Pikku pöllön seikkailu

Apua, tuli sitten tämäkin kirjoitus otsikoitua kuin pikkuinen satu. No, ei se mitään. Tein jämäkankaista (Nanson kilotrikoon jämät Löytö-Palasta, Hilcon campan-jämäpala Hanhelista) Ottobre-lehden Circus Horse -kaavalla mekon esikoisen seuraavaan kokoon. Rintamukseen silitin pienen pöllösilityskuvan (Nappikikasta). Mekko on vielä vähän iso eikä laskeudu toistaiseksi niin kauniisti kuin toivoin, mutta lapsi syö kuin hevonen, epäilen, että pituussenttejä on tulossa lisää.

Olen äitiyslomalta lähtien kuluttanut aikaa seuraamalla ompelujuttuja netissä, niin keskusteluja kuin uusimpia virtauksiakin. Sitten en enää jaksanut ja siirryin satunnaisempaan seurailuun.

Täytyypä sanoa, että on vapauttavaa, kun ei siltäkään suunnalta puske uusia ostohimon kohteita vaan tulee tehtyä tyytyväisenä omista varastoistaan. Drop outtini ompelupiireistä raivasi jostain syystä tilaa tekemisen ilolle. Bongasin yhdestä blogista kankaan, joka oli musta kovin ihana, mutta se oli myyty tunnissa loppuun. Tunnissa?!

Harrasteluihin hurahtaminen on sinänsä ihan jees juttu, en minä sillä. Mulla on oikeastaan ongelma, nyt, kun ei ole mitään haasteellista meneillään, kun on jotenkin niin vaikea keskittyä mihinkään kunnolla. Liikun paljon, ei auta. Töitä olis, ei auta. Käsityöt auttaa vähän. Perhettäkin on, sekään ei auta. Siivousta vihaan, joten en tee sitä eli ei auta. Selkeästi on noustu vauva-aikojen täysipainoisesta äitiydestä kohti monimutkaisempaa naiseutta taas.

Välillä kaipaan sitä, että olisin oikein omistautunut enkä tällainen levoton haahuilija. Kysyn vaan, miksi sitä pitää olla näin levoton?

Ja jotta hieno otsakkeeni vastaisi kirjoitusta niin tässä vielä se pöllö:

 Mahtavaa, sain aamuvalossa lapsen rintakehän näyttämään siltä kuin siellä risteilisi paksuja pullottavia verisuonia. Jes!

p.s. Mullapa on vaikka mitä aivan ihania monimutkaisempia käsityöproggiksia vireillään, mutta saas nähdä, milloin mun hermo kestää saattaa ne valmiiksi.