviä valintoja. Ja olla pohtimatta sitä, miksi kaikki eivät halua tehdä. Mutta mielelläni luen lisää aktiivisemmista ratkaisuista, joista ottaa opiksi :)

    -Rakel

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo katsotaan jos olis jotain rakentavaa mielessä eikä vaan jumittuisi synkistelemään :) Kiitos kommentista!

      Poista

Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...